Panu Rajala

Esikoisdekkaristi Kari Häkämies oli vieraana kirjakahvilassa. Virkeä ja rento tilaisuus, paljon puhetta ja asiaakin. Kelpo joukko kyröläisiä oli tullut kuulemaan kunnanjohtajaansa, ja kunniaksi sanottava, että keskustelu pysyikin kirjallisuudessa eikä ruvettu inttämään säästöistä tai kuntaliitoksista. Tuntui taas oikein sopivalta, että kulttuurikunnassa on kirjallinen kunnanjohtaja. Mutta siinäkin Häkämies oli aivan oikeassa, kun hän muistutti kyröläisten kyvystä olla varsin hiljaa kunnastaan ja sen perinteistä tai uudemmista saavutuksista. Kulttuurikunta on pitänyt maineensa, vaikka kuntalaiset siitä puolesta mieluiten vaikenevat.

Tuntui siltä, että Häkämiehellä on vielä paljon sanottavaa yhteiskunnasta, politiikasta ja rikoksista. Yhteiskunnan ylätason tuntijana hän on aika yksinäinen ilmiö kirjallisuudessamme, mutta pudotteli rinnakkaisia esimerkkejä muualta pohjoismaiden kukoistavasta rikoskirjallisuudesta. Seuraavaa kirjaa jäätiin odottelemaan, ounasteltiin tuleeko jo aiheita Hämeenkyröstä ja kunnallispolitiikasta. Mutta totta on, kuten kirjailija viittasi: vielä Agatha Christie sijoitteli murhiaan maalaispappiloihin, mutta nyttemmin kertomisen arvoinen rikos elää kaupungeissa.

Keskustelussa vilahtelivat myös poliittiset murhat ja ilmassa leijuvat uhkaukset. Tästä henkisestä ilmastosta voisin kerrankin poimia pienen harmittoman ja tyypillisen näytteen sähköpostistani. Tällainen nimetön viesti tervehti minua leppoisan sunnuntaiehtoon päätteeksi. Aiheesta päätellen se tulee jostakin lähistöltä, kiitos vain:

”Pian on kesä, muista soutaa munasillasi. Kaikki sen tietävät, ettei kaikki ole tallella. Olet surkea.”

F.E. Sillanpään Seuran vuosikokous Hämeenkyrön kirjastossa.

Jo 35 vuotta on sinnitelty, toisinaan suurellakin kohinalla ja menestyksellä. Kun nimikkoseuroja on tullut lisää kuin kevätpuroja vesisateella, meidän seuramme alkaa olla maan vanhimpia. Niinpä on aika koota seuran historia kansiin, ja toimeen on ryhdyttykin. Eräs rinnakkainen malli voisi olla Väinö Linnan seuran historia Pentinkulman perilliset. Kirjamies Ari Suutarlan kanssa olimme aamulla torilla tavatessamme vankasti sillä kannalla, että kunnon kovakantinen opus tarvitaan.

Kokous sujui monipuolisen keskustelun merkeissä. Entinen sihteerimme Aamu Nyström oli terhentynyt laatimaan uusia tekstitauluja Töllinmäkeen, kun vanhat on varastettu. Uusi sihteeri Johanna Helminen oli koonnut näyttävän toimintakertomuksen. Puheenjohtaja Jussi Niinenmaa sai edelleen vahvaa kannatusta, ja minä tässä roikun varapuheenjohtajana. Helsingissäkin pitäisi taas kokoontua.

Jonkun verran sivusimme Myllykolun mittavaa kunnostussuunnitelmaa, joka on Hämeenkyrö-seuran tontilla, mutta liippaa meitä kaikkia sillanpääläisen arvomaailman ystäviä. Ennakkoselvitykset on tehty, ja nyt odotellaan rahoitusta, mutta kesän kynnyksellä päästään heti pärekattotalkoisiin.

Välähtipä esiin sekin, että radion monissa kirjallisuusohjelmissa ei vahingossakaan oteta Sillanpäätä – ei jatkoluentaan eikä keskustelujen kohteeksi. Onkohan hän liian vaativa kirjailija luonnonlyyrisessä tyylittelyssään ja ambivalentissa maailmankatsomuksessaan. Marcel Proust on kovassa kurssissa, mutta kuka huomaa, että Sillanpää käyttää samantyyppistä pinnanalaista mielen meditaatiota – erona vain se, että FES liikkuu agraarisen maailman kehyksissä, sekä realistisilla että hienostuneimman hengen tasoilla. Kukahan tämän siellä radiossa ensimmäisenä oivaltaisi?

On kulunut päivälleen viisi vuotta siitä, kun vaihdoimme Marjan kanssa kihlasormukset Sacré Coeurin portailla. Sitä illalla intiimein kohotuksin juhlistimme. Hienoa aikaa, parasta.

Markku Kontron hautajaiset Tampereella.

Meitähän oli vajaat puolensataa saattamassa Markkua, ensin Kalevankankaalla ja sitten Komediateatterissa Lapintiellä. Lapsuuden koulutoveri ja perhepappi Kauko Viitanen siunasi. Lämmin monipuolinen tilaisuus, johon varsinkin Suomi-Puola Yhdistysten Liitto delegaatiollaan toi ryhtiä ja arvovaltaa. Myös monet Markun vanhat ystävät puhuivat ja tervehtivät, jopa Hämikseltä ja nuoruuden ajoilta kaukaa opiskeluvuosilta. Markun kansainvälinen toiminta niin Puolan kuin Venäjän suhteissa sai ansaitsemaansa huomiota. Muistettiin myös Markun teatteriura ja hänen uraa uurtava urakkansa Suomen teatterien saattamiseksi tietokonekantaan. Puheissa korostui Markun perusteellisuus, tunnollisuus ja oikeudenmukaisuus, myös pikkutarkkuus. Paras oli Keijo Kupiaisen lanseeraama kiovalaisten antama nimitys Markulle: Finskii molnija – Suomalainen salama!

Oman puheeni päätteeksi lausuin sen Wislawa Szymborskan runon, jonka Alma oli lähettänyt Poznanista ja jonka itse jouduin kääntämään, kun en löytänyt suomennosta. Ei siitä hullumpi tullutkaan. Alma totesi, että tällä näytöllä voin hyvin ruveta suomentamaan runoja, joten perästä kuuluu.

Jo Markun isän Eeliksen aloittama Koirinvaaran Kontrojen sukuselvitys valmistui muistotilaisuuteen, sukua oli paikalla vahva edustus. Markun isoisästä Valter Kontrosta, Rajalan Villen ratsupoliisikaverista, kuulin muutamia lisäpiirteitä. Istahdimme vielä tilaisuuden jälkeen Tintun ja Juhon ja läheisten kanssa heidän kodissaan, Markkua muistelimme. Eihän ole montaa viikkoa siitä, kun tässä istuin ja Markku esitteli vaivalloista ruokintamenetelmäänsä, syöpä oli ehtinyt jo kulminaatiovaiheeseen.

Osaltani muistan erityisesti Markun uhrautuvan avuliaisuuden. Muutamakin teos olisi jäänyt ilmestymättä tai ainakin viivästynyt, ellei Markku olisi rientänyt apuun ja pelastanut tietokoneeni uumeniin kadonneen kullanarvoisen tiedoston. Rauli Lehtosella on kertomansa mukaan kosolti vastaavanlaisia kokemuksia. Tällaiset uskolliset mikrotukihenkilöt ovat hengentärkeitä. Nyttemmin poikani on jo hoitanut tätä vastuullista vakanssia.

Niin katoo mainen elämä, mutta muistot jäävät. Kiitos kuuden vuosikymmenen mittaisesta ystävyydestäsi, Markku.

Katsahda vain lähemmin:

pöytä on täsmälleen siinä missä se olikin,

paperi on edelleen siinä mihin se oli levitetty,

ilman henkäys tuntuu avatusta ikkunasta,

seinistä ei paljastu kauhistavia halkeamia

joista mistään sinua voisi kadottaa.

Vähän hätkähdin, kun sain viestin että Aila Meriluoto on käynyt vielä WSOY:llä katsomassa kirjan kannen ja jotkut kohdat vedoksista, mutta ei sieltä sitten singahtanut kuin muutama ihan pieni korjausvaatimus. Joten nyt se opus todella purjehtii auktorisoituna painoon. Mikä helpotuksen henkäys.

Täällä maalla on ollut ihmeellistä ponnahtaa aina aamuisin kantohangille sujuttelemaan kohden nousevaa aurinkoa, mutta tänään menikin jo pilveen. Lämpötila alkaa nousta. Ehkä nämä talven ilot pikkuhiljaa väistyvät. Talitintti pyrähtelee virkeänä pönttöön. Kevään korvalla ollaan.

Hämeenkyrössä käydään kovaa keskustelua kuntaliitoksista. Aika myöhään on havahduttu. Tampereen ja Ylöjärven suunta näyttää vetävän, ja huomattavan luonteva Viljakkalan ja Ikaalisten yhteys on jo kauan sitten onnistuttu söhrimään. Nokiaan liittymistä ei kukaan näytä oikein tosissaan kannattavan, vaikka sinne kilisevät jo terveydenhoidon budjettivarat. Näin sekoitetaan palveluiden ja talouden nimissä vanhat kunnon kuntayhteydet, tuottaneeko tämä myllerrys sitten lisää onnea ihmisille. Ainakin byrokraateilla riittää reipasta puuhasteltavaa.

Katselin illalla taitoluistelua. Mihin kaikkeen ihminen pystyykään. Tämä on taidetta ihan siinä kuin baletti.

Tampereen Suomalaiselle Klubille tuli sinnekin kuulijoita, kun aiheena oli tamperelaispoika Yrjö Jylhä, jonka isä Kaarle Jylhä oli kaupungissa huomattava liikemies ja Yrjön veljiäkin vielä muistetaan. Paikalla oli henkilö, jonka hampaat Jouko Jylhä on korjannut. Omasta puolestani saatoin vahvistaa, että sama hammaslääkäri toimitti SKS:n arkistoon tärkeätä veljensä jäämistöä, jota Vesan kanssa käytimme hyväksi kirjaa tehdessämme. Vastaanotto oli muutenkin Klubilla vireä ja kiinnostunut. Myös ilmaistiin mielenkiinto Ilmajoen tulevaa oopperaa kohtaan, Marssilaulu tunnettiin, kansanoopperamme on toimittanut hyvää ennakkomuokkausta ajatellen kesäistä Taipaleenjokea.

Suuri huojennus seurasi illalla, kun näin tallenteelta, että isä Eugenio ja Ines pääsivät viimeinkin monen mutkan jälkeen naimisiin. Francon aika onnistuu mainiosti taustoittamaan perhetapahtumat laajemmalla yhteiskunnallisella viitekehyksellä.

Saatettiin kristikunnan piiriin Marjan tyttären Sallan poika Asla Onni Alarik. Kaste tapahtui Turun Tuomiokirkossa, joka loi jyhkeät puitteet seremonialle. En muistakaan siellä mitään toimitusta seuranneeni, muuten kyllä paikalla patsastellut. Kuinka keskiajan ihmiset kokivat tällaisen mahtirakennuksen, sitä mietimme. Puhumatta rakennukseen liittyvästä graniitinlujasta uskon varmuudesta, jonka on täytynyt säteillä syvälle itse kunkin tajuntaan, vuosisatojen ajan.

Kari Enqvistin juttu Hesarissa, missä hän vastusti puolustuskyvyttömien lasten kastamista, ei tätä liikuttavaa tapahtumaa millään lailla päässyt horjuttamaan. Vahvin vaikutus oli siinä, että lapsi liitettiin niin pitkään ja rikkaaseen perinteeseen, tahtoi tai ei. Sen päättäköön itse aikanaan. On paljon muutakin, mihin emme syntyessämme voi vaikuttaa kielestä, maasta ja vanhemmista alkaen.

Kun kahvitilaisuus lapsen vanhempien kodissa oli ohi, halusin vielä poiketa Uudessa Apteekissa, kun olen vastikään kuunnellut autossa Reijo Mäen Turku-seikkailuja, joissa kovin usein istutaan kyseisessä paikassa ratkomassa erilaisia rikoksellisia ihmissuhdekuvioita. Onkohan Turussa jo kävelyretkiä Mäen kirjojen paikoille, luultavasti on. Aineksia ainakin riittää. Torin laidalla Marja näytti minulle myös sen maailmankuulun Mehiläisen, missä Beckhamin jänne leikattiin. Siitä oli muuten Ihmisten puolueessa eilen varsin hauska sanailu.

Ajelin tiheässä ja pimeässä lumipyryssä hiljalleen Hämeenkyröön ja Viehätykseen, missä kissa tervehti saapumistani kiitollisena.

Miettinyt Markku Kontron kohtaloa. Kun läheinen lapsuuden ystävä ja ikätoveri kuolee, on se vakava pysäytys. Meillä oli noin kuuden vuosikymmenen mittainen perspektiivi, vanhempiemme ja jo isovanhempiemme perheystävyydestä alkanut. Käsittelinkin noita historian vaiheita Ratsumies-romaaneissani, joita Markku tutki tarkasti ja jatkoi niistä keskustelua, kun oli itse innostunut sukututkimuksesta viimeisinä vuosinaan.

Teatteri yhdisti meitä opiskeluvuosista alkaen. Markku oli kai ensimmäinen jonka kautta pääsin näkemään kulissien taakse, ensin Teatterikoulun aikoina ja sitten kun Markku oli Kansallisteatterissa lyhyen aikaa. Myöhemmin käytiin aina katsomassa Markun esityksiä niin Kotkassa, Kuopiossa kuin Mikkelissä. Vahinko että hänen teatteriuransa sitten päättyi leikaten Tampereen teatterikesän törmäykseen Kaarina Suonion kanssa.

Viime aikoina Markku eli verraten syrjäisää elämää tietokoneensa kimpussa, mutta aika usein poikkeilin häntä tervehtimässä Tampereella. Viime kesänä vierailimme myös Visuvedellä. Sainhan vielä tuntuvaa apua ja asiantuntijan tukea häneltä ja Suomi-Puola yhdistysten liiton kautta, kun kävin viime talvena Varsovassa ja Poznanissa luennoimassa Waltarista. Silloin haikeina mietimme, kuinka riemuisa matkasta olisi tullut, jos Markku olisi itse jaksanut lähteä oppaaksi. Puolan hän hallitsi. Se harrastus alkoi vuoden 1970 yhteiseltä ylioppilaskunnan matkalta, jolloin seikkailimme Varsovassa, Krakovassa ja Zakopanessa. Vieläköhän Anja Pihlajaniemi muistaa sen keikan, huhuu Heinola..?

Seurasimme Markun sairauden etenemistä ja sitä, kuinka hän urheasti jaksoi jälleen välillä toipua, kunnes tauti otti omansa. Sovimme että tulemme kertomaan Punaisen meren purjehduksesta, mutta palatessamme täällä odottikin murheellinen viesti.

Marjukka Mäyryn nekrologi sekä Aamulehdessä että Hesarissa on erinomainen, hienosti löydetty myös Sepeteuksen sitaatti kuolinilmoituksessa. Nyt keskitymme hautajaisiin ensi viikon perjantaiksi. Tintun ja Rauli Lehtosen kanssa olemme vaihtaneet tunnelmia, muita ystäviä sitten Kalevankankaalla ja Komediateatterissa (!) kohtaamme.

Up in the Air – aika harvoin tulee käydyksi elokuvissa, mutta Salon Matin suositus sai liikettä, ja muutenkin oli rennompi vapaa päivä. Ei hullumpi aikamme vakava komedia, ironinen kuvaus trendeistä, jotka juuri nyt liitävät pinnalla – ihmisten tunnottomasta irtosanomisesta, yksin elämisen ihanteista, lentomatkailusta, onnen väistelystä. George Clooney on aina pitävä lenkki näissä keveissä laatuleffoissa. Onneksi tarina ei suostunut tavanomaiseen happy endiin.

Kävimme syömässä La Famigliassa. Kiva paikka siinä Keskuskadulla. Ja sen perästä vaimoni vielä varusti vaatimatonta vaatekaappiani huomattavilla lisäyksillä. Siispä täyteläinen iltapäivä.

Pressiklubilta särähti aika ikävästi Taneli Heikan lipsahdus: että Sakari Orava on esimerkillinen lääkäri siinä, että menee maailmalle ja puhuu kongresseissa ja parantaa jalkapallotähden – eikä pysy jossakin Takahikiän terveyskeskuksessa ja odota ihmisiä sinne… Niinpä, mitäs tavallisesta rahvaasta, kuka heitä enää viitsikään Takahikiällä hoitaa, kun maailman kunnia ja Suomi-brändi vaativat ihan toisenlaista loistoa ja näkymistä.

Hiihdelty vähän kantohangilla, hienoa, ja palattu Helsinkiin, missä odotti tilaisuus Tapanilan kodikkaassa kirjastossa. Se on Vesan kotikenttää, ja hyvin oli yleisöä kertynyt paikalle huolimatta tiuhasta venäläisestä lumipyrystä. Leena Krohninkin tapasin pitkästä aikaa! Selvisimme aiheesta varmalla rutiinilla, Vesalla ehdoton päärooli. Ja istuimme sitten nauttimassa Janen ja tyttäriensä pyöräyttämää piirakkaa, puhellen niitä ja näitä. Siellä valmistaudutaan ylioppilasjuhliin, ja taloon on saatu nuori ajokortillinen kuski, joten kyllä Janen ja Vesan nyt kelpaa. Tapanilan kapeita kujia ajeltiin korkeiden kinosten keskellä lumen tuiskutessa lasiin, olo kuin K:n kuvernementissa N:n kylässä jossakin Gogolin novellissa.

Siellä jo rähinöidään Kotkan satamassa, ja lakko sen kun jatkuu. Miksi en osaa huolestua? Yltäkylläisyyttä riittää yhteiskunnassa, ja anarkistinen nurkka ihmisluonteessa virkistyy, kun asiat alkavat mennä yhä raskaammin pieleen. Kyllä ne siitä taas oikenevat.

Tärkeämpi kysymys on tietysti jalkapalloilija D. Beckhamin akillesjänteen onnistunut leikkaus Suomen Turussa, josta pyritään ottamaan kaikki mahdollinen julkisuushyöty irti. Tulevaa kulttuuripääkaupunkia potkaisi todellinen onni: tällaista kulttuurista täysosumaa siellä tuskin osattiin hurjimmissa unelmissakaan toivoa.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on saanut älykkään, humaanin ja laajasti sivistyneen arkkipiispan. Tästähän saatoin vakuuttua jo aiemmin ja viimeistään, kun luin Kari Mäkisen kirjoittaman arvion kirjastani Unio Mystica Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjasta 2009. Se on tähän saakka ehkä paras ja asiantuntevin arvostelu, olihan Mäkisen väitöskirjan aiheena kulttuurin ja uskonnon suhteet Tulenkantajien liikkeessä. On hienoa lukea maltillisen, asiaan perehtyneen kirjoittajan vilpitöntä, syvällistä pohdintaa kirjastaan. Hän oivaltaa hienosti elämäkertani puoliksi taiteellisen luonteen. Hänen ajatuksia herättävät varauksensa viittovat jatkotutkimuksiin, syventäviin ja tarkentaviin näkökulmiin. Tarttukoot toiset niihin. Tulevan arkipiispan arvostelu on huomattava kunnianosoitus tällaiselle elämänkerran kirjoittajalle.

Täällä olen kantavien hankien keskellä kiiluvassa pakkasessa Hämeenkyrön Viehätyksessä, ainoana seuranalaiseni vanha kissamme Sima. Hyvin viihdymme samassa porukassa. Kun Tyyne joutui sairaalaan, Sima sai palata omaan kotiin. Ikää kissalla on pian 20 vuotta, kuulo mennyt, mutta henki pirisee virkeänä ja askelkin nousee vielä hyppyyn.

Sitä paitsi minulla on töitä. Olen lukenut toista päivää Pirkanmaan kirjoituskilpailun mittavaa ja yllättävän tasokasta novellisatoa. On siinä hiukan turruttavaakin urakkaa, mutta moni juttu kirpaisee virkistävästi. Vaikea on näistä aikanaan voittajia valita. Aiheet ja otteet ovat niin erilaisia: sotamuistoista paikallisjuttuihin, parodioihin, pakinoihin ja hienosyisiin novelleihin.

Olen saanut palautteita Marssilaulun päätösvierailusta Ilmajoella,missä tuhatpäinen yleisö tervehti kansanoopperan muhkeita tahteja. Se oli varmaan paras mahdollinen finaali tälle yllättävän menestykselliselle kiertueelle. Yleisöä kertyi lähes 9000 saamani arvion mukaan. Ei yhtään hullumpaa kaiken runsaan tarjonnan keskellä.

Kävin Esson baarissa nakkikastikkeella, vilkaisin Aamulehteä: eikö siellä joku ollut tyytymätön Talvisotaseminaarin antiin, kun sitä tähän asti on kehuttu joka taholta ihan kohtuuttomiin. Hyvä tasapainotus. Johdonmukaista, Aamulehden vastarinta toimieni suhteen pitää horjumattomana.

Näin on talvisota päättynyt ja rauha palannut maahan. Vai onko? Meillähän on vielä Jylhä-keikkoja Vesan kanssa, ja Ilmajoellahan vasta lopullinen finaali nähdään kesällä, kun Taipaleenjoki räjähtää ilmoille.