Panu Rajala

Raija Orasen romaani Metsästäjän sydän on yllättävän hyvä kuten Vesa jo Hesarissakin totesi. Varsinkin alku vetää, Mannerheimin avioliitto Pietarissa saa kuvauksen, jollaista en muualla muista lukeneeni. Oikein uskottava fiasko, ymmärrettäviä myös syyt liittoon. Hjalmar Linderistä maalautuu räiskyvin värein muhkea renessanssihahmo, vaikka totta puhuen jatkuvat shamppanjajuhlat ja ylellisyyden kuvaukset ja paisuvan omaisuuden ihaileva hehkutus alkavat loppua kohti puuduttaa, mutta sittenhän onkin jo romahdus lähellä. Puolenvälin jälkeen yleisesti selostava, nopeasti etenevä kerronta menettää vähän lähikosketustaan. Tuttujen vaiheiden ohi kiidetään raisua laukkaa, mutta lukija ei ainakaan pääse väsähtämään, sen verran historia tarjoaa sytyttäviä ja surkeita tapahtumia. Kiintoisat henkilöt vain tuppaavat katoamaan liian etäisiksi tässä käänteiden mylläkässä.

Romaani kiinnosti erityisesti senkin vuoksi, että käytin samaa aikakautta ja osaksi samaa aineistoa omassa isovanhempieni trilogiassa (Senaatin ratsumies, Ratsumiehen rakkaus ja Kuningasajatus Otavalta), mutta siinähän liikutaan etupäässä tavallisen poliisimiehen ja muutaman poliitikon sekä kyröläisen kansan parissa, vaikka Helsingin miljöö on sama, maaseutu kuvattu sanoisinko maan tasalta verrattuna Orasen loisteliaaseen ruukki- ja kartanomaailmaan.

Kun tänään istahdettiin päivälliselle Sea Horseen Jyrki Iivosen kanssa, muistui vallankin hänelle mieleen, kuinka tulinen vallankumouksen papitar Oranen oli 70-luvulla Tampereen yliopistossa. Ja kuinka hurjan harppauksen hän onkaan tehnyt suurporvariston ja valkoisen kenraalin täysin antautuneeksi ihailijaksi. Mutta luistava ja varmaotteinen kirjailija, joka on näköjään tutkinut aiheensa perusteellisesti – mikä taas antaa mahdollisuuden ajoittain värikylläiseen liioitteluun, vai epäilenkö aiheetta?

Jyrki tuli suoraan järjestämästään Puolustusministeriön tiedotustilaisuudesta, missä esiteltiin varusmiestemme tulevaisuuden suuntaukset: yleisöennätys kuulemma, mutta nettikeskustelu tähän saakka kielteistä. Kohta näen uutisista enemmän.

Siinä se tulikin, pääuutisena. Varusmiesten palveluaikaa lyhennetään radikaalisti, mutta kansanarmeija säilyy näiden kaavausten mukaan entistä tehokkaampana. Kuulostaa paradoksilta. . Ydin on tietysti, että raha ei riitä. Komentaja Puheloinen antoi Maanpuolustuskurssin avajaisissa varoituksen, pyöreästi, eikä puheenjohtaja Siilasmaallakaan ollut kovin paljon konkreettista kerrottavaa. Keskustelua toivotaan. Tuossa on työryhmän mietintö, jonka Jyrki antoi. Täytynee tutkia näin vanhana sissiluutnanttina. Rauhanajan tuudittava leppeys voi olla suuri harha, kuten ilmenee Jukka Rislakin hiuksia nostattavasta kirjasta Paha sektori, joka on seuraavana lukulistalla.

Palattu pikavierailulta Poznanista. Viikonloppu kesähelteisellä säällä vanhassa kauniissa kaupungissa oli hyvinkin antoisa.

Syynä lähinnä se, että tyttäreni Alma on asunut ja opiskellut kaupungissa viime talven ja vetelee nyt tavaroitaan Suomeen. Autoimme hiukan. Tutustuimme opiskelijoitten asunto-oloihin Puolan sentään puolimiljoonaisessa kaupungissa. Almalla on huone tyypillisessä vuokrakasarmissa, jossa on yhteiskeittiö, hiililämmitys ja käytävän varrella samanlaisia huoneita. Omistaja asuu alakerrassa. Tyttö sanoo viihtyneensä mainiosti, tilava ja korkea huone, oma rauha, kavereita seinän takana, ei mitään turhaa. Vessa ja kylpyhyuone käytävällä, altaan kraana ei toimi, pytyn kansi irti. Ja silti henki korkealla.

Täällä nuoret asuvat kuulemma vähintään kahden hengen huoneissa, joten Alman yksityisyys on pientä ylellisyyttä. Vuokra todella halpa. Romanttinen näköala pihalle. Rappukäytävä narisevine puuportaineen kuin Dostojevskin romaanista. Rämisevä raitsikkayhteys keskikaupungille. Täällä oppii joustavuutta ja suhteuttamaan asioita. Meidän neljän tähden hotellimme alkoi tuntua jotenkin siivottoman siistiltä.

Saimme hyvän opastuksen, Alma osaa jo kieltä. Istuimme Raatihuoneentorilla terasseilla lämpimässä päivänpaisteessa, katselimme toisiaan pökkiviä pukkeja tornissa (kaupungin mekaaninen symboli), poikkesimme Adam Mickiewiczin yliopistossa (missä pidin Waltarin juhlavuoden ehkä innostavimman luennon toissa keväänä), ihailimme vuoden 1956 kansannousun muistomerkkiä sekä Biennalen taidetta vanhassa linnassa ja solahdimme vielä Wielka-teatteriin oopperan ensi-iltaan – Candide hyvin vapaasti Voltairen mukaan, viihteellistyyppiset sävelet Leonard Bernsteinin. Karvaasta satiirista oli kysymys, mutta kaikissa käänteissä emme pysyneet kärryillä.

Sunnuntaiaamuna ehdimme vielä kirkkokierrokselle: näimme 900-luvulla rakennetun katedraalin, josta koko Puola alkoi, ja sen edessä oman paavi Johannes Paavali II:n lennokkaan näköispatsaan. Ihailin taas puolalaista kuvanveistoa ja monumenttien sanomaa: todellista voimaa ja näkemystä, jos vertaa suomalaisten muistomerkkien avuttomin vertauskuvin sopertavaan surkeuteen – Kekkosen lammikkoon, Rytin häkkyrään tai Relanderin möhkäleeseen.

Vielä on mainittava upea barokkikirkko (Paris church) vanhan torin tuntumassa, sen tuhlailevampaa koristelua on enää vaikea kuvitella. Ihmisiä messussa, kirkot täynnä. Uskontojen voimaa ei kukaan voi kukistaa, Puolassa erityisen harras piirre. Katolisessa maassa on paljon hääasujen liikkeitä, häät edellytyksenä lähemmälle suhteelle vieläkin. Sukupuolineutraalista liitosta ei keskustella. Sen sijaan törmäsimme hasiksen vapauttamista vaativaan kulkueeseen.

Puolan historia oli vahvasti esillä näyttelyin ja kuvakertomuksin katujen varsilla ja torilla: Solidaarisuus täyttää 30 vuotta. Vanhan linnan vaiheet kiinnostivat enemmän kuin itse taide, jota siellä esiteltiin. Mutta raskain hetki koettiin iltamyöhään torilla: Lech Poznan kärsi ilmeisen tärkeässä jalkapallo-ottelussa tappion 1-2. Huuto hyytyi terasseilla.

Varsinainen seikkailu koettiin vasta paluumatkalla.

Alma antoi junayhteyden sunnuntaina 12.28 jolla hyvin ehti Varsovaan (kolmisen tuntia), kun lento lähti vasta kahdeksalta illalla. Aikomuksena oli vielä istuskella jollain Chopin-penkillä Varsovan vanhassa keskuksessa. Menomatkalla ehdimme pistäytyä vain modernissa liikekeskuksessa aseman kupeella. Mutta junat tuottavat yllätyksiä myös Puolassa.

Heti kärkeen oli taululla näkyvissä 60 minuutin myöhästymisilmoitus. Mikäs siinä, vetelehdittiin asemalla. Puolankielisiä kuulutuksia mumisi kovaäänisistä, kuka niistä selvän otti. Tunnin kuluttua ilmoitetulle laiturille porhalsi täyttä vauhtia pikajuna lännestä, veturi kohti itään. Siinä siis Varsovan juna, jonne tungoksessa painelimme. Mutta juna lähtikin takaisin länteen! Kondarin mukaan kohti Stechiniä, päinvastaiseen suuntaan kuin oli aikeemme. Kai se kuulutuksissa oli kerrottu, laituria vaihdettu tai muuta improvisoitua. Siis hyvää vauhtia tunti väärään suuntaan ja sieltä Krytzin pikkupysäkiltä lippu takaisin ja taas tunti odotusta Poznanissa. Aika alkoi huveta. Jos nyt lähtevä juna on ajallaan kello 19.11 Varsovassa, on vielä teoreettinen mahdollisuus ehtiä koneeseen 20.05. Ei ollut, juna myöhästyi puolisen tuntia. Taksikuskia on kiitettävä, harvoin olen kiitänyt semmoista vauhtia halki iltaisten katujen, päin punaisia ja väärillä kaistoilla kohti lentokenttää. Myöhästyimme täpärästi, veräjä juuri suljettiin kun huohotimme terminaaliin. Finnairin toimisto kiinni, palvelunumero ei vastannut, emme saaneet auttavaa yhteyttä suomalaiseen pelastusenkeliin. Kone nousi Helsinkiin ilman meitä.

Tyydyttävä lentohotelliin, apeaan iltaan ja uuteen lentoon sateisena maanantaiaamuna. Matkakustannuksiin tuli kolmannes lisää. Vanhaa lohdutusta muistimme: kaikki mistä rahalla selviää on halpaa. Eikä ollut tänään mitään menoja. Ja tulihan luetuksi Raija Orasen uusi romaani, josta ensi kerralla.

Silmitellään oloa Helsingissä. Eilen tultiin omenakorin ja lukuisten nyssyköiden kanssa Sepänkadulle. Tullessa poikettiin reitin varrella Töölön kirjastoon, missä Kari Uusitalo ja Sakari Toiviainen esittelivät vasta ilmestynyttä teostaan Valkokankaan Waltariana (WSOY) – katseltava pian tarkemmin, mitä uutta pojat ovat löytäneet.

Täällä sitä taas heräillään ja käydään aamulenkillä. Lehti rapsahtaa tutunomaisesti luukusta kello neljä. Eipä tarvitse painella yhteislaatikolle, mutta en voi myöskään tavata Taunoa tai Ristoa ja vaihdella kuulumisia. Tähän on sopeuduttava.

Anja puhui mediakyökissään hyvin Ruotsin mörködemokraateista ja heihin kohdistuvasta fobiasta. Viisaampaa olisi tarkastella ilmiötä kuin torjua se suoralta kädeltä. Petri Nevalaisen auktorisoimaton Niinistö-kirja ei kummoisia kehuja ole saanut, mutta tekijä korosti oikein, että maailmalla tällaiset ovat yleisiä. Auktorisoimatonkin pitäisi vain tehdä kunnolla. Kuolleista on pikkupakko tehdä kirjat ilman kohteen lupaa ja läsnäoloa.

Sanoo tai tekee Vanhanen mitä vain, koko media tärähtelee. Tuskin nämäkään perhesyyt urkkijoita tyydyttävät, lisää halutaan kaivaa. Kylmästi Matti torjui puolueen osallisuuden oikeusprosessissa; no onhan puolue sentään ollut kaulaa myöten mukana asioissa, joista pääministeri on nostettu kuivumaan. Se ei kommenteissa kuulu. Ei tietenkään puolue voi sekaantua itse kuulemiseen, mutta voisihan se kuulla ainakin hienoisen itsesyytöksen sisimmästään.

Helsinki-kirjoista keskusteltiin Tieteiden talossa, sopiva tuliaisohjelma. Jörn Donner luetteli 10 kärjessä Helsinki-kirjoja, muuten kohtalainen lista, mutta Waltari puuttui minkä Jörkka itse totesikin. Parhaat puheenvuorot käytti Laura Kolbe, Pertti Mustonen ja Marja-Liisa Rönkkö täydensivät. Kohtuullista että Väinö Tannerin Näin Helsingin kasvavan nousi esiin erinomaisena mikrohistoriallisena dokumenttina, minäkin sitä käytin taannoin romaanitöissäni. Tilaisuus oli Tietokirjailijoiden järjestämä, olikohan Helsinki-seurakin jotenkin mukana.

Sen verran ehdin katsella Valkokankaan Waltarianaa, että kuvitus on antoisaa ja kirja muutenkin runsaine sitaatteineen ja asiatietoinen hyvä lähdeteos. Waltari alkaa olla jo melko hyvin tutkittu ja kartoitettu, kun ensimmäinen väitöskirjakin tuli keväällä, mutta tieteellistä tutkiskelua vielä riittäisi. Pikkuvirhe, Kari (niillä minuakin on kiusattu): s. 13 Waltarin syntymäpäivä on 19.IX eikä 19.X. Katsotaan mitä muuta löytyy..

Kun koko päivän satoi, kirjoitin vaikka mitä ja luinkin enkä pistänyt nenääni ulos kuin aamulla lehteä hakemaan. Saivatkohan ne Osaran oppilaat yhtään aitaa tehdyksi Töllinmäkeen?

Jäin miettimään tuota Mary Swannin loppua, joka on vähän hämmentävä: hauskasti ja taidokkaasti päätetty eräänlaiseen elokuvakäsikirjoitukseen suuresta Swann-symposiumista, missä sitä ennen romaanissa esiintyneet henkilöt kokoontuvat ja tapaavat toisensa. Mutta jotenkin tuntui, että kirjailija on kehittänyt hätäratkaisun, nostanut parodian vielä ylemmälle tasolle kuin se olisi ansainnut. Tämä on varmaankin osuva satiiri kirjallisuustieteellisestä symposiumista, jossa puheet eivät ole niin tärkeitä kuin henkilöiden eritasoiset kanssakäymiset. Mutta eikö tämä mene vähän liian poskettomaksi siinä vaiheessa, kun kaikki Swann-aineisto katoaa? Dekkarimaista huipennusta ei kunnolla selvitetä, lukija saa päättää mitä oikein tapahtui. Mikä oli anastajan motiivi? Ehkä säästää kelpo runoilijan jälkimaine saalistavilta tieteen korppikotkilta.

Se ainakin tuli selväksi, että tutkijoiden kiintymys yksinäisen runoilijaraukan runoihin ja olemattomaan elämään harvoine dokumentteineen saadaan näyttämään totisen naurettavalta ja samalla jotenkin ymmärrettävältä, siinä on paneutuvaa, sympaattista, miltei fanaattista kiihtymystä. Kirjastonhoitaja Rose nousi ehdottomaksi suosikikseni, Frederic Cruzzin lupaava hahmo vähän laskeutui. Yhtäkaikki mainio teos, josta on ollut seuraa pitkin kesää. Ei vähiten kiitos Hanna Tarkan hienon suomennoksen, joka kulkee kuin helisevä pianokonsertto sävellajista toiseen.

Apulaissyyttäjä Jorma Kalskeen kannanotto avartaa tervetulleesti poliitikkojen vaalirahakysymyksiä ja jääviyksiä. Valtakunnanoikeuteenhan pitäisi haastaa koko poliittinen järjestelmä menneiden vuosien ja vuosikymmenten menettelytavoista, mutta kuinka syyttää järjestelmää? Kuka siitä vastaisi. Voisi tulla tungos Säätytaloon. Helpompi on panna yksi Vanhanen kiikkiin ja siten pestä kanssakähmijöiden kädet. Kalske edes yritti puhua asiaa.

Ruotsissa on omanlaisensa poliittinen mentaliteetti, vähän hysteerinen. Siellä voidaan jopa kampanjoida jotakin erityistä puoluetta vastaan. älkää ainakaan noita äänestäkö! Sitten koko valtablokki laidasta laitaan julistaa vaalin jälkeen yhden ryhmän, parikymmentä edustajaa, suunnilleen spitaalisiksi. Eikö tällainen käänny syrjittyjen voitoksi. Jos täällä joku viisaiden yhteenliittymä alkaisi julkisesti varoitella, että älkää nyt missään nimessä Soinin sakkia äänestäkö, siitähän vasta äänivyöry koituisi. Suomalainen on pirullisempi ja vastahankaisempi kuin solidi svenski. Myös suvaitsevampi. Täällä Soini tallustelee pian hallitukseen.

Francon aika käynnistyi taasen uusin jaksoin. Ensimmäinen osa oli erinomainen poliittisen paniikin kuvaus. Paniikki seurasi attentaattia, joka kuvattiin vaikuttavasti. Sarja näyttää ihmisten intohimot ja sekoilut suurempaa kuviota vasten. Se on syvempää dokumenttia kuin dokumentit, koska se menee ihmisten sisuksiin ja suhteisiin.

Mika Waltarin syntymäpäivä, ystävät istuvat Elitessä, mutta täällä me vain kuhkitaan maakylän vesisateessa hiljaisuuden äärellä.

Mitä tuloksellisin sienireissu, kantarellejakin vielä töyräs keltaisenaan. Ja lampaankääpiä ämpärillinen, puhtaan valkeita. Marja oli hyvillään, sillä Tintu tuli lounaalle ja toi autolastillisen Markku Kontron teatteriarkistoa, jonka sijoitan Kirjakkaan. Sitä muutenkin tässä järjestelen. Tänne voisi pian perustaa Teatterimuseon haaraosaston. Nautimme spelttihaukea kantarellien kera, olipa mainiota.

Joku tuossa kysyy, että mikä ihmeen Syntipukki. Toinen oivaltaa heti. Agapetuksen näytelmässä tavaratalo pestaa Koikkalaisen syntipukiksi, jolle saa purkaa kaikki valitukset mitä asiakkaille kertyy. Tämä Koikkalainen on nyt nimeltään Matti Vanhanen. Jos Jari Tervo ehtisi ja tohtisi, hän voisi sovittaa Kaupunginteatteriin tulevan näytelmänsä tähän asetelmaan. Mutta epäilenpä, että esitys tyytyy kertaamaan hänen viimesyksyisen kirjansa kansaan menevää teemaa: potkitaan jo valmiiksi maassa makaavaa. Vähemmän sankarillista.

Syntipukista on tehty sekä elokuva että tv-näytelmä, jälkimmäisessä pääroolissa Lasse Pöysti. Muistan kun Agapetus totesi, että täytyy olla älykäs voidakseen näytellä tyhmää. Sama pätee Vanhaseenkin.

Luen tässä edelleen Shieldsin Mary Swannia, kerrankin toivon että kirja ei loppuisi. Kuinka joku voi olla lukematta näin hauskaa romaania. Mutta täytynee olla edes vähän kiinnostunut kirjallisuudentutkimuksesta, jotta satiiri purisi, ja niin outojahan ei ole joka kylässä. Marja luki ennen minua, hän ei koskaan anna ennakkokäsityksiä etten pettyisi. Mutta kuinka hän malttoi pitää tämän ilon sisällään?

Pieni sitaatti kirjasta: ”Elämä, josta ei kerrota muille, on itsekästä elämää.” Sillä voisi perustella tällaista päiväkirjaakin omia ajoittaisia epäilyksiään vastaan. Mutta kirjan Frederic Cruzzi (mainio hahmo) teilaa tämän ystävänsä Tom Halpennyn ajatuksen ja saman tien kaikki muistelmat ja väittää, että ihmisten valtaosan elämän voisi kuitata yhdellä rivillä tai ainakin pitkällä virkkeellä. Olen tietysti eri mieltä. Siinäpä virikkeitä ensi vuoden elämäkertaseminaariin?

Koko poliittinen establishment saa olla kiitollinen Matti Vanhaselle. Tämä antaa nyt kasvot menettelytavoille, jotka ovat olleet kaikille yhteiset ja hyvin tunnetut. Agapetus jo kirjoitti mainion näytelmän Syntipukki. Nyt kaikki pääsevät pahasta, kun Vanhanen tuomitaan. Jokunen seuraa perässä, ehkä Kanerva ja Kaikkonen. Sitten on pöytä puhdas ja ollaan taas kirkkaan kauluksen kanssa valmiit uusiin suhmurointeihin. Vai uskooko joku että politiikan tavat puhdistuvat? Ehkä hiukan, pinnalta, näennäisesti. Väkevät pohjavirrat jatkavat kulkuaan, löytävät aina uusia uomia. Ihmettele sinä ihminen ihmisen suurta tekopyhyyttä.

Onneksi muutama, Kalle Isokallio tv:ssä ja Pekka Seppänen radiossa, kommentoivat kohinaa selvänäköisesti, maltillisesti, systeemin hyvin tajuten. Jäi mieleen Isokallion ihmetys siitä, kuinka äkkiä hylättiin vanha kokemus siitä, että kaveria ei jätetä. Pontius Pilatus voisi olla kateellinen Keskustan salamannopeasta käsienpesusta – jo ennen prosessin käynnistymistä.

Tätä esteellistä ja lahjonnallista teemaa oli mentävä jatkamaan Tampereen Teatteriin, missä näytettiin pitkästä aikaa Brechtin Kolmen pennin ooppera – edellinen kerta oli 1963. Porvariteatteri on esittänyt paljonkin Brechtiä. Tällä alkaa Reiska Braggen kausi. Hauskasti oli otettu vanhan johtajan Rauli Lehtosen ääni laukomaan vieraanuttavat välikuulutukset. Muuten esitys ei oikein sytyttänyt, missä lie vika. Hienot lavasteet, parhaat esittäjät, elävä bändi, huolellinen ohjaus (Mikko Viherjuuren). Mutta todellista särmää, potkua, karheutta, kipinää ei vain syntynyt. Esitys on tyylikäs ja hallittu, liiankin. Siitä puuttui roso ja räjähdys. Ehkä Brechtin hyökkäävä mutta lopulta kuivakan oikeaoppinen teksti ei enää anna sytykkeitä tälle sileälle ajalle. Lontoon 1800-luvun kurjuudesta ja Berliinin 1920-luvun kaaoksesta on sentään kulunut pitkä aika. Euroopan talouskurimus on tänään siistiä ja siveää torjuntaa, ei sitä teatterin keinoin horjuteta.

Pannaan muistiin sentään ilonpilkahdus: uusi kyky Natalil Lintola Pollyn roolissa näytteli ja lauloi hyvin Kurt Weillin tyylissä. Lauluja oli muutenkin kiva taas kuulla. Paitsi Puukko-Mackien veristävä laulu ”On hailla hampaat…” esitettiin aluksi ihmeen vaisusti. Olikohan hillitty linja jotenkin tietoisesti valittu. Jukka Leistikään ei saanut vetoa päärooliin, liekö väsynyt kesän komediarehkimisestä. Mutta teatterihistoriallisesta kertauskurssista tämä hyvinkin kävi.

F.E. Sillanpään 122. syntymäpäivä.

Niinpä laskimme seuran kukat Aamun kanssa haudalle ja menimme kevyelle kasvislounaalle Kehäkukkaan. Tämähän oli kuin ennen vanhaan, jolloin olimme remmissä puheenjohtajana ja sihteerinä – hienoa aikaa, vaikka välillä otettiin railakkaasti yhteen.

Olen palannut Helsingistä, siellä laitettiin Vanhan kirjallisuuden päiviä mallilleen ja jatkoin asiain hoitelua vielä täällä. Pääseminaari ja dekkaristien paneeli alkavat olla kunnossa. Teemahan ensi kesänä on siis Rikos – mitä ajankohtaisin. Uskon että poliittisiakin rikoksia käsitellään.

Lukenut joitain kirjojakin, edelliseen liittyen. Teemu Keskisarjan Vääpeli T:n tapaus on hiuksia nostattava kokoelma suomalaisen terrorismin juurista ja sittenkin melko vähäisistä ilmenemisistä, mutta surkuhupaisia tarinoita riittää. Keskisarja kirjoittaa ytimekkäästi, ilmeikkäästi, hyvin konkreettisesti ja lataa paljon informaatiota jokaiseen lauseeseen, lukemista ei kannata jouduttaa. Kerättävä hänen muitakin teoksiaan.

Toinen aiheeseen liittyvä on Reijo Mäen uusin, Kolmijalkainen mies. Entiseen tapaan letkeä, hyvin kulkeva dekkari, erityisenä näkökulmana Unio Mysticasta ansiokkaasti siepattu sivuteema: novellikirjailija Luusalmen sekoaminen waltarilaisiin ideoihinsa, siitähän koko opuksen nimi ja pääjohtolankakin. Hauskasti Mäki tämän punoo muuten seksiä ja pornoa tihkuvaan tarinaansa. Mäki on meillä viimeinen dekkaristi, jonka päähenkilö on todella detective.

Kaupallista seksiä, pornoa, ihmiskauppaa käsittelee nykyisin kirja kuin kirja, näköjään myös Mattiyrjänä Joensuun uutuus ja Anja Snellmanin kirjat, vain muutaman muistaakseni. Aivan muuta on Carol Shieldsin ihastuttava satiiri kirjallisuudentutkimuksesta ja elämäkertain kirjoittelusta, tämä Kaiken keskellä Mary Swann, jota luen niin nautiskellen että se on vieläkin kesken.

Täällä maalla satelee, pimeys lankeaa nopeasti. Terapiassa-istunnot loppuivat tv:ssä, mutta Ihmisten puolue ilahduttaa uusintoinakin. Molemmissa muuten sama harvinainen ansio: ihmiset puhuvat kuin he todella puhuisivat spontaanisti, oikeasti, omasta aloitteestaan. Ei tule mieleen, että he ovatkin näyttelijöitä, varsinkaan nuo tuntemattomammat terapiassaan.

Virittäydyttävä Pirkanmaan kansallisten seniorien kirkkopyhään. Näin juhlava tapaus siksi, että Riitta-Liisa Myllymäki (näiden sivujen uuttera hoitaja) oli kutsunut juhlapuhujaksi. Siis tumma puku niskaan ja kirkkoon.

Saimme kuulla Hämeenkyrön uudehkoa ja nuorehkoa pappia Anu Lemistä sekä emeritussuntio Heikki Kujanpään esittelyä kirkon remontista. Siinä muistui mieleemme, että kuuluisa alkuperäinen Kyrön Sarvi on nykyisin kuulemma kätkettynä sakastiin – sinänsä erikoista, kun ajattelemme sarven pakanallista alkuperää. Sijainnista voimme syyttää Matti Klingeä, joka kerran Hämeenkyrössä käydessään kiinnitti huomionsa siihen, että merkittävä sarvi oli noin vaan kirkkoherran viraston tiskillä nähtävillä ja kukaties siepattavissa. Niin kuin sillä olisi suurikin vaihtoarvo. Nyt se sitten on taatusti poissa seurakuntalaisten ja muidenkin silmistä.

Lohikeiton ja kakkukahvien jälkeen oli vuorossa pääjuhla, jonka avasi mainio nuoriso-orkesteri Puhallica Beatles-sävelin ja juonsi väärentämättömällä tyylillään Matti Frantsila. Innostuipa poika esittämään katkelman Töllinmäen tohtorista, sen taannoisen bravuurinsa Eero Koskimiehen lyhyestä pappisurasta. Lämmittävä muisto. Sain hyvän startin juhlapuheeseeni, jossa pohdin seniorien omakohtaisten ja historiallisten muistojen merkitystä, niiden tallentamisen tärkeyttä ja välittämistä jälkipolville. Otin muutaman esimerkin omasta faijastani, lupaa kysymättä, hän kuoli kolme vuotta sitten ja jätti sentään joitain arvokkaita dokumentteja varhaisemmasta elämästään, esimerkiksi käsin kirjoittamiaan ja itse sitomiaan jännittäviä seikkailuromaaneja 20-luvulla. Vaikka faija julkaisi yhden kirjankin, Keksijän lainopin, omia muistelmiaan hän ei koskaan innostunut kirjoittamaan. Ei tullut aikanaan kysytyksi tarpeeksi, vaikka jonkun verran hän juttuja kertoikin. Kehotin senioreita tässä suhteessa ahkerointiin ja anteliaisuuteen omia jälkipolviaan ajatellen.

Myös tähdensin Kyröskosken omaleimaisuutta tehdaspaikkakuntana, siellähän juhla pidettiin seurakuntasalissa, sekä kyläkirjojen uutta suosiota: Jumesniemen kyläkirja malliesimerkkinä. Sitenkin saadaan paljon talteen mikrohistoriaa, mutta Kyröskoski ansaitsee vielä isommankin eepoksen siinä kuin Pispala tai Pentinkulma.

Leena-Maija otti Kyrön Sanomiin puhetekstini, saa nähdä paljonko hän saa siitä ahtaaseen lehteensä mahtumaan. Samoin seniorien tiedottaja sai luvan tekstin julkaisemiseen, joten en nyt pistä sitä vielä tuonne osastoonsa killumaan. [Lisätty 22.9. ks.: Puheita]

Miellyttävä tunne jäi juhlista, osanottajia oli kuulemma ennätysmäärä. Ehdin kotona katsella kiinnostavaa Helkama-dokumenttia, olihan Eeron poika Klaus eli Klutsi meidän luokalla. Ei sitten mennyt mukaan perheen liikeyrityksiin, vaan valitsi humanistina yliopistouran kuten jo koulussa voitiin uumoilla. Kun päälle vielä katsottiin Orson Wellesin Mahtavat Ambersonit, tulikin sukujen liiketoimista (jopa autoteollisuudesta) suorastaan teemallinen kokonaisuus.

Mustien muistojen päivä. Eipä kuulu uusia hyökkäyksiä, ei polteta koraanejakaan. Islam lähtee henkiseen puolustukseen Istanbulin keksintönäyttelyssä.

Kun saunan pesä oli siintymässä, pistäydyimme Tampereella Finlaysonin alueella Inari Krohnin näyttelyn avajaisissa. Galleria Himmelblau on hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa. Ihailimme äärimmäisen taidokasta, japanilaiseen puuvesipiirrostekniikkaan perustuvaa moniulotteista luontokuvausta. Tässä Inari lienee meillä yksinäinen mestari, vaikka huippugraafikoita on muitakin, heistä paikalla akateemikko Outi Heiskanen. Ilahduimme yksinäisestä metsämansikasta, kielometsästä, itämaiden ihmeistä.

Muistutin että meilläkin on hyvä kokoelma Inarin töitä sitten kun tulee se suuri retrospektiivinen. Muistelimme myös yhteisiä 90-vuotispäiviämme 35 vuotta sitten, kolmantena mukana Vesa. Olemme saman vuoden ja saman syksyn lapsia. Juhlat on uusittava viimeistään viiden vuoden päästä, päätimme. Leena kirjoittakoon uuden juhlarunon, entinen on raameissa seinällä, samoin yhteiskuvamme. Aikaa on vierinyt…

Mutta siellä Himmelblaussa kannattaa ehdottomasti käydä. Näyttely avoinna 3.10. saakka.

Tehtiin Vammalan Sirpan kanssa kauhea lautatalkoo ja saatiin viimein yksi kasa päiviltä, saunottiin päälle. Pimeää on jo ja märkää.