Panu Rajala

Kova Koskenniemi-päivä.

Aamulla julkistettiin Martti Häikiön kaksiosainen elämäkerta Södikalla, paikalla paljon historiantutkijoita, vähän kirjallisuudentutkijoita (minä). Kuvasti hyvin tutkimuksen tilannetta: kirjallisuudentutkimus on antanut VAK:n levätä rauhassa puoli vuosisataa. Nyt koettiin muhkea historiavoittoinen ylösnousemus. Kuultiin Laulumiesten tulkitsemia runoja (Jyki Malmio messissä), Häikiön valaiseva esittely sekä runsasta keskustelua.

Häikiö joukkoineen jatkoi Turkuun VAK:n kotimaille julkistamaan edelleen kirjaa. Eikä siinä kaikki. Illalla jatkettiin aiheesta Suomalaisella Klubilla, paneelissa Häikiö, Katarina Eskola, John Simon ja mä. Siitä taisi tulla hyvä keskustelu, pysyi ainakin asiassa ja lähestyi Jyrki Vesikansan puheenjohdolla elämäkertoja monesta kulmasta. Miesvoittoinen salillinen kuunteli. Uusi tuttavuus Simon osoittautui hienoksi herrasmieheksi, joka kertoi erikoislaatuisesta työtilanteestaan Pekka Herlinin ja Koneen historian vaiheilta. Olen lukenut kirjaa vasta alle puolenvälin, nyt sain lisää sytykkeitä.

Kata Eskolan massiivista sarjaa vanhemmistaan, Elsa Enäjärvestä ja Martti Haaviosta, olen käynyt läpi aina tuolloin tällöin, nyt Sodassa-osaa tarkemminkin, koska siitä saa niin hyvän käsityksen ihmisten ajatuksista ja tunnoista tulisen talvisodan aikana.

Ihmisten elämä osoittautui jälleen antoisaksi puheenaiheeksi, niin historiallisesti, kirjallisesti kuin moraalis-eettisesti. Ryskyen on murtunut se padottu vastustus biografiaa kohtaan, joka vielä opiskeluaikoinani oli vallalla.

Jatkoimme vielä parilla lasillisella keskustelua Häikiöitten luona tuossa puiston toisella laidalla, Marjakin hälytettiin mukaan. Martti on generöösisti julistanut minun Unio Mysticani ja Waltarini hänen Koskenniemensä esikuvaksi ja innoittajaksi, formaatti on sama, sama myös oivallinen kustannustoimittaja. Lukijaystävällisesti Martin kirja on jaettu kahtia. Moni valitti katkerana, että minun kirjaani ei voinut lukea sängyssä. Huomenna luetaan Hesarista, mitä kirjasta varsinaisesti ollaan mieltä. Turun Sanomat jo pohjusteli.

Kuvitusta saatiin kokoon aika läjät Södikan yläkerrassa Meriluoto-kirjaan. Tämä on hauska vaihe kirjan teossa, mutta viimeistelyä riittää vielä tekstissä.

Marjan viehko sisko käymässä, häntä junalle saatellessa poikettiin Omppu Omenamäen näyttelyn avajaisiin Postimuseoon. Monipuolista kortti-. juliste- ja muuta taidetta esillä, kirjankansiakin paljon. Jokin juju on aina Ompulla töissään.

Samalla matkalla vielä Bristoliin, missä näytettiin Havukka-ahon ajattelija melkein tyhjälle salille, onneksi edes Hannes Markkula oli lisäksemme paikalla. Mutta elokuva on hyvä, pidimme oikein kovasti. Se on aidosti ja luontevasti tehty, pohjoisen luonto avautuu komeana ja ihmiset alkuperäisen oloisina kuten kaikki tarpeisto ja kuvauspaikat.

Kai Lehtinen on erinomainen Konsta. Kun vertaan aiemmin näkemiini, muutama ero korostuu. Legendaarinen Lauri Leino oli lauhkean hyväntahtoinen kansanäijä, oikein sympaattinen, ja Risto Mäkelässä oli juurevuutta ja muheaa olemusta, vähän ärhentelyäkin. Mutta Lehtinen löytää Konstan pohjimmaisen herkkähipiäisyyden ja äykkämäisyyden, jota ei ennen ole näissä tulkinnoissa tuotu esiin. Konsta on loukattu taiteilijaluonne, arka kunniastaan ja menneisyydestään. Lisäksi Lehtisessä on roima annos oikeaa korpiuskottavuutta.

Muutkin ovat mainioita, Hannu-Pekka Björkman ja Tommi Korpelan juuri oikeita tyyppejä lisensseiksi. Mooses Pessin naurusta saadaan olennainen irti, puhumattakaan Kuoliaaksinaurattajasta, mikä kohtaus on oivallisesti toteutettu. Jopa Konstan avaruusmatkoista ja välikäsistä selvitään tyylikkäästi. Pulipää Nikke on oikeanlainen pikkukaveri.

Ymmärrän ja jaan täysin Kari Väänäsen haikeuden siitä, ettei Veikko Huovinen ehtinyt tätä nähdä. Hän olisi pitänyt varmasti, tolkun lailla kehunut. Katsonut että jo vain filmarit onnistuivat tuomaan Konstan taas elävänä kairaan ja rantamaille. Käykää nyt ihmeessä katsomassa, ettei sitä tarvitse tyhjälle salille veivata.

Kyllähän ystävät varoittivat, että Kansallisen Platonov on kamala eikä kestä katsomista, mutta se kai juuri alkoi kiinnostaa. Kuinka Tšehovista niin kammottava on saatu?

Meninpä uhallakin, kun Marjalle tuli naisvieras ja saatoin poistua häiritsemästä heidän tunnustuksellista keskusteluaan.

Vähän kauhisti, kun kuulin että se on neljä tuntia. Suunnittelin jo livahtamista väliajalta, jos esitys ylittäisi kestokyvyn. Mutta aina ystävällinen päävahtimestari Jouni Jutila kehui jo etukäteen esityksen sellaisiin korkeuksiin, että huomasin kaikki pakoaikeet turhiksi.

Ja kyllä sen katseli, osin jopa kiinnostuneena. Alkupuoliskon varsinkin. Se on nuoren Tšehovin säälimätöntä itserippiä, kuvaus ylimielisestä ja itsekeskeisestä naissankarista, johon kaikki naiset vain rakastuvat eikä mies voi sille mitään. Joitain tuttuja provinssin antisankarin piirteitä siinä häämötti.

Mutta esitystyylien muodikas yhdenmukaisuus alkaa jo kyllästyttää. Miksi pitää olla tämmöiset rumat telineet lavastuksena (kuten Svenskanissakin), miksi sekalainen puvustus aikakaudesta toiseen riipottaen (kuten Svenskanissa) – ja miksi herran tähden pitää jatkuvasti plutia siinä lätäkössä jalat märkinä ja toiset välistä rähmällään ja uppisukelluksissa? Näin tiheästi käytettynä alkoi todella rasittaa.

Hyvien näyttelijäin on kai suostuttava kaikkeen. Antti Luusuaniemi on jäntevä Platonov, Mi Grönlund upea nainen, puheilmaisua myöten. Uusia naisia muitakin. Ja kunnon veteraaneja siellä Ismo Kalliosta alkaen. Kyllä heitä katseli ja kuunteli.

Ymmärsin niitä, jotka poistuivat väliajalla. Loppujaksossa melodraama karkasi käsistä. Tuli tahatonta tai tahallista komiikkaa raivoisiin loppuselvityksiin. Vähemmälläkin olisimme ymmärtäneet.

Mutta kuten päävahtimestari Jutila tähdensi, Moskovassa tätä on näytelty kahdeksan tuntia ja tässä sentään puristettu neljään tuntiin. Kiitos siitä, D. Hare ja M. Baran.

Tšehov -valmennus tähtää tässä edelleen moskovalaisten Lokkiin. On kulunut 47 vuotta siitä kun elin Kaliman unohtumattoman Lokin tässä samassa salissa, nyt se tulee vierailuna Kaupunginteatteriin. Sitä odotellessa sopii lueskella vaikka Tšehovin kirjeitä Martti Anhavan huolekkaana toimituksena.

Vielä viimeisiä piirtoja Meriluodosta. Keskustelu aamulla Touko Siltalan kanssa, käväisy kirjastossa ja arkistossa – aina löytyy jotakin. Jatkan vielä SKS:n arkiston pöllyttelyä.

Elokuvissa ei ole käyty herran aikoihin, nytkin jälkijunassa Tyttö joka leikki tulella – Larssonin kirjat vielä suht. tuoreessa muistissa. Onnistuneet näyttelijävalinnat kannattelevat muuten melko yksitasoista kerrontaa, kirjan mukaan menee moitteettomasti.

Katselin Akateemisen alennustiskejä, mutta mikään ei heti tarttunut hihaan. Eikö kirjoja ole jo kylliksi? Täällä ja maalla olisi hyllyissä loppuiäksi lukemista eikä kaikkea ehtisikään. Parhaita pitäisi lukea uudelleen. Mutta kirjojen tekemisellä ei ole loppua.

Waltari-seuran johtokunnassa kävin kertomassa, että on aika vetäytyä ainakin toistaiseksi. Tervettä kiertoa tarvitaan, kymmenen vuotta on siinäkin kulunut. Hienoja matkoja olisi tarjolla Tallinnaan ja Sveitsiin, mutta ei nyt ennätä.

Meidän talossa on filmattu alkava sarja ’Naisia kaupungilla’, mutta se alkoi niin ikävän pahantuulisesti, että heti oli lopetettava ja katsottava tallenteelta Francon aikaa, jossa on aina sydämellinen pohjavire kaikista vaikeuksista huolimatta. Miksi meillä niin usein tehdään tympeän riitaisia olohuonejuttuja? Nainen huutaa ja kiroilee lapselle. Siksikö että elämä on sellaista. Ei kaikilla.

Rento ja irtonainen olo, mikä johtuu eilisillan hytkymisestä K 50 diskossa Kappelin kellarissa. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi poikkesimme. Hyvä ja liikunnallinen harrastus, kirjoittamisesta kipeytyneet hartiat ja niska saavat vertyä kerrakseen. Marja on villi kilpatanssija, ja kyllä minäkin siinä mukana keikahtelen. Tuttuja tanssijoita siellä tapaa.

Hesa ja Hbl seuraavat aika kiitettävästi ulkomaista kirjallisuutta. Jukka Petäjä jaksaa viipottaa maailmalla haastattelemassa suuruuksia, nyt kiintoisasti Salman Rushdieta. Ja Hbl nostaa kirjoja, joista ei muuten tietäisi mitään ellei seuraa jatkuvasti ulkomaisia julkaisuja.

Kiva nähdä lehdestä kevään kirjalista: lasinkirkas, hullunrohkea Meriluotokin joukossa. Paljon kirjoja tosiaan ilmestyy. Sesonki on selvästi tasoittunut syksystä kevään puolelle.

Sormi meni nyt suuhun niin kenttäväeltä kuin kommentaattoreilta Lehtomäen väistyttyä pelikentältä. Jäätteenmäki voi olla musta tamma, mutta minä tarkkailen edelleen Rantakankaan edesottamuksia – heikkoutena tosin kielitaito näin EU-aikoina. Mutta omien maittensa kielillähän siellä enimmät posottavat paitsi tietysti lobbyissa, missä päätökset syntyvät.

Marja heräsi, pian lähdettävä Turkuun katsomaan sitä ihmettä, elävää tyttärenpoikaa.

Turku-retkellä luin junassa kirjan AC – Takapirujen kuningas (Like 2009) ja paljon palasi muistoja mieleen hiukan surkuhupaiselta elokuvaskenaristin taipaleeltani. AC eli Arno Carlstedt oli tuottaja vailla vertaa, elokuva-alaa läpikotaisin kolunnut veijari, joka oli aina tilanteiden tasalla ja pesi muut mennen tullen. Kahdessa AC:n elokuvassa olin mukana, molemmat epäonnistuivat, Niskasen Tulipunakukka ja Kassilan Haluan rakastaa, Peter. Jälkimmäistä olen nyt tarkastellut Meriluoto-kirjaa varten. Ei se ehkä niin huono ollut, hyvääkin siitä löytyy, vaikkapa Tea Istan päärooli, josta hän sai Jussin.

AC panee kirjassa ohimennen halvalla minuakin monien muiden joukossa, se hänelle sallittakoon. Se suorastaan kuului hänen olemukseensa. Hän tiesi kaikki kompromettoivat juorut elokuva-alan ihmisistä, eikä niitä ollut vähän. Palkkion maksamiset hän osasi välttää niin liukkaan elegantisti, ettei hänelle voinut edes suuttua.

Kimmo Miettisen kirjoittama kirja alkaa hyvillä jutuilla, mutta latistuu sitten luettelomaiseksi kronikaksi. Kun AC siirtyy musiikkialalle (vailla sävelkorvaa), kirjasta katoaa viimeinenkin mielenkiinto. Kiitos kuitenkin muistojen palautuksesta.

Niin ja Marjan tyttären lapsi näytti viihtyvän hyvin tässä maailmassa, kun häntä siellä silmäilimme. Ovat ajat muuttuneet mitä tulee synnyttäjien olosuhteisiin. Tulen kirjassa kertomaan millainen oli tilanne runoilija Meriluodon kohdalla… Foijassa saatiin blinejä ja simpukoita, tuore mummi toimi matkan emäntänä. Olen lukenut ja kommentoinut erään turkulaisen esikoiskirjailijan in spe omaperäisen käsikirjoituksen, mistä hyvästä tuomisena on myös kassillinen jaloa juomaa. Joten kovin tuloksellinen oli Turku-retkemme.

Lehtikatsauksen aika.

Jos Hazard katsoi harjoittaneensa mediakritiikkiä, miksi hän valitsi solvaavat ja eläimellistävät ilmauksensa Halmeesta? Eikö hän niillä kääntänyt kritiikin kärjen kohdistumaan nimenomaan itseensä?

Kiintoisaa sekin, jos JSN ei voi käsitellä kanteluita, ellei kohde itse ole niitä tehnyt eikä voi tehdä, koska on kuollut. Omaistenko pitää ruveta hillumaan Tonin kunnian perään? Eikö neuvosto valvokaan yleisiä hyviä tapoja mediassa?

Huomattavasti tärkeämmän asian otti Hesarissa esiin pari päivää sitten kulttuuripolitiikan veteraani Aarne Laurila murehtiessaan Helsingin hienojen interiöörien pilaamista. Historialliset tilat tuhotaan viihdesaleiksi. Hyvä esimerkki Espan Jugendsali, josta tehtiin sekava kahvila, eikä se edes menestynyt vaan tulee heti myyntiin. Mutta voiko tällaista barbariaa mikään pysäyttää?

Kommentaattorien hidalgo Unto Hämäläinen toteaa tänään Hesarissa yksikantaan, että Vanhasessa vara parempi. Vanhasen täytyy jatkaa pääministerinä, koska hän on paras sille paikalle. Hauskasti kääntyvät astelemat. Ensin pilkattua ja vainottua Vanhasta ja koko hallitusta vaadittiin kovaan ääneen eroamaan, ja nyt Mattia anellaan ilmoituksestaan huolimatta jatkamaan.

Tyhjää kenttää hallitsee miten tahtoo Paavo Väyrynen, mitä kukaan ei olisi kuukausi sitten uskonut. Uusien pitäisi päästä kasvamaan, mutta miten. Kolmen tunnin päästä Paula Lehtomäki päästää kannattajansa pinteestä. Asetelma on vähintään mielenkiintoinen. Taidan käydä lenkillä Yrjönkadun uimahallissa ja palata sitten asiaan.

Perhana tästä minnekään uimahalliin kerinnyt, kun juutuin työhöni. Mutta Lehtomäkeä tuli tarkoin katselluksi ja kuunnelluksi.

Kyllähän onkin viisas nainen! Käsitykseni muuttui kerrassaan. Että nuori nainen, jolla olisi nostetta ja tuhannen taalan paikka, malttaakin panna arvot oikeaan järjestykseen eikä lähde tavoittelemaan mahdottomia. Ihailtavaa.

Vielä hän ehtii moneen kertaan tavoitella vaikka kuuta taivaalta. Hän palaa varmasti eikä katoa minnekään nytkään. Sitä paitsi hän esiintyi hyvin, luontevasti ja vakuuttavasti.

Mutta keitä sinne nyt jääkään? Väyrynen ja Korhonen ja kukaties nuori Rantakangas, jolla nyt luulisi olevan starttikuopat jo valmiina. Kiviniemi ei hurmaa joukkoja. Pulaa tulee pian johtajista, joko huudetaan Esko Ahoa takaisin ja Vanhastahan jo kaivataan. Tulee suurten palaajien kisa, veteraanit kehiin.

Erikoisin oli Kimmo Tiilikaisen lausunto, että puheenjohtaja ei voi osallistua puolueen kehittämiskeskusteluun, koska se tulkitaan heti puheenjohtajapeliksi. Mistäs ehdokkaat sitten puhuisivat, pakkasista ja Haitin järistyksestä vai. Tuleepa joka tapauksessa kiintoisa ja yllätyksellinen politiikan kevät.

Kävimme iltapäivän matineassa katsomassa Svenska Teaternin Körsbärsträdgårdenin, kun Tšehovia tulee kohta lisää, ainakin moskovalaisten Lokki Kaupunginteatteriin. Erik Söderblomin ohjaama esitys oli levitelty areenalle keskelle katsomoa, joten me saimme istua näyttämöllä, kokemus sekin. Aluksi esitys tuntui sekavalta, mutta kiinteytyi ja voimistui, kunnes taas loppua kohden laskeutui melankolisesti kuten teoksen henkeen kuuluu. Hyvin sen katsoi täyteen kolmeen tuntiin. Keskushenkilöksi nousi Johan Storgårdin älykäs ja väkevä Lopahin, vaikka se kaupan jälkeinen kännikohtaus meni kyllä turhan roimasti överiksi. Rabbe Smedlund oli oivallinen Firs.

Jostain syystä muistan juuri nämä henkilöt parhaiten Eino Kaliman hienosta Kirsikkapuistosta Kansallisessa keväällä 1964: Heikki Savolainen oli siekailematon Lopahin ja Vilho Siivola (ellei Uuno Montonen?) riipaiseva Firs. Viimeinen kohtaus jäi mieleen, niin tässäkin.

Onhan tämä näytelmä ajankohtainen jos mikä, niin fraasi kuin onkin: Tšehov näki juuri mitä nyt tapahtuu, kun vanhat interiöörit pilkotaan ja omaisuudet jaetaan ja työt ulkoistetaan. Kuinka peritty elämänmuoto murtuu ryskyen. Ihmeellinen kirjailija.

Teatterin jälkeen ehdin vihdoin Yrjönkadulle saunaan ja uimaan.

Ennen opimme koulussa, että De mortuis nil nisi bene – kuolleista ei pahaa sanaa. Kaarina Hazard ei tällaisesta ole ilmeisesti koskaan kuullut, ei myöskään Päivi Tiilikka, joka toteaa, ettei solvaus ole kunnianloukkaus, jos kohde on vainaja. Onko hän huomannut, että vainajalla on myös omaisia.

Vanha moraalikoodi on muuten hyvin hengissä, mikä ilmenee kanteluitten määrässä. Eivät kaikki ole Halme-faneja, eivät Itäkeskuksen baarien kundit heti löydä JSN:n osoitettakaan, kyllä siellä on ihan valistuneita kansalaisia kantelemassa. Joku loiva huomautus voi Hazardille tulla häpäisystä avoimen haudan äärellä. Parhaiten pääsee esiin, kun panee härskisti halvalla kanssaihmisiä. Ruumiskirstun päältä se onnistuu parhaiten.

Klassinen esimerkki tällaisesta on tietysti Edelfeltin tauluun ikuistettu Kaarle-herttua herjaamassa Klaus Flemingin ruumista, mutta siinähän oli kyse valtapoliittisesta rähinästä Ruotsin ja Puolan hallitsijoiden kesken. Tänään poliittisia vastustajia tuskin enää pilkataan hautajaisissa, päinvastoin kuoleman majesteetti on tasoittanut vanhat vihollisuudet.

Tuoreempi tapaus tulee mieleeni Mika Waltarin kuoleman jälkeen 1979. Tällöin media suitsutti Waltaria suurena humanistina, mikä ärsytti Hannu Salamaa. Hän kirjoitti niin ikään avoimen haudan äärellä Kansan Uutisiin ihmettelynsä siitä, kuinka Waltarista oli äkkiä tullut suuri humanisti, vaikka hän vielä sotien aikaan kirjoitti propagandaa taistelustamme natsi-Saksan rinnalla suurta, humaania ja rauhantahtoista Neuvostoliittoa vastaan.

Tällöin lehden kulttuuritoimittaja ja osa lukijakuntaa nousi paheksumaan Salaman menettelyä – nimenomaan ajankohtaa ja hyvän käytöksen puutetta. Iltalehti varmaankin puolustaa kolumnistiaan, ja pulina kiehuu täällä netissä.

Kun Yrjö Jylhä ampui itsensä Turussa 1956, oli vielä tapana tarkoin vaieta kuolemaan liittyvistä seikoista ja vainajan varjopuolista muutenkin. Talvisodan sankarin mainekehä ei vähääkään himmentynyt, vaikka sen ajan hazardihommaaja olisi voinut keittää kokoon hyvinkin mehukkaan kolumnin Jylhän viimeisistä ajoista. Sekoilua, sekakäyttöä ja sairautta olisi ollut julkisuuteen ammennettavaksi. Väkivallan ihailuakin olisi varhaisrunoista löytynyt.

Elämäkerran kirjoittajat vapautuvat pieteettirajoituksista viimeistään puolen vuosisadan hiljaiselon jälkeen.

Jylhästä ja vähän Sillanpäästäkin kävin tänään todistamassa Hyvinkään Kansallisten seniorien kokoontumisessa, missä oli koolla sata kuulijaa ja tunnelma hyvä ja lämmin. Saan aina kohtuuttomia kiitoksia kuulemma ymmärrettävästä kielenkäytöstäni, mikä osoittaa vain että akateeminen kieli on eriytynyt entistä kryptisemmäksi erikoismurteekseen. Sikäli kuin suomea enää yliopistoissa käytetäänkään.

Juhani Aho tulee, oletteko valmiit?

Istuin maittavan silakkalounaan ravintola Haviksessa Etelärannassa ja kuulin Jussi Brofeldtin selvitystä, mitä kaikkea nyt jo on valmisteltu suureen Juhani Ahon juhlavuoteen 2011. Tällöin tulee 150 vuotta kirjailijan syntymästä ja 90 vuotta kuolemasta. Oli siinä muitakin merkkipaaluja, joten juhlintaan on kerätty tukevasti aiheita.

Juhlavuoden suunnittelussa on se uusi piirre, että se on yhden miehen aivan suvereeni hanke tähän saakka. Ahon pojantyttären poika Jussi Brofeldt heiluttaa yksin ja toistaiseksi omilla varoillaan tahtipuikkoa. Ja soitattaa jo aika laajaa orkesteria. Hän on ilmeisen tehokas yhteydenottaja, vaikka pysyvä asuinpaikkansa on Tukholma. Tuskin mikään kulttuuritaho Helsingissä on tähän mennessä välttynyt Jussi Brofeldtin varsin määrätietoiselta lähestymiseltä. Niinpä tulin minäkin perusteellisesti informoiduksi.

Ja mikäs siinä, Juhani Ahon luonteikkaan patsaan ohitan miltei päivittäin lenkilläni ja ihailen, kuinka hienoon kuntoon hänen asuintalonsa on nyt entisöity siinä Armfeltintien ja Juhani Ahon tien kulmauksessa. Totesimme Brofeldtin kanssa, että olimme kumpikin Tukiaisen veistämän Ahon patsaan paljastustilaisuudessa joskus 60-luvun alussa, Jussi lastenvaunuissa ja minä innokkaana koululaisena. Oli siis hauska tavata aikojen päästä uudelleen.

Kun olen aikoinani sompaillut läpi mittavat Sillanpään 100-vuotisjuhlat 1988 ja äsken Waltarin vastaavat 2008, on kiintoisaa verrata millaisin ottein nyt liikkeelle lähdetään. Jussi Brofeldt aloitti virittelyt neljä vuotta sitten! Ketään näin antautunutta impressaaria en ole tähän mennessä kohdannut. Mitään toimikuntia tai virallisia tahoja ei ole toistaiseksi tarvittu, vaan yhden aktivistin herättely on suorastaan tehokkaampaa. Vaikka onhan siellä Juhani Ahon seurakin niitattu mukaan, mistä ex-puheenjohtaja Jussi Salokanteleen kanssa vaihdettiin muutama sana kun Hallituskadun kulmassa törmäsimme.

Mutta Meriluotohan tässä täytyy vielä viimeistellä, siispä uusi tapaaminen M-O Seppälän kanssa antoi lisäviitteitä ja korjauksia käsikirjoituksen hiontaan. Kuvitustakin on tuossa yksi pöytä levällään. Ensi viikollahan rävähtää jo Koskenniemen elämäkerta, joka osaltaan aktualisoi tämänkin aiheen ja antaa ainakin vankasti taustaa ja lisävaloa.

Martti Suosalo ansaitsi Ida Aalberg -palkinnon. Kävimme tarkistamassa asian Aleksanterin Teatterissa, missä menee vanha tuttu Gogolin Mielipuolen päiväkirja. Vertauskohtina olivat Tarmo Mannin ja Matti Tapion maineikkaat tulkinnat. Tuotin neljännesvuosisata sitten Mannin esityksen MTV:lle, silloin jouduin perehtymään siihen aika hyvin. Televisio ei tehnyt oikeutta Mannin suurelle tulkinnalle, mutta tulipa kulttuurihistoriaa kuitenkin talteen.

Suosalo tekee aivan toisenlaisen esityksen kuin edeltäjät. Hän tuo Gogolin hahmon tähän päivään, miksi hyvänsä virkamieheksi puku päällä. Hän sotkee puheilmaisua tahallisesti antaakseen viitteitä mielen sekasorrosta. Hän näyttää herranpalvojan ja itsetunnoltaan nitistyneen pikkumiehen ahdistuksen. Lopulta hänen megalomaniaa tavoittava hulluutensa on looginen ja vailla kaikkea ulkoista tehostusta. Aikamme sairaskuva. Viiltävä ja raaka mielenkuvaus.

Taustan valotaiteesta, kalseista kuvaruuduista kiemuroineen emme erikoisesti välittäneet, olkoon kuinka maineikkaan tekijän (Mikki Kuntun). Muuten kouraiseva ja paljas esitys, Kari Paukkusen ohjaus. Gogolin teksti on kuolematon syväkairaus häiriintyneeseen tajuntaan.

Tulihan se sieltä, laaja ja kohtalaisen asiallinen juttu Jylhästä jopa Aamulehteen eikä ollut kuin neljännesvuoden myöhässä kirjan ilmestymisestä. Sain heti muutaman viestin asiasta, joten on sitä tässä odotettukin. Professori ja kirjailija A.A. tosin pitää juttua heikohkona, mutta ollaan nyt tyytyväisiä tästäkin.

Muuten kun olen lehteä hiukan moittinut, varsinkin kirjallisuuden katoamista sen palstoilta, korviini tuli Hesan päätoimittajan Janne Virkkusen viisas sana radiosta: se että lehteä haukutaan osoittaa vain, että sitä pidetään tärkeänä. Pahempaa olisi vaitelias välinpitämättömyys.

Kun jutun kainalolaatikossa jäätiin pohtimaan Jylhän väitettyä sadomasokismia, siinä on viitattava lähinnä hänen varhaisiin runoihinsa. Niissä väkivalta ja uhrin osakin saavat kyllä suorastaan nautinnollisen hurmion piirteitä. Jotakin nämä säkeet kertovat epäilemättä runoilijasta itsestäänkin, joka sitten jalosti viehtymyksensä talvisodassa sankarillisiin ponnistuksiin. Olisihan lehden arviossa voinut enemmän nostaa esiin juuri Vesan kirjoittamaa vahvaa talvisodan osuutta.

Kiitos monista onnitteluista, joihin minä en ole mitenkään osallinen, mutta Marja varsin onnellinen lapsenlapsestaan, jonka kuvan sai illalla kännykkään ja sekosi täysin.