Panu Rajala

Hbl esittelee Harry Halénin ja hänen suurtyönsä, Mannerheimin päiväkirjojen täydellisen tarkistetun edition. Sen mahtavampaa tietokirjaa ei tänä vuonna ole ilmestynyt, mutta saako se Tieto-Finlandian? Rohkenen epäillä.

Aina kun luokkatoverini Haban olen tavannut yliopiston kirjaston ovissa, poika ryhtyy välittömästi kertomaan virheistä, joita on löytänyt, ja niiden korjauksista. Intohimoinen elämäntyö. Ei ole maassa ketään muuta, joka siinä määrin hallitsisi kaikki turkit, tungusiat ja mongoliat muista altailaisista kielistä puhumatta. Hän myöntää haastattelussa, että matkustaa Helsingistä äärimmäisen harvoin ja haluttomasti. Ilmankos vaikutti todella ikävystyneeltä, kun tapasimme viimeksi lentoasemalla, Haba odotellen myöhässä olevaa lähtöä Göteborgin kirjamessuille.

Toivotaan nyt kuitenkin, että Mannerheimia ympäröivä julkaisujen sädekirjo raottuisi ja tieto-diktaattori oivaltaisi tämän edition ainutlaatuisen merkityksen.

Hämeenkyröstä kuulumisia: valtuusto on eilen selvin äänin kumonnut kunnanjohtajan esityksen muutaman itäisen kyläkoulun lakkauttamisesta. Valtuusto ei lakkauta yhtäkään! Ryhtiliike vaikuttaa protestilta, mutta ihailtavaa sinänsä, jos tosissaan tahtovat pitää yllä kunniakasta kouluverkkoa. Saas nähdä mistä ottavat rahat. Mutta iloinen olen Jumesniemen, Mahnalan ja Pinsiönkin puolesta ja on kai siellä muitakin tappolistalla.

Kari Häkämies on kiiivaista otteistaan saanut nimen äksy-Häksy. Kuinka kestänee jo kolmannen tappion valtuustoa vastaan? Kiintoisaa seurata, jännitteitä löytyy kyröläisestä kuntapolitiikasta. Vaikka ainahan siellä on toden tullen tahdottu oma mahti näyttää, oli sitten kytse jätteenpoltosta tai kunnan itsenäisyydestä.

Mutta jos hetken painun muistoihin, kävin oman kansakouluni Kaisaniemen jättiläiskoulussa lähes 40 oppilaan luokassa, enkä muista kärsineeni, päinvastoin. Siellä sitä oli turvassa kuin kuusikossa, eipä opettaja useinkaan huomannut. Koulumatka oli Katajanokalta viitosen raitsikalla kovassa tungoksessa aamuhämärissä ja kotiin seikkailtiin Suomen Pankin takaisten kallioiden kautta. Kokeiltiin kuka jyrkimmästä kohdasta uskalsi luisua alas. Nykyisin lapsia pyritään suojelemaan, kuljettamaan ja tehokouluttamaan. Ehkä niin tulee sitten parempia.

Juhlahetki Yrjönkadulla: Laura Pyrrö lauloi Sibeliuksen yksinlauluja ja Tiia Louste tulkitsi Aino Sibeliuksen kirjeitä. Hieno esitys! Kari Heiskasen ohjaama yksinkertainen dialogi toimi taivaallisesti, laulut ja kirjeet keskustelivat keskenään. Ainon ja Jannen suhteesta nousi kaunis riipaiseva kaari alun silmittömästä rakastumisesta syviin traagisiin varjoihin ja sitten seestymiseen vanhuuden kynnyksellä. Jannen sävellystyö oli kaikkien myrskyjen keskuksena, kaiken aikaa. Tiia on keskipäivän loistavassa vedossa näyttelijänä: kampauksesta, ilmeistä, nopeista siirtymistä, äänen vaihteluista, pienistä liikkeistä kasvoi niin nuoren tytön kuin kärsineen ja rakastavan naisen kuva. Laura lauloi väräjävän kuulaasti, viileällä helisevällä tunteella.

Vielä viiniä tarjottiin tällaisen nautinnon päätteeksi. Kiva oli tavata Eija-Elina, joka istui viereeni, kaikkea puheltiin jopa Hämeenkyrön taloista, hänhän teki käsikirjoituksen kuusi vuotta sitten tv-elokuvaan Enkeli tulessa. Ja muuan anonyymi lukija kertoi Unio Mystican vieneen häneltä ja vaimoltaan koko kesän ja lukeneensa sen rinnalla ja innoittamana 12 Waltarin teosta! Näin pitää ihanteellisessa tapauksessa elämäkerrat lukeakin.

Huomion kohteena siis edelleen, mikäs sen hauskempaa, vaikka oma isäni sanoikin, että tämmöinen päivä on kauppamiesten keksintö eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta lapset tulivat kaikki käymään ja syömään nieriää, sepä rattoisaa.

Sain Marjalta Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämän ja luin heti illalla loppuun. Järisyttävä teos. Kulunutta ilmaisua voi kerrankin käyttää täydestä todesta. Harvoin olen näin vaikuttuneena, malttamatta lukenut eteenpäin, kunnes kirja loppui merkillisen väkevään tunnelmaan. Kun lukee jotain tällaista, tätä venäläisen Volskin elämäntarinaa, useimmat muut tarinat alkavat tuntua merkityksettömiltä. Miksi tuhlata aikaa ja voimia kaikenlaiseen köykäiseen? Kehyksenä tässä on Venäjän raskas ja komea klassinen kirjallisuus. Makine (eiköhän alkuaan Mäkinen) johdattaa kehyshenkilön Pariisista kotimaahansa Pietariin ja huomaa, kuinka perinpohjin maa on muuttunut sitten hänen neuvostoliittolaisen nuoruutensa. Uuden Pietarin korskea juhlinta rinnastuu räikeästi vanhan venäläismiehen edustamaan äskeiseen kärsimyshistoriaan. Koko neuvostokansan ylivoimaista taakkaa saa kantaa tämä Volski, joka kertoo elämänsä niin että lukijan mieli kääntyy ja hän uskoo joka sanan ja kauhistuu pitkäksi aikaa, vaikka niin paljon onkin kerrottu sodasta ja sen jälkeisestä ihmisterrorista isolla Venäjänmaalla. Lukekaa jos kestätte!

Iltapäivän pitkässä pöytäkeskustelussamme vilahteli myös ajankohtaista kirjallisuutta. Elina Hirvosen teos Kauimpana kuolemasta saikin kriittisiä kommentteja parin lukeneen toimesta; siihen on kuulemma liikaa ahdettu aineksia, se ei tungoksessaan oikein hengitä, ja kaiken lisäksi tarkka vaimonin oli tunnistavinaan miltei suoraan Makinen teoksesta Vain rakkaus siepattuja passuksia. Mutta näitähän kutsutaan nykyisin hienosti intertekstuaalisiksi lainoiksi.

Kotimaisen osalta olen edelleen kuulopuheiden varassa, samoin arvostelujen. Olli jalostakin kannatin vain lehtijuttujen perusteella, mutta vielä ehditään. Uskon että Riikka Pulkkisen Totta on hyvä kirja ja kova sana kilpailussa. Ja mitä kaikkia niitä onkaan.

Suuren vaikutuksen teki lauantaina elokuva Vakooja Robert Hanssenin elämästä, lähes dokumentaarinen, silti sisäistynyt, syvämielinen kuvaus huippupetturin elämänstrategiasta. Vakoiluteema on aina minua kiinnostanut, ehkä siitä pitäen kun Lontoon aikoina tutustuin Cambridgen viitosiin ja varsinkin Guy Burgessin hahmoon, josta myös on tehty loistava tv-elokuva An Englishman Abroad. Saisikohan sen joskus vielä uusintana? Muistaakseni se on mennyt vain ruotsinkielisellä puolella niihin aikoihin, jolloin aihe oli vielä poliittisesti epäkorrekti. Nyt jatkoksi Hanssenin tarinalle! Hyvin erilaisiin rangaistuksiin mestarit joutuivat. Burgess nuhjasi turvapaikassaan Moskovassa, Hanssen istuu vielä kauan eristyskopissaan Coloradossa.

Kiitos päivästä, ajattelin sunnuntai-iltana. Rikas viikonloppu näin vain vaatimattomissa kotioloissa.

Nimipäivä on siitä kiva, että saa kaikenlaisia lämmittäviä tervehdyksiä. Ehkä voisin jo leppyä siitä, että Kustaa Vilkuna siirsi aikanaan nimpparini heleältä toukokuulta tänne pimeään syksyyn; täällähän pieni huomio juuri sopivasti kirkastaa harmajaa tunnelmaa.

Aamupäivällä sain potkua ja rohkaisua WSOY:n Hannu-kabinetissa, missä syventyen käsiteltiin lähettämääni tekstiä Ahon alkuvaiheista. Kirja tuntuu olevan oikeilla raiteilla, on vain jatkettava eteenpäin. Muutama uusi lähdetieto antaa lisäinnoitusta.

Finlandia-ehdokkaista en tunne yhtäkään, joten vaikea sanoa niistä mitään. Olisin tietysti odottanut Elina Hirvosta tai Olli Jalosta joukkoon, mutta mitä näistä aina narisemaan. Hyviä kirjoja, uskotaan niin. Ehkä jonkun ehtii vielä lukaistakin.

Koskenniemi on ainakin tuttu ja hallitsi iltaa Päivälehden museossa. Oli mentävä kuulemaan, kuinka tulisesti herrat Häikiö ja Tarkka ottavat yhteen, mutta siitähän tuli perin sovinnollinen ja sivistävä esitelmätilaisuus, johon museonjohtaja Saila Linnahalme vielä heitti virkeän naiskulman Maila Talviosta. VAK:n asema monituisten seurojen ja klikkien keskushahmona tuli Martin esityksessä hyvinkin selväksi, samoin Pekan vetämä poliittinen linja näiden klikkien ominaissuunnista. Väittelyä näistä ei kuitenkaan syntynyt. Ei kellään ole eikä voi olla enää sellaista asemaa kuin Koskenniemellä aikanaan. Pekka keskittyi lähinnä Lehtosen yhteyksiin VAK:n joukkojen kanssa, paras juttu kertoi Lehtosen ja Kyösti Wilkunan nyrkkitappelusta Catanin kabinetissa. Kylkiluita siinä vain murtui.

Koskenniemen valtava arkisto, joka nyt siirtyy Turusta tänne SKS:n suojiin, saanee ahkeria kävijöitä lähiaikoina. Minua kosketti vielä enemmän Ahon arkiston digintointi ja järjestely sekä Päivälehden että SKS:n arkistossa. Niissä piakkoin vierailtava.

Museossa on myös kiintoisa runoilijankammari aitoine työpöytineen ja ryijyineen: ihailimme näitä arvokkaasti Koskenniemen omaisten seurassa. Kaikkiaan tutustumisen arvoinen näyttely. Kotimaisen laitoksen entistä väkeä oli pitkästä aikaa koolla, teatteristaan vasta vapautunut Maria-Liisa ja tietysti Vesa. Kirjallisuudentutkimus tuntui jo Maria-Liisasta etäiseltä, jotain muuta hän hautoo. Meidät pojat Pekka kutsui tilaisuuden jälkeen syömään ja nautiskelimme naapurissa Groteskin varsin herkullisia annoksia ja puhuimme kas kummaa elämäkerroista. Pekalla on menossa Lehtonen ja minulla tämä Aho ja Vesakin uumoilee vielä Haanpäähän uudelleen tarttuvansa. Koskenniemeläiset istuivat seinän takana kabinetissa, mutta ei Martti historiaa kerratakseen haastanut meistä ketään nyrkkitappeluun, eipä kieritellyt Pekkaa edes tervassa ja höyhenissä vaikka vähän uhkaili.

Huomasimme muuten ällistyen, ettei kukaan meistä ollut lukenut yhtään Finlandia-kisan ehdokaskirjaa! Kukahan niitä siis lukee ellemme edes me, jotka monen viran puolesta näitä ennen jouduimme tarkkaankin seuraamaan. Tarkka sitä paitsi viimekertaisena diktaattorina, Vesa edelleen kirjoittavana kriitikkona ja minä entisenä valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana. Heikkoa se on minullakin nykyään tämä seuranta, mutta kyllähän uudesta kotimaisesta pitäisi vähän kärryillä pysytellä, ellei halua sen suhteen kohota klingeläiseen ylimysluokkaan.

Juuri tässä ystävällinen nainen viestissään ihmettelee rauhatonta elämääni, joten täytynee siis hillitä. Mutta vielä tänään istuskelin rauhallisesti bussissa Kotkaan ja pidin esitelmän Ailasta kahden maan kirjailijana sikäläisen Norden-yhdistyksen tilaisuudessa. Asuihan Aila pitkään Ruotsissa ja kirjoitti runojakin ruotsiksi, käänsi Aniaran ja sen sellaista.

Kotkassa pidetään vieraasta erittäin hyvää huolta, niin nytkin, kun muistelimme edellistä käyntiäni Nordenin 50-vuotisjuhlassa 16 vuotta sitten. Yleisöäkin saivat kirjastoon, vaikka sää oli kehnohko. Tapasin jälleen Seppo Soinin vaimoineen, Tampereella ennen kamppeerattiin sen TTT:n historian merkeissä. Teatteriasioista muutenkin puhuttiin Nordenin puheenjohtajan Leena Ilkka-Salosen ja varsinkin miehensä kanssa, jotka seuranneet omaa teatteriaan ja muitakin pitkään. Minä seurailin Kotkan teatteria 70-luvulla, kun Markku Kontro oli siellä ohjaajana. Nyt siellä näkyy menevän Toivo Pekkasen Jumalan myllyt -romaanin dramatisointi, minulla oli kirja peräti matkalukemisena. Pekkanen on jykevä ja vakava, paneutunut tehdasmiljöön ja lakon kuvaaja, äärimmäisen tasapuolinen eri osapuolten valottajana. Kuinkahan ne ovat tämän näyttämölle saaneet sovitetuksi?

On kokonaan tuon Jukka Rislakin syytä, että kiinnostuin vasta nyt James Bondista. Skottilaisen Ian Flemingin alkuaan luomat trillerit ovat suorastaan Rislakin kirjan Paha sektori ennakoivia dramatisointeja. Pallosalamassa ja Octopussyssä on sama ydinasekaappaus ja pelon luominen aiheena, taustalla kylmä sota ja idän hyökkäys länteen, joka varsinkin jälkimmäisessä tulee esiin peittelemättömän propagandistisesti. Elokuvat sitten lisäävät aika kunnollisiin ja hyvin tutkittuihin tarinoihin noita sadunomaisia elementtejä, ihmepelastuksia, mahdottomia tilanteita, äärimmäisiä täpäryyksiä, teknisiä vempaimia ja kauniiden naisten kaatelua, jotta kaikkein instantaivoisimpienkin mielenkiinto pysyy vireillä. Mutta pohjalla yleensä pätevä joskin mustavalkoinen poliittinen piirustus.

Pyhäinpäivän hiljaisuudessa tuli tällaistakin luetuksi. Marjan sisarukset puolisoineen, ns. onnelliset orvot, olivat illallisella lauantaina, jolloin emäntä järjesti Kustaa Adolfin päivän ohjelmaa, ja ruotsin kielen merkityksestä sukeutui jopa väittelyä. Pakkoruotsi näyttää yllättävästi kismittävän fiksujakin ihmisiä. Minusta nykyisen kuninkaan riepottelu on vastenmielistä, juuri ruotsalaisen tekopyhää ja täysin tarpeetonta, liekö edes kovin tuottoisaa. Joku kirjoitti Hesariin hyvin, että ruotsalaiset haluavat kuninkaaksi mykän eunukin. Kunhan Victoria saa tässä lisää sananvaltaa, siellä voi alkaa vähän räiskyä.

Tänään kirjoitettu yksi esitelmä ja laitettu alustavia Aho-tekstejä siihen kuntoon, että niistä voi jo kustantajan kanssa keskustella.

Tietokirjojen ehdokkaat varmaankin mainioita teoksia, mutta jäin kaipaamaan paria: varsinkin Jukka Rislakin painavaa ja pelästyttävää (post festum) tietopakettia Paha sektori sekä Teemu Keskisarjan reipasta elämäkertaa G. Serlachiuksesta. Ovatkohan puukko ja kalan valmistus näitä tärkeämpiä aiheita? Ovatko kukaties hyvinkin loistavalla tyylillä kirjoitettuja? Mutta mahdoton tehtävä on lukea ja verrata paksuja tietokirjoja nopeassa tahdissa. Minä olen vain näitä muutamaa lueskellut enkä niitäkään vielä kokonaan.

Vietimme sitten F.E. Sillanpään Seuran 35-vuotisen taipaleen juhlaa täällä Kämpissä, mitä jotkut kyröläiset ovat oudoksuneet. Mutta asuihan Sillanpääkin Helsingissä suurimman osan elämästään ja oli myös Kämpin hyvä asiakas muhkeina vuosinaan. Hotellissa ei syyttä ole hänelle omistettu sviitti. Me juhlimme siellä Sibelius-kabinetin puolella, hyvä joukko seuran täkäläisiä ja myös kyröläisiä sekä pari porvoolaistakin jäsentä saapuvilla, pääkonsuli Heikki Tavela pääpuhujana. Hän kertoili hersyvästi suhteistaan Saaran perheeseen ja itseensä Taataan, ja muutakin kulttuurihistoriaa siinä räiskähteli suorasukaiseen tyyliin esille. Juttujen aiheina usein Taata matineoitten ja ravintoloitten persoonallisena vieraana tai kuinka hän selvitti nuoremmalleen mitä verbi ’hässiminen’ oikein tarkoittaa.

Sillanpään sukua oli ilahduttavasti paikalla, niin Eskon, Helmin kuin Jussinkin jälkeläisiä, kärjessä suvun päämies Sakari Sillanpää. Ulla Nordgren intoutui hauskoihin muistelmiin Taatan hoivaajana ja saunottajana ja toi Acken kanssa taulunkin lahjaksi seuralle. Muitakin ytimekkäitä puheita kuultiin, puheenjohtajaltamme Jussilta ja Ari Suutarlalta. Talo tarjoili hyvää sienisoppaa ja nieriää viineineen. Iltaa jatkettiin aika pitkään ja poikkesimme vielä Marskin baariin ennen kuin kotiovelle päästiin.

Tuntuu ihmeelliseltä, että ovat kuluneet jo nämä vuosikymmenet siitä, kun pienellä intomielisellä joukolla Kyrön Holvissa päätimme panna pystyyn nimihenkilömme seuran, jota ideaa pitkään (kai osaksi vieläkin) Hämeenkyrössä vierastettiin – olihan siellä jo olemassa Hämeenkyrö-seura. Nyttemmin kirjailijain nimikkoseuroja on tullut tuhkatiheään lisää, ja niiden toiminta on saanut asiallista arvostusta osakseen. Yritetään edelleen pysyä kelkassa mukana ja kehitellä ideoita, viiimeksi on saatu se riukuaita Töllinmäen ympärille. Nyt odotamme seuran historiikin valmistumista, sen nykyvaiheesta kuulemmekin seuraavaksi joulukahveilla 12.12. klo 14 Hämeenkyrön isossa pappilassa..

Saima Harmajaa ja Aila Meriluotoa ei kovin syvällisesti ole vertailtu runoudentutkimuksessa, vaikka aihetta olisi. Voisi ajatella, että Meriluoto oli suorastaan Harmajan eräänlainen inkarnaatio ja jatkoi tämän runoutta sotien jälkeen. Millaiseksi Harmaja olisi kehittynyt, jos olisi saanut elää? Luultavasti vähän samaan uhmakkaan puhdaskaariseen suuntaan kuin nuori Meriluoto, rikkaampiin runokuviin, rohkeampaan rytmiin; arvatenkin hän olisi luopunut tiukkaan muottiin valetusta, hieman takovasta loppusoinnuttelustaan. Mutta mistä sen tietää, kirjallisuudentutkimus ei harrasta historian tavoin kontrafaktuaalisia kysymyksenasetuksia.

Tällaisiakin tuli mieleen, kun kävin tutussa Rikhardinkadun kirjastossa puhumassa aiheesta. Tilaisuus oli Saima Harmaja -seuran järjestämä, ja kuulijoita jälleen mukavasti. Päivi Istala junaili tunnetulla aktiivisella tyylillään, jolle Aila hiukan vinoilee uudessa päiväkirjassaan. Ainakin kaksi suurta aihetta yhdistävät Saimaa ja Ailaa: rakkaus ja kuolema. Edellinen on kummankin varhaisrunoissa vielä pohjaan saakka kokematon ihme, jälkimmäinen hyvinkin lähelle tuleva vieras. Kuoleman keveys, iloinen uhma yhdistää sekin runoilijoita. Saima piti itseään jopa etuoikeutettuna, kun sai kohta nähdä, mitä rajan takana aukeni.

Illalla katselin Andrzej Wajdan elokuvan Danton vuodelta 1983, siis vielä Neuvostoliiton syvän vallan ja rapistumisen aikaan tehty. Wajda heijasti kumouksellisen hirmuvallan ja kaaoksesta nousevan yksinvaltiuden Ranskan vallankumoukseen, vaikka osoite on lähempänä kotimaassa ja Venäjällä. Dantonin ja Robespierren välinen jännite oli tehoavasti kuvattu ja läpäisi elokuvan. Samalla oli katseltavana näennäisen kansanvallan mielivaltaisuus ja hurjistuminen hallitsemattomaan väkivaltaan.

Selasin samalla Albert Manfredin, koulutukseltaan marxilaisen historioitsijan kirjoittamaa Robespierre-elämäkertaa. Sekä elokuvassa että kirjassa pahamaineinen jakobiini saa sovittavia inhimillisiä piirteitä, hän ei ollut pahimpia pyöveleitä. Muistakaamme että giljotiini oli alkujaan suuren ihmisystävän keksintö, jotta teloitukset tulisivat kivuttomiksi.

Vallankumouksen tarina jatkuu kohti Napoleonin keisarivaltaa Duff Cooperin kirjassa Talleyrandista, jota hiljakseen kertailen. Tuomas Rantala ystävällisesti korjasi taannoisen kömmähdykseni: Duff Cooper oli Artemis Cooperin isoisä eikä isä. Samalla sain viitteen Cooperien vierailusta Mannerheimin luona 1938; suuren vaikutuksen olivat isäntä ja hänen talonsa tehneet korkeisiin brittidiplomaatteihin.

Juha Pentikäisen kokonaan uusittu laitos Marina Takalosta, runonlaulajasta ja näkijästä, julkistettiin yliopiston pienessä juhlasalissa. Komea kirja, puolta laajempi kuin professorin aikaisempi Marina Takalon uskonto 70-luvun alusta. Päivi avasi SKS:n puolesta, oppituolin edustaja lausui sanansa. Tekijän oma esittely persoonallinen ja perusteellinen, ääninauhoin, elävin esityksin ja filminäyttein – onhan kysymyksessä puolen vuosisadan elämäntyö, tutkijalleen läheisen vahvan luovan naisen, Vienan Karjalan pakolaisen monivaiheinen kertomus. ”Hullunrohkea se oli Marinakin”, totesi Juha kun tapasimme aulassa. Pakolainen ylittää jälkensä, voisi siis tästäkin maagisia piirteitä sisältävästä elämäntarinasta sanoa.

Kun olimme heittäneet kuohuviinit kurkkuihimme, tehtävästään vapautunut valtiosihteeri Risto Volanen tarjosi kahvit Fazerilla. Muistelimme vielä maaliskuista talvisodan päättymisen juhlaseminaaria ja puhuimme tulevista, varsinkin Juhani Ahosta, jonka merkityksestä Ristolla oli paljonkin kulttuuripoliittista sanottavaa. Juhlavuosi lähestyy, presidentti näkyy suostuneen suojelijaksi, monia tapahtumia tulossa. Rauhallisesti jatkan omaa tutkimustani ja kirjoitustani Jussin vaiheista. Tarkoitus on klassikkoa tuoreuttaa ja päivittää, katsotaan kuinka onnistuu.

Silmäiltiin televisiosta Francon ajan jälkeen Hullu juttu, olikin nimensä veroinen, onneksi oma osuuteni supistui muutamaan lauseeseen.

Kirjamessujen kolmas päivä; nyt vasta oma kirja kehiuml;istä ja elämästä, hieno näyttely, kannattaa käydä toistekin.

Jatkoimme sittenkin vielä messuille, vaikka siellä on tullut jo kolutuksi. Kannatti, vaikka pääkohdettani Teemu Keskisarjan esitystä en kuullutkaan ohjelmanmuutoksen vuoksi. Törmäsimme sen sijaan uudelleen Matti Saloon, joka bongasi kirjailijoiden ja muidenkin nimihenkilöiden lempielokuvia Filmihullun erikoisnumeroon. Avustin Mattia joidenkin tuttujen kiinnisaamisessa. Erityisen ylpeä Matti oli saaliistaan Panoraaman ruokalassa: Hannu Salama paljasti lempielokuvansa. Koossa on jo yli 800 nimeä, kehui Matti.

Tavattiin myös Markku Envall pitkästä aikaa, hätäisesti vain: oli heittänyt aforismejaan Takauma-lavalla ja tuli ruokailemaan. Muistelimme kuinka törmäsimme hänen appiukkoonsa ja tyttäreensä äsken Nizzan Chagall-museossa. Markku todisti, ettei WSOY:n ympärillä käyty kuohunta ole häneen mitenkään koskenut, ajatusten hionta jatkuu entiseen keskittyneeseen tyyliin.

Minun oli myönnettävä enemmänkin: koskaan en ole näin huomaavaista huolenpitoa saanut kustantajalta kuin näillä messuilla. Eilinen illallinen Taidehallissa huipensi huollon, meluisaa ja eloisaa, kovin nuorekasta, mutta pöytäseurani kruunasi illan: sain seurustella kahden viehättävän daamin, Annina Holmbergin ja Jenni Kirveksen kanssa. Jälkimmäinen on kirjoittanut edellisellä nimellään Janatuinen kirjan Kalle Päätalosta! Miksi nuori kaunis nainen innostui Päätalosta? Siitä ja muusta riitti kylliksi puhuttavaa. Sari Näreen kanssa Jaana historioitsijana tutkii nykyisin sotaa ja Suur-Suomi -haaveita, eivät nekään ihan perinaisellisia valintoja.

Siellä oli tänään suuri hälinäkeskustelu Kivi-lavalla suomalaisuudesta, josta kuulin takariviin jonkun irtorepliikin. Kummeksuin ainakin Saskan väitettä, että me suomalaiset olemme erikoisen puristisia kielemme huoltajina eikä vastaavaa ole muualla Euroopassa. Haloo, entäs Ranska, joka jopa suojaa kieltään anglismeja vastaan, jotka puolestaan riehuvat valtoimenaan suomen nykykielessä. Kun Lenita syytti kiukustuneena Suomen osastoa Shanghain maailmannäyttelyssä skandaaliksi, sekin väite menetti teräänsä, kun illalla uutisissa kerrottiin osaston saamasta kultamitalista. Mutta keskusteluissa sopii heittää kaikenlaista.

Nyt on ainakin messuttu kylliksi, hohhoijaa, rauha voi laskeutua. Kesäaikakin on päättynyt. Tehtäköön marraskuusta kova työkuukausi.

Käväisin kirjamessuilla tunnustelemassa tunnelmaa, tuttuja paljon ja lupaavaa ruuhkaa. Kuuntelin Häkämiehen ja Soininvaaran dekkarikeskustelua, tapasin historioitsija Antony Beevorin (jonka vaimon isän Duff Cooperin kirjoittamaa Talleyrand-klassikkoa juuri kertailen) ja sieppasin hajarepliikkejä sieltä ja täältä. Aino päivysteli SKS:n osastolla, missä Päivi vaikutti jo huojentuneelta, seuraajakin valittu. Nopea on ajan riento.

Kiertue Maxim 1:ssä on lopulta hyvin surumielinen burleskin esiintyjäryhmän ja varsinkin sen surkuhupaisan johtajan koettelemusten kuvaus. Odotin arvioiden pohjalta hupaisampaa repäisyä. Kiva teatteri siitä, että aloittaa heti pääkuvalla.

Näin kirjamessujen aikaan sopii hämmästellä sitäkin, että kirjailijaveljet Tervo & Mäki ovat ryhtyneet kirjaa halveksimaan, toinen paiskomalla isoa kirjaa permannolle, toinen rinnastamalla sen mainoslehtiseen. Entä veikkojen omat kirjat, tuskin paperinsa arvoisia vai mitä. Jospa Tervo heittäisi seuraavaksi Koraanin nurkkaan, katsotaan mitä tapahtuu. Vain täällä sekulaarissa Hällä väliä -pohjolassa voi muodiksi nousta sellaisten arvojen rehvasteleva polkeminen, jotka monille ovat yhä pyhiä.