Panu Rajala

Tapahtumarikas päivä.

Samaan aikaan kun Sauli Niinistöä kolhittiin eduskunnassa, me istuimme Piret Salurin kanssa rattoisalla lounaalla Helkan keittiössä ja puhuimme virolais-suomalaisista suhteista, historiasta, politiikasta ja ennen kaikkea Sinuhen uudesta vironkielisestä käännöksestä, jota Piret oli saapunut esittelemään Waltari-seuran iltatilaisuuteen. Sain kauniin kirjan ja sitä ihastelin. Sinuhe on tietysti ponnahtanut myyntimenestykseksi Virossa, ensimmäinen painos loppui heti. Piret selvitteli mitä eroja on J. Aavikin vanhan käännöksen ja tämän uuden välillä, puhuimme kääntämisen ongelmista, ulkovirolaisista ja kovista kokemuksista, joidenkin suomalaisten vähemmän empaattisista asenteista (Koivisto, Klinge), kirjallisuudestakin: Sofi Oksasen teokset nähdään lahden eteläpuolella kriittisemmin kuin meillä, hyvästä syystä. Virolaiset ovat selviytyjiä, eivät halua itseään nähtävän vain uhreina.

En päässyt taannoin Tallinnan julkistamistilaisuuteen enkä tänä iltanakaan kääntäjiä kuulemaan Töölön kirjastoon, sillä Kansallisarkistossa oli kutsutilaisuus, jossa kuultiin kokemuksia arkistojen (varsinkin yksityis) käytöstä kirjallisen työn pontimina ja muutenkin historiallisina lähteinä. Kuulijoina kovia arkistojen käyttäjiä kuten Mauno Koivisto, Max Jakobson, piispa Huovinen ja muita. Historiantutkijoita in corpore, kirjallisuudentutkijoita ei, sillä heitä eivät tunnetusti arkistot kiinnosta. Puheenvuoroista kiinnosti erityisesti Erkki Tuomiojan esittely parhaista arkistoista nimenomaan elämäkertojen aineistoina, omakohtaisesti koluttuina Tukholmaa ja Lontoota myöten. Venäjän arkistoista ei yllättäen puhuttu mitään, ei myöskään mistään erityisongelmista.

Riitta Uosukainen ja Kaari Utrio esittelivät lähinnä omia yksityisarkistojaan, Riitalla tietysti valtiollistakin paperia yllin kyllin. Ilmeisen mallikkaasti jaksavat jotkut (Kaari) hoitaa arkistojaan; tunsin piston sydämessäni, kun Marjatta Väänänen vierelläni tiedusteli omien arkistojeni tilaa. Suuri kaaos, on oikea vastaus, valitettavasti. Kun nyt saataisiin edes Sillanpään Seuran arkisto järjestetyksi historiikkia varten; siitäkin on Hämeenkyrössä kokous tänä iltana, mutta milläs repeän kolmeen paikkaan.

Kuulin että arkistomateriaalia on Suomessa yli 180 hyllykilometriä ja lisää tulossa lähitulevaisuudessa ylikin sen määrän! On siinä selvittämistä ja säilyttämistä ja läpikäymistä. Ja mitä yksityisillä on kätköissään vielä mihinkään luovuttamatta.

Kellarissa nautittiin esitysten päälle viiniä ja pientä purtavaa ja kuulin Matti Suurpäältä hiukan säikäyttäviä kokemuksia kirjeiden sitaattioikeudesta sekä Heikki Talvitieltä vuolaan tarinatuokion diplomaattien ja kirjailijoidenkin ihmeellisistä seikkailuista.

Miten lienee virolaisten arkistojen laita historian pyörteiden jälkeen? Piret kertoi päivällä hauskan tarinan Lennart Meren valtuuskirjan jättämisestä Helsingissä diplomaattiaikanaan: kuinka oikea muoto löydettiin ilman asiallista arkistoa! Entä Piretillä itsellään, mitä hänellä? Lupaa kysymättä vaadin, että hän kirjoittaa muistelmansa – hänellä on ehkä eniten ja tarkimmat muistot miehityksen ja sitten itsenäistymisen dramaattisilta vuosilta, presidentti Meren läheisenä avustajana ja protokollapäällikkönä.

Kun korkeiden kinosten halki marssin raikkaassa illassa kotiin, kuulen ensimmäiseksi että Mika Myllylältä on saatu epo-tunnustus. Olipa ajankohta, paria viikkoa ennen olympiakisoja. Koston puukot ja Räikkö Räähkän henki nousevat kumpujen yöstä. Vai olisiko puhuttava puhdistavasta vilpittömyydestä, näin yhtäkkiä ja kirkkain silmin?

Jos joku nauttii lumikinoksista niin me täällä. Varmaan niistä on vaivaa ja kulunkia ja työtä ja harmia, mutta juhlavia ne ovat. Helsinki hukkuu lumeen!

Kun on venäläinen lumipyry, on sopiva aika lukea venäläisiä klassikoita. Tšehov edelleen listalla, hänen syntymänsä 150-vuotispäivän noteerasi sentään Kansallisteatteri Platonovin esityksellä. Lokki lentää pian tänne Moskovasta, Marja luki jo tekstin että pysyy kärryillä. Minä valmentaudun lukemalla mestarinovelleja taas kerran.

Tarkastelimme Meriluoto-tilannetta Anna B:n kanssa miellyttävällä lounaalla Kosmoksessa. Muitakin ajatuksia sinkoili. Onkohan elämäkerta lopulta minun genreni, kun kaikenlaista olen tässä välissä kokeillut.

SFT:n kuuluttaja kertoi, että seuraava ohjelma on pakko katsoa. Koska olemme kuuliaisia kansalaisia, katsoimme. Sehän kannattikin. Dokumentti Italian Videokratiasta ja Berlusconin ruhtinaskunnasta avasi räikeästi näkemään, mistä tämä tositv:n ja julkisuuspippaloiden vyöry on meillekin rantautunut vaikka onneksi lievemmässä muodossa. Täällä se ei sentään ole suoraan liitoksissa poliittiseen valtaan, luojan kiitos. Berlusconin mediamahti näytti ylittämättömät mittasuhteensa. Onkohan kansa siellä niin kiihkeästi mukana ja kannattamassa kuin ohjelma tahtoi osoittaa. Mutta voimaton on oppositiokin, korkeintaan voidaan vetäistä Silviota turpiin tuomiokirkon pienoismallilla. Sekin taisi vain lisätä pääministerin suosiota. Kiitos kuuluttaja hyvästä komennosta.

Täällä Vanhasta ahdistetaan nurkkaan kunnes varmasti kukistuu. Ovatkohan miesten synnit mitenkään verrannollisia, jos ajatellaan Berlusconin loisteliaita vedätyksiä? Ovatko suomalaiset jotenkin erityisen moraalista kansaa vai mistä lie kysymys. Vilkaisu Uutisvuotoon kertoi, että J. Tervo käyttää edelleen jokaisen tilaisuuden sivaltaakseen Vanhasta. Se vaikuttaa jo missiolta, elämäntyön puolikkaalta. Kyllä se kohta siitä nujertuu, älkää huoliko. Tai sitten ei.

Ja kuka ottikaan vanhan kunnon ulkopolitiikan hevosekseen ellei Paavo Väyrynen. Toiset vasta käsiään levittelevät, kun Paavolla on jo täysi höyry päällä. Perästä kuullaan monenlaista.

Pikakäynti Kyrössä eilen osoitti, että vahinko Viehätyksessä pelkäämääni lievempi. Ansio tietysti kuuluu putkitaituri Viitaselle. Kaikki on talossa ylösalaisin, mutta kirjat pysyivät kuivina. Nyt vain kiinnostaa, minkä kolon vakuutusyhtiö keksii livahtaakseen korvauksista. Kaunista oli maalla, lunta ja kelmeää auringonsumua kun hiihtelin hiljakseen Impivaaran ympäri; sauna ainakin seisoi paikoillaan. Näin saavutettu talven ensimmäinen hiihtokilometri; siitä se alkaa.

Ylivakerilla Hilkan muusin ja läskisoosin äärellä pohdimme vielä Taunon kanssa vahinkoon liittyviä kysymyksiä, jotka alkavat valjeta. Pitäisi olla kuten toisella naapurilla hälytin kännykässä, joka heti kertoo koska lämpötila laskee. Mutta niin tekniseen huippuun tuskin yllämme. Tauno on lukenut Hyryn Uunin ja piti että täyttä asiaa ja normaalia elämää, ei mitään turhaa tunnelmointia. Muurauksen ja sähkötyöt tekijä tuntuu hyvin hallitsevan, Tauno vahvisti.

Toin sukset Helsinkiin ja hiihdinkin tänään lisää kilometrejä, ainakin neljä. Ensimmäisen kerran sitten vuoden 1950 suksille pääsi suoraan tästä Sepiksen alaovelta! Silloin viimeksi olin 5-vuotias, siitä on valokuviakin. Mahtavaa painella lumisia katuja rantaan ja jäälle, missä tosin oli jo liikaa lunta, mutta Kaivarin latu oli auttavasti auki, sen kiersin ja sitten takaisin Merikatua ja Laivurinkatua pitkin. En moista talvea muista paitsi silloin 60 vuotta sitten.

Sillä välin Marja pihabongaa lintujaan tuolla puistossa luistimet jalassa! Hyvin on jäädytetty ja lanattu tänä talvena, luistelijoita on muutamia muitakin. Mutta mitään ruuhkia ei kentällä esiinny.

Jussi-gaala on kehittynyt, yritetään olla vähän juhlavia ja pukeudutaan toisin kuin takavuosina. Mutta kaikessa imelyydessä ja kiitoksissa on edelleen kestämistä. Riemullista silti, että pääjussit menivät oikeisiin osoitteisiin, Klaus Härölle ja Heikki Nousiaiselle. Olihan hyvin erottautunut elokuva tämä pappi Jaakobin tarina. Lasse Pöystin betonipysti kehystettiin väärällä julkistajan valinnalla, ikään kuin Suomisen Ollia korostaen. Pöystin ainutlaatuinen ura olisi kestänyt arvoisensa esittelyn. Palkittu meni sen verran hämilleen, ettei ollut puheessa parhaimmillaan. Paras oli Härö: kirkas asiallisuus voittaa teennäiset vitsin yritelmät. Sketsit osoittivat kirkkaasti, miksi huumoria on niin vähän suomalaisissa elokuvissa. Se on vaikeaa, sitä ei enää vakavina aikoina oikein osata.

Pikakäynti Kyrössä eilen osoitti, että vahinko Viehätyksessä pelkäämääni lievempi. Ansio tietysti kuuluu putkitaituri Viitaselle. Kaikki on talossa ylösalaisin, mutta kirjat pysyivät kuivina. Nyt vain kiinnostaa, minkä kolon vakuutusyhtiö keksii livahtaakseen korvauksista. Kaunista oli maalla, lunta ja kelmeää auringonsumua kun hiihtelin hiljakseen Impivaaran ympäri; sauna ainakin seisoi paikoillaan. Näin saavutettu talven ensimmäinen hiihtokilometri; siitä se alkaa.

Ylivakerilla Hilkan muusin ja läskisoosin äärellä pohdimme vielä Taunon kanssa vahinkoon liittyviä kysymyksiä, jotka alkavat valjeta. Pitäisi olla kuten toisella naapurilla hälytin kännykässä, joka heti kertoo koska lämpötila laskee. Mutta niin tekniseen huippuun tuskin yllämme. Tauno on lukenut Hyryn Uunin ja piti että täyttä asiaa ja normaalia elämää, ei mitään turhaa tunnelmointia. Muurauksen ja sähkötyöt tekijä tuntuu hyvin hallitsevan, Tauno vahvisti.

Toin sukset Helsinkiin ja hiihdinkin tänään lisää kilometrejä, ainakin neljä. Ensimmäisen kerran sitten vuoden 1950 suksille pääsi suoraan tästä Sepiksen alaovelta! Silloin viimeksi olin 5-vuotias, siitä on valokuviakin. Mahtavaa painella lumisia katuja rantaan ja jäälle, missä tosin oli jo liikaa lunta, mutta Kaivarin latu oli auttavasti auki, sen kiersin ja sitten takaisin Merikatua ja Laivurinkatua pitkin. En moista talvea muista paitsi silloin 60 vuotta sitten.

Sillä välin Marja pihabongaa lintujaan tuolla puistossa luistimet jalassa! Hyvin on jäädytetty ja lanattu tänä talvena, luistelijoita on muutamia muitakin. Mutta mitään ruuhkia ei kentällä esiinny.

Jussi-gaala on kehittynyt, yritetään olla vähän juhlavia ja pukeudutaan toisin kuin takavuosina. Mutta kaikessa imelyydessä ja kiitoksissa on edelleen kestämistä. Riemullista silti, että pääjussit menivät oikeisiin osoitteisiin, Klaus Härölle ja Heikki Nousiaiselle. Olihan hyvin erottautunut elokuva tämä pappi Jaakobin tarina. Lasse Pöystin betonipysti kehystettiin väärällä julkistajan valinnalla, ikään kuin Suomisen Ollia korostaen. Pöystin ainutlaatuinen ura olisi kestänyt arvoisensa esittelyn. Palkittu meni sen verran hämilleen, ettei ollut puheessa parhaimmillaan. Paras oli Härö: kirkas asiallisuus voittaa teennäiset vitsin yritelmät. Sketsit osoittivat kirkkaasti, miksi huumoria on niin vähän suomalaisissa elokuvissa. Se on vaikeaa, sitä ei enää vakavina aikoina oikein osata.

Tiian ensi-ilta Aleksanterin teatterissa, aiheena Tabe.

Ensin voisi kysyä miksi. Luinhan minäkin Tabe Slioorin muistelmia Jalluista, mitähän olin toisella kymmenellä. Joitain yksityiskohtia jäi mieleen, mm. kuinka Tabe ja Erik päättivät toisen ollessa matkoilla ajatella kiihkeästi toisiaan tietyllä kellonlyömällä. Kaupunginjohtajan, urheilumiehen huima hullaantuminen taisi silloin meitä poikia huvittaa.

Nyt se kuvattiin kauniina tuhkimotarinana, jossa sitten ilmeni tummia varjoja. Mikään romanssi ei säily ikuisesti. Tiia ilmoitti tv:ssä ihailevansa kovasti Tabea. Miksi ihmeessä? Vai onko luksuskurtisaani jo aikamme idoli? Rikastuvaan rakastajattareen ei liity enää moraalisia moitteita, vaikka meitä miehiä vainotaan jopa sopimattomista puheista. Oliko Tabe aikansa Susan Ruusunen vähän vain korkeammassa potenssissa?

Vastauksia tuli teatteri-illassa. Tiiahan sopi rooliin ilmiömäisen hyvin. Kuka muu meillä voisi tehdä saman? Kenessä on samaa kypsää ja samalla säteilevää kauneutta ja elämän voimaa. Minua yllätti Tiian eläytyminen nuoren Taben kehitykseen ja hurmasi sitten täydelleen hänen leiskuva lavavoimansa Taben voittojen tiellä. Ehkä lopun laskukausi jäi armeliaasti vähemmälle.

Eija-Elina Bergholmin teksti on sutjakkaa pintaliitoa, aihe ei anna pontta mihinkään syvempään kouraisuun, vaikka joitain poliittisiakin vihjeitä sieltä tihkui. Miehiä, niin Erikiä kuin Urhoa kohdeltiin hienovaraisesti. Kerran Erik kuvattiin Taben kanssa kylpyammeessa, siinä kaikki intiimiydet. Ihan rehelliseen lähikuvaan ei pyrittykään. Taben loisto häikäisi tekijät. Mutta iloinen olin Tiian hienosta heittäytymisestä, kihauttavasta seksikkyydestä, kauniista puvuista, kankaiden taitavasta käytöstä, yleensä eleganssista ja näppäristä vaihdoista (ohjaus Kimmo Kahran). Nuoruuden tyttöystävästä on puhjennut entistä kukoistavampi näyttelijä; ihmeen vähän hän siihen nähden saa rooleja kantateatterissaan. Nyt irrotteleekin virkavapaalla.

Ensi-illassa oli vaikka ketä, aihe veti julkkiksia ja Tiia teatterilaisia. Juteltiin väliajan kuohuviineillä Eeva-Liisan ja Anna-Leenan kanssa, tavattiin teatterinjohtaja Reimakin Lumikin kanssa ja monia muita. Saas nähdä vetääkö monologi tavallista kansaa teatteriin.

Vesa selvitti lehdestä, että olihan se opiston tiedotteessa se eilinen erehdys eikä suinkaan lehden moka. Mutta mitään vahinkoa ei tapahtunut, ainahan me Jylhästä puhelemme kun tilaisuus avautuu. Mervi Tuomikoski toteaa pahoittelussaan, että tämä onkin tehokas tapa saada luennoitsijat liikkeelle. Lisääkin tulossa, ainakin Vallilassa.

Jarmo Virmavirta kirjoittaa miehekkäästi talvisodasta ja kirjastamme Uuden Suomen kolumnissaan tuossa nettisivulla. Erinomainen juttu, kiitos siitä. Veikko Huuska lähettää Ikaalisista samansuuntaisen viestin, niitä putoilee. Lämmittävää näillä viimasäillä.

Vaikea on piirittää suurta vakuutusyhtiötä. Puhelin osoittautui toivottomaksi, eikä netissäkään onnistunut, koska tarvittavat tunnukset ja muut koodit ovat jossakin kansiossa, joka on siellä vahinkotalossa. Joten päätin marssia suoraan lähimpään Erottajankadun toimistoon. Johdonmukainen yllätys: se oli kiinni, pahvit ikkunoissa, suljettu ja ilmeisesti lopetettu.

Tässä vaiheessa vakuutusyhtiö alkoi todella muistuttaa Kafkan Linnaa.

Mutta emme vähällä lannistu. Noin puolen päivän väijytys puhelimessa laukaisi lopulta kanavan, ja sainkin kuulla elävän Emilian suloista ääntä. Hän vastasi korvausasioista ja tykitin hengästyneenä hänelle koko jäätyneen ja puhjenneen talon ongelman. Kävi ilmi, että kotivakuutus on kunnossa ja korvaa mm. vesivahingot. Niitähän siellä on.

Mutta Emilia riemastui huomatessaan, että vakuutus ei katakaan laitevaurioita! No niistähän varsinainen vahinko on tulipalopakkasilla tullut: rikkoutuneesta kiertovesipumpusta, puhki jäätyneistä putkista ja haljenneista pattereista. Siis ainoastaan valuneen veden vauriotko korvattaisiin?

Katsotaan kuinka käy. Nyt sinne painelee joka tapauksessa asianomainen tarkastaja, ja putkitaiteilija Viitanen on luvannut esitellä ja hyppiä tasakäpälää ja repiä hiuksiaan vahinkojen äärellä. Jännityskertomus jatkuu.

Vanhanen tässä vaikeuksiin taas joutuu, mutta vasta tutkitaan aletaanko tutkia. Silti revitellään jo kuvia valtakunnanoikeudesta. Mielestäni melko kohtuutonta. Ilmeisesti tasavalta ei rauhoitu ennen kuin pääministeri saadaan kunnolla nalkkiin jostakin. Kuinkahan mones yritys? Jatkoa seuraa tässäkin, arvaamattomaan kaukaisuuteen.

Unet karisivat äkkiä silmistä, kun viiden jälkeen availin Hesaria. Oma kaupunki -palstalla kerrottiin, että Vesa Karonen ja Panu Rajala luennoivat illalla Yrjö Jylhästä Töölön kirjastossa. Kuinka niin? En ollut kuullutkaan. Illalla piti mennä katsomaan Tiian ennakkoa Tabe Slioorista.

Soitto kahdeksalta Vesalle: oletko tietoinen? Ei tiennyt Vesakaan mitään siitä, että pitäisi luennoida Töölön kirjastossa. Tämä kuului näköjään Työväenopiston sarjaan kirjailijoiden elämäkerroista, viime viikolla oli Pekka Tarkan ja Joel Lehtosen vuoro.

Ne on näköjään unohtaneet kertoa meille tapahtumasta. Mitä tehdään? Kai sinne on mentävä, jos yleisöäkin tulee paikalle, muutenhan juttu kaatuu meidän niskaamme.

Niin päätimme tehdä. Hain Otavasta vielä kassillisen kirjoja, jos joku haluaisi ostaa. Kirskuvassa pakkasessa Töölön tuttuun kirjastoon.

Mutta kun astuin saliin, siellä istui Riitta Vaismaa valmiina katederilla pino kirjoja ja papereita edessään ja takanaan heijastuskuva kirjamme kannesta. Hänellä loksahti leuka: ”Mitä sä täällä teet?” – No kun Hesarissa sanottiin… yritin selittää. Selvisi että Riitan täällä piti luennoida Mervi Tuomikosken sijaisena! Eikä meitä tarvittaisi lainkaan, ilmoitus oli kuulemma lehden moka.

Vai niin. Vesakin tuli sitten ja väkeä kolmisenkymmentä, joten päätettiin pitää keskustelu Jylhästä. Ja hyvinhän se meni Riitan juontaessa ja esittäessä lausuntanäytteitä ja kuvia. Me Vesan kanssa todistimme omasta puolestamme. Ihan kohtuullinen ilta siitä toivon mukaan kehkeytyi. Kaikki kirjat myytiin eikä piisanneetkaan.

Mutta olipa perusteiltaan kummallinen keikka, ensimmäinen tämänlaatuinen vedätys meidän kohdallamme. P. Tarkka viileänä miehenä ei ollut ilmaantunut omalla vuorollaan, hän kai aavisti harhautuksen. Tiedotus ei liene Työväenopiston vahvimpia puolia.

Me nappasimme Vesan kanssa lämmittävät ryypyt Rautatientorin Texas-baarissa, mistä hilpaisin vielä vilkaisemaan Picasso-näyttelyä, kun jono oli kadulta kadonnut. Paljon nuoria ihmettelemässä taidetta, hyvä idea tämä iltayön avoinnapito. Saatoin vielä hyvästellä työt, avajaisissa moni jäikin kunnolla katsomatta. Luen samalla uudelleen Françoise Gilot’n kirjaa Elämä Picasson rinnalla, aivan erinomainen ja selvänäköinen. Nyt kun miehiä narautetaan pienenpienistä seksuaalirikkeistä (tänään Räty ja Salminen vuorossa), ketään ei näy häiritsevän Picasson raaka sikamaisuus suhteessaan naisiin.

Suhde vakuutusyhtiöön eteni kafkamaisten tilanteiden jälkeen, mutta siitä myöhemmin; se on oman veisunsa arvoinen tarina.

Taisteltu pääsystä vakuutusyhtiöön puhelimella. Täysin toivotonta. Ensin napsuteltava oikea palvelunumero, jonka signaalia ei koskaan ensimmäisellä kerralla siellä päässä tunnisteta vaikka kuinka painaisi. Toiseksi asiakas jätetään roikkumaan huonon popmusiikin pariin puoleksi tunniksi, kunnes yhteys katkeaa. Marja kokeili piruuttaan loppuun saakka, kuinka ns. palvelu toimii. Ei mitenkään. Mitään tiedotusta ei kuulu. Ilmeisesti vakuutusyhtiön toimintamalliin kuuluu asiakkaan karkottaminen väsyttämällä.

Tätä jatketaan, uusituin voimin ja uusilla menetelmillä.

Suomalaisella Klubilla ratkottiin hyvässä yhteisymmärryksessä Mikko Pohtolan nimeä kantavan, koululaisille suunnatun kirjoituskilpailun voittajat. Teemat liittyvät suomalaisuuteen. Nuoret kirjoittavat viisaasti, hyvin ja valmiin tuntuisesti, turhankin aikuismaisesti. Vähän enemmän rosoa ja spontaanisuutta voisi kaivata, mutta opettajien kiittävä kannustus voi vaikuttaa mallintavasti. Tietysti luimme valmiiksi karsitun kärjen, voihan siellä olla monenlaista. Parhaissa on riittämiin vauhtia ja liikettä. Maahanmuuttajien jutut yllättivät raikkaalla positiivisuudellaan. Maaliskuussa julkistetaan.

Veijo Meren Nuorempi veli Kansallisen pienellä elvyttää nostalgisia kuvia maaseudulta, jossa muutos ei vielä suuremmin tunnu. Jotakin 70-luvun taitetta eletään, alkutekstissä muistaakseni 30-lukua. Samaa pesäpalloa, lavatanssia ja perinnönjakoa. Draamaa ei synny, mutta sentään hupaisa laatukuva. Jonkinlainen näyttämönovelli. Kiva oli nähdä tuoreita näyttelijöitä, totesimme. Olimme liikkeellä Janen ja Vesan kanssa, jokseenkin tyytyväiset näkemäämme. Mietimme kuulemaamme lausahdusta, jonka mukaan maalaiset tehdään tässä tyhmiksi. Oliko näin? Sanavalmiita he ainakin ovat, mutta elämäntapa lievästi sanoa töksähtelevää ja satunnaista. Juttu jää melko pieneksi, mutta omalla veijomaisella tavallaan hykerryttävä se on.

Istuttiin jatkoilla pitkästä aikaa Seurahuoneen baarissa, kaunis miljöö ja huomaavainen palvelu. Sitä pitäisi elvyttää useammin.

Koskenniemi liikkui kokoomuksen liepeillä, mutta ei koskaan astunut kunnolla sisälle. Piti yhteyttä lähinnä varapuheenjohtaja Linkomieheen. Humanistin yleisempi dilemma: varsinainen puoluepolitiikka tuntuu vieraalta. Linkomies oli poikkeus, myöhemmin vaikka Claes Andersson ja tietysti Häikiö itse.

Sillanpää lausui Koskenniemestä yleisen arvostuksensa, mutta vertasi samalla julkiseen rakennukseen, jota voi ihailla ulkoapäin, mutta johon ei juuri tee mieli astua sisälle. Häikiö siteeraa Koskenniemen laajan selittävän kirjeen Sillanpäälle, joka oli vain lähettänyt suullisia terveisiä (vahvasti laitamyötäisessä) Nuorena nukkuneen arvostelusta. Molemmat yhtä herkkähipiäisiä.

Vähän valju kohde Koskenniemi on toistaiseksi Häikiöllä, ehkä vastaan tulee vielä tanakampaa taisteluaineistoa. Kirjallisia ja akateemisia yhteenottoja riittää.

Lisäillyt lähdeviitteitä Meriluotoon, tarkistellut ja katsellut. Alkaa olla kohta kuosissaan. Upea päivä lenkkeillä välillä hohtavalla jäälakeudella. Mieltä ahdistaa Viehätyksen putkirikko, joka osoittautuu Viitasen raporteissa pelättyä pahemmaksi. Onpa sentään pätevin ammattimies hätää hoitamassa.

Pekan juttu Koskenniemestä Hesarissa olikin ankarampi kuin odotin, vaikka kuulin siitä ennalta joitain viitteitä. Olisihan Tarkka voinut nostaa jotain esiin Häikiön kirjasta, nyt h&aenä vaikuttaa miltei sankarilliselta. Ja eikö se jatkajan järjestely mennyt normaalin muodon mukaan paitsi että se salattiin muilta perheen jäseniltä vuodeksi. Oliko se niin raskauttavaa?

Samaa mieltä kuin Katarina Eskola viime torstaina Suomalaisella Klubilla: enpä olisi uskonut, että jonkun hissifirman historiaa voi lukea näinkin kiinnostuneena.

Häikiö esittää, että Koskenniemi yritti valtiorikosoikeuden jäsenenä 1918 pelastaa Irmari Rantamalan (Maiju Lassilan) – ennen on väitetty päinvastaista. Muuten hän sivuuttaa aika nopeasti sodan vaiheet Koskenniemen kannalta. Ei näytä oikein selvinneen mitä Veikko tuolloin puuhaili. Runoja kirjassa siteerataan aika paljon, lähemmin niihin puuttumatta. Eteneminen rivakkaa, elämä pitkä, taidettakin tuli kuin turkin hihasta. Jatkettava.