Panu Rajala

Anja Snellman on tehnyt sen jälleen, iskenyt ensimmäisenä ajassa liikkuvaan aiheeseen. Siinä hän muistuttaa kieltämättä Waltaria. Romaani Parvekejumalat kiinnostaa ilman muuta, somalityttöjen kuvaus ja perheen kunnia. Aiheista paljon puhutaan, mutta kukaan ei meillä ole syventynyt siihen sukeltaen pinnan alle. Kritiikki ristiriitaista, sekin hyvä merkki. Valtakritiikki jokseenkin positiivista, Hbl:ssä Pia Ingström varautunut ja sairaanhoitaja Saido Mohamed lyttää romaanin ja sanoo, ettei Snellman tiedä riittävästi asioista, joista kirjoittaa. Luettava syksyyn mennessä.

Kohta hukumme jalkapalloon, ei auta. Tein veikkaukseni ja vein kapteeni Pitkolle Vepan baariin. Kannatan ja toivon parasta Argentiinalle, jo Maradonan kokeman vastarinnan ja Messin taituruuden ansiosta. Mutta Afrikan maiden uskon yllättävän, olisiko isäntämaa tai Kamerun tai vaikkapa Norsunluurannikko? Espanja on aina kova. Pohjois-Eurooppaan en näillä leveyksillä usko. Marja pitää yllättäjänä Pohjois-Koreaa, saadaan nähdä. Viime kisaveikkauksen hän voitti ja pesi koko futisjoukkueemme, jossa sentään on kova asiantuntemus.

Pitko kirjoittaakin Aamulehdessä persoonallisia muistojaan vanhoista matseistaan maajoukkueessa. Koska ilmestyvät vasemman pakin muistelmat? Se olisi hyvä romaanin aihe. Omalla kohdalla murheena se, ettei terveys nyt anna myöten osallistua poikien peleihin. Marja on kieltänyt. Mutta keinutuolista katsellaan leveää ja kirkasta screeniä. (Muuten Pekka Tarkka muisti Viljan lakkiaisissa, kuinka Michael Branch oli Lontoossa paheksunut hänen käyntiään futismatsissa: – Sehän on alaluokan harrastus..!)

Sirkku lähetti Turun Sanomien hyvän jutun Taipaleenjoesta. Odotuksia.

Jokakesäinen käynti Kangasalla Ramppi-teatterissa.

Aulis Aarnio nostaa melko mahdikkaan Kuinka Suomi syntyi -trilogiansa päätösosaan Kuinka löytäisin sen laulun.

Kun katsoo näytelmää tämän äärimmäisen hyväntahtoisen VIP-ystäväjoukon keskellä, ei kritiikki tietenkään ole kenelläkään päällimmäisenä mielessä. Eikä sitä ainakaan tohdita ensihätiin ilmaista. Joitain ihmetyksen aiheita Aulis kuitenkin sallinee näin jälkikäteen.

Jatkosotaa näytelmässä käsitellään vanhalla kunnon itseruoskinnan tyylillä, joka tuli tutuksi jo ammoisina Kekkosen aikoina. Lisäsyvyyttä itsesyytökset saavat paljastuneista suomalaisten ”keskitysleireistä” Itä-Karjalassa. No jaa, kertaakaan ei välähdä esiin se, kuinka lempeästi Neuvostomaa kohteli heimokansoja. Sen sijaan joku Aunuksen muija pärmänttää suomalaisille, että miksi tulitte, miksette antaneet meidän olla rauhassa. Rauhassa? On kai kuultu bolshevikkien rankaisuretkistä ja kylien tyhjennyksistä samoilla alueilla. Suomalaisten järjestyspartiointi taisi olla lastenleikkiä verrattuna Stalinin kuolemanleireihin.

Toivo Aunus Koskenvirta – edellisessä näytelmässä sentään uskottava hahmo – on tässä muuttunut sotahulluksi idiootiksi, jonka omat ampuvat ja jättävät vihollisen jalkoihin! Historiallisesti mahdoton kohtaus, mutta palvelee tendenssiä.

Aulis esittää itse TK-mies Paatelaa, joka on eräänlainen viisauden äänitorvi Olavi Paavolaisen hengessä – vain sillä erotuksella, että tämä veikko on alusta alkaen oikeassa ja näkee selvästi jo sotaan lähdettäessä millaisia virheitä poliittinen johto tekee. Esikuva Paavolainen oli tunnetusti varsin innoissaan Suur-Suomea valtaamassa, kunnes käänsi kelkkansa päiväkirjoissaan. Tämä muutos päähenkilössä olisi voinut olla draamallisesti hyvinkin kiitollinen kuvattava.

Mainio oli kohtaus, jossa tappion hetkillä, kiireisessä perääntymisaiheessa Paatela sen kuin jatkaa turhautunutta filosofointia kaikessa rauhassa!

Draaman kannalta nähdään sekin erikoinen temppu, että keskeinen hahmo katoaa kokonaan toisella puoliajalla. Silloin alkaakin toinen näytelmä, karjalaisten asuttaminen. Se on vielä loivempaa hommaa kuin sotiminen, seisoskeluineen, kuljeskeluineen ja toistuvine tansseineen.

Hyvää tarkoittavasta opetusnäytelmästä tulee auttamatta selostava ja selittävä, jotensakin esitelmänomainen. On siinä ohjaajalla Ahti Jokisella ollut urakkaa. Mutta asia tulee varmasti selväksi.

Lopussa sentään kiihtyy yksilötragedia hämäläispojan ja karjalaistytön välillä. Heimojen vastakkaisuudet esiintyvät tutunomaisella tavalla. Sami ja Riina Dahlman selvittävät nuorten roolit hyvin, samoin se karjalaisrouva (Maiju Eerola) piirakoineen oli kiva. Mekin saimme maistiaisia.

Iltapalalla automuseossa oli taas yltäkylläistä, ja todettakoon, että pöydässämme Timo Vuorikoski oli varsin ihastunut Auliksen verkkaisen persoonalliseen sentimentaalisuuteen, kuten hän luonnehti. Saa nähdä mitä muut miettivät. Aamulehden Anne Välinoro mietti lautasensa äärellä, missä kulkee kriitikon lahjottavuuden raja. Ehdotin keveää annosta ja pientä lasia punaviiniä, tuskin se siitä ylittyi.

Selaan saalista Ilmajoelta. Libretto on kauniisti painettu, Ilkassa ja Rondossa erinomaiset jutut, kaikenlaista muuta aineistoa. Soitin Ilkka Kuusistolle; hän ihaili rohkeuttani, kun olin käynyt ”jalopeuran luolassa” katsomassa harjoituksia. Kerroin kannustavia kuulumisia. Kohtaamme vasta ennakossa.

Tapani Perttu täyttää vuosia. Emme ole kovin läheisiä, mutta silloin tällöin meidät sekoitetaan – täällä postissa ja viimeksi sunnuntaina Sarvessa, missä muuan baariveikko ilmoitti, ettei lähde kanssani hirvijahtiin. En ole ikänäni jahdissa käynyt enkä käy.

Haastattelin Perttua TT:n historiaan, ja taisi hän käydä Hurskasta kurjuutta katsomassa Myllykolussa. Vaikutti niihin aikoihin väsyneeltä ja hiukan ylimieliseltä. Kova naama hän on aina ollut näyttämöllä. Muistan komeat taiteilijajuhlansa Kansallisessa, tohtoriskaronkassani hän oli vuorostaan laulamassa. Kun sain sokeain kuunnelmapalkinnon kuunnelmastani Se kaipaus meitä riepottaa 1989, Tapani esitti toista pääroolia, Sillanpäätä. Veikko Honkanen oli Poika Tuominen. Osa palkinnosta oli hyvien näyttelijöiden ansiota.

Kuuntelimme sunnuntaina Perttua radiosta kun ajoimme Helsingistä tänne ja nyt taas illalla Teeman uusintoja. Hän tulkitsee aina läsnäollen ja intohimoisesti. Miehekkäänä tyyppinä hän voisi olla aikamme Rautavaara, mutta harrastaa paljon lyyristä ohentelua. Kaikki valitsemansa laulut eivät hänelle sovi (Rafaelin enkeli).

Pitko erehtyy Aamulehdessä luonnehtimaan Perttua Epilän Humphrey Bogartiksi – oikeampi esikuva olisi tietysti Harrison Ford. Liian vähän Perttua on nähty elokuvissa, viimeksi jonkun saippuasarjan uusinnassa. Hänen mittaisiaan elokuvia ei ole meillä tehty. Venäjällä hän taisi esittää jossakin Mannerheimia. Olisi sopinut Harlinin elokuvaankin, jos sellainen joskus tehdään.

Parhaat onnittelut Pertulle, kovan luokan näyttelijälle. Salieri on minusta syvin hahmonsa, sen tunnustaa itsekin Hesarissa. Toivotaan kaikesta huolimatta uusia töitä, vaikka sitä kypsän mestarin myöhäistä huippuroolia. Jospa se vielä tulee.

Innostava käynti Ilmajoella.

Tarkastin oopperan harjoitukset: hyvin menee. Jo ensimmäiset kohtaukset jotenkin vavahduttivat. Yrjö Jylhä – baritoni Juha Kotilainen – oli heti vahva, oikea. Duetto Dolmatovskin kanssa – vastapuolena tenori Jyrki Anttila – sai kylmät veret virtaamaan selkäpiissä. Kohtaaminen Kirstin kanssa – Helena Juntunen – sai kurkun kuristumaan ja kyynelen silmänurkkaan. Roolijako on onnistunut mielestäni täydellisesti. Talvinen näyttämökuva keskellä suven vehreyttä näyttää erittäin vaikuttavalta. Ilkka Kuusiston sävelet kuulostivat selkeiltä, iskeviltä, jotenkin ryhdikkäiltä. Myös lyyrisiä hetkiä kuullaan.

Nyt ei saisi etukäteen innostua liikaa. Ohjaaja Tuomas Parkkisella on homma luistavasti hanskassa. Hänen tyylinsä on määrätietoista, täsmällistä ja hyväntuulista, ei mitään kiroilevaa itsetehostusta tai etsiskelevää sekoilua. Hän näyttää syventäneen librettoni psykologista puolta ja jättäneen luonnollisesti taistelukuvauksen realismin vähemmälle, symboliselle tasolle; miten sen voisi uskottavasti oopperalavalla esittääkään. Hän korostaa varsinkin yhtä libreton teemaa: sodasta palasi miehen kuori, sisus jäi Taipaleelle. Toiminta tapahtuu Jylhän pään sisässä. Mutta sodan pauketta kyllä kuullaan riittävästi.

Seurasin vasta ensimmäistä läpimenoa aseiden kanssa, säestys tuli nauhalta ja pianolla, joten ei tästä voi vielä saada läheskään täyttä käsitystä. Mutta odotukset kohosivat silti korkealle. Moni laulaja kävi kiittämässä teosta ja ohjausta, kuoro kuulemma rakastaa tätä laulaa. Mutta hikinen homma heillä on vielä, kun viimeiselle harjoitusviikolle kierrytään.

Kuulin että ennakkoon ensi tiistaihin, ehkä yhteen muuhunkin esitykseen on vielä joitain kymmeniä paikkoja vapaana. Muuten alkaa olla täyttä. Kannattaa rientää, jos mieli mukaan talvisodan taisteluihin Taipaleenjoelle. Kontaktit: www.ilmajoenmusiikkijuhlat.fi tai 06 424 2900.

Juhlaputkea takana kuten monilla.

Perjantaina vielä kohottelimme maljat ja nautimme mansikat ja katkaravut Ailan luona Arkadiankadulla. Tulihan kirjasta sentään kolmas painos ja kaikkiaan urakka ohi, vain jokunen puhetilaisuus enää. Aila lähdössä hilpeänä Takaniemeen. Häneltä ilmestyy syksyllä kaksi uutta kirjaa! Mikä ei ole hullumpi saavutus 86-vuotiaalta runoilijalta. Ehkä elämäkertakin vähän auttoi tätä Meriluoto-renessanssia.

Lauantaina selvitettiin rientomarssilla kolme näyttelyä: Glazunovin makeilevat muotokuvat Kiasmassa, Signe Branderin hienot Helsinki-kuvat Hakasalmen huvilassa ja lopulta Claire Ahon tutunomaisemmat Helsinki-kuvat kaupungintalon aulassa. Viime mainittu avattiin vasta perjantaina, paikalla oli vielä Jussi Brofeldt nuorine perheineen äitinsä kuvia esittelemässä. Juhani Ahon juhlavuotta valmistellaan.

Näistä näyttelyistä Branderin valokuvat toivat eniten syvyyttä Helsinki-käsitykseen, jolloin kontrasti Ahon kuviin 1968 kertoi muutoksesta ja näytti myös omiin muistoihimme ulottuvan ajan oudon kaukaisena.

Pääasia oli kuitenkin käydä onnittelemassa kahta lahjakasta ylioppilasta: Ilmari Envallia ja Vilja Karosta, kumpikin samasta huippukoulusta SYK:sta, tietysti huippupaperein ja arvosanoin. Ilmari oli vetäissyt pöytään jo tässä vaiheessa enemmän stipendejä ja palkintoja kuin moni elinaikanaan. Ylioppilaiden ylpeitä vanhempia ystävineen tervehdimme Munkkiniemen vanhassa kadettikoulussa ja Tapanilan Kuulijantiellä, missä venähtikin rattoisien pitojen merkeissä myöhäiseen; vanha kirjallisvoittoinen opiskelujengimme koolla, varsin hauskaa oli, muistorikasta ja rentouttavaa.

Markulle ja Vesalle saatoin kehaista, että tässä yhdessä olen teitä edellä: meillä on jo kaikki maistereita, kun teillä vasta ylioppilaita leivotaan.

Palatessa puolenyön aikoihin katselimme arvelevaisin mielin isänmaan toivojen örvellystä Hietalahden ja Koffin puiston nurkilla ja mietimme, mitähän jonkun sivistysmaan asukkaat tästäkin menosta ajattelisivat.

Varhain aamulla virkein mielin Viikin lintulehtojen ja Malmin hautausmaan kautta kotiin Kyröön: siltä taas tuntuu. Kesä on nyt kunnolla sisässä.

Tutkiskelen niinkin ikivihreää aihetta kuin Hj. Nortamon ja F.E. Sillanpään suhdetta. Raumalla on ensi viikon lopulla suuri festivaali Nortamon ja hänen nimeään kantavan seoran toimesta, siellä pitää puhumani aiheesta. Mutta herrojen tiettävästi hauska kirjeenvaihto tuntuu olevan kiven takana, eri lähteitä olen tässä kovistellut ja jotakin pientä on herunutkin. Mutta jos joku tietää oikean lähteen, niin ilmoittautukoon. Vielä käyn Tampereen yliopiston FES-arkistossa, joka tuli aikoinaan perin tutuksi, mutta en muista sieltäkään suurta aartehistoa näiden herrojen tiimoilta löytäneeni. Muuta kyllä, vaikka kuinka paljon.

Joku riemukas tyyppi muuten varasti verkkoni heti kun ensimmäisen kerran sen vaivalloisesti sain järveen, yksin kun hyvällä vaimolla oli este. Jos asialla oli virkaintoinen kalastuksenvalvoja, huomautettakoon että hankin ne luvat taas tuota pikaa. Ne täytyy nykyään juosta eri paikoista, ennen riitti kun poikkesi kotoisasti naapuriin Ylivakerille. Mutta jos joku muuten katsoo aika risoista verkoistani hyötyvänsä, niin pitäköön.

Savusaunalla on taianomainen vaikutus ihmiseen. Kun taas sain sen lämpimäksi, ja siellä Artsin kanssa rauhassa nautiskelimme ja kylmässä järvessä piipahtelimme ja vähän oluttakin otimme, uni tuli ihmeellisen syvä ja pitkä. Ei tullutkaan sitä tavallista herätystä neljän aikaan vaan vasta seitsemältä!

Eikö olisi toisaalta kiva, jos Kepun johtoon valittaisiin kaksikko Väyrynen ja Korhonen. Konnankoukkuja ja värikästä toimintaa riittäisi. Politiikka on niin silkoista nykyään, vain keskustassa vähän tapahtuu. Raadollinen pelurikaksikko antaisi hyvän vastuksen Urpilaisen-Jungnerin unelma- ja rakkaushehkuiselle uskomusaatteelle.

Maailmalla tapahtuu enemmän. Juuri kun Arin kanssa aloimme kaavailla waltarilaista toiviomatkaa Israeliin, siellä ryhdyttiin rymytoimiin suoranaisen matkailuboikotin aikaansaamiseksi. Seuraamme jännittyneinä, kuinka Israelin kantti kestää näin rajua offensiivia.

Mutta toisaalta: kun Kosygin tuli aikanaan vuoden 1968 kuohunnassa sotalaivalla vähän yllättäen ”kalastelemaan” Hiittisten vesille, meinasihan rannikkotykistö silloin upottaa koko vieraan laivan.

Kun Tuulten pieksämä maa loppui, heti alkoi uusintana matkailusarja Virosta. Vähän sattumanvaraista kiertelyä, mutta metsäveljien muistot kyllä koskettivat. Jaan Krossin Pietarin tiellä on kaikessa ovelassa verkkaisuudessaan palkitseva romaani. Eläkkeelle vapautunut rovastimme Sakke Virtanen osoittautui hänkin Krossin ihailijaksi, lukenut enemmän kuin minä. Otetaan kiinni.

Suvi alkaa! Kouluajoista jäänyt se käsitys, että kesäkuun ensimmäisestä päivästä se aukeaa. Lempeä pouta on palannut tanhuville.

Tehtiin ihmeellinen tempaus. Lähes parikymmentä vuotta olemme katselleet vanhaa uskollista Sony-telkkaria, mutta viime aikoina se on ruvennut väsähtämään. Niinpä pyörsin pyhät puheeni, ja hankittiin Uusi-Erkkilästä ajanmukainen hohteleva 40-tuumainen Samsung- taulutelkkari. Poikani porhalsi asennusmieheksi.

Tämmöistä olen aiemmin ajatuksena vierastanut, mutta nyt kimmeltävä taulu valtasi ihailumme täydelleen. Kesäilta sujui kuvajaisia kummastellen. Ohjelmat tuntuvat puolta paremmilta, kun ne näkee näin kirkkaasti. Tuulten pieksämä maa päättyi järkyttävästi, ja sen dramaattista huipennusta ikään kuin korostivat lähelle tulevat henkilöt reaktioineen. Kun joskus olen nähnyt vilauksia tällaisista tauluista, ääriviivat ovat samenneet ja jäljessä toiminnasta, mutta tämähän on ihan priima ja skarppi. Huvittavaa, kaikilla muilla tällainen on tietysti ollut jo vaikka kuinka kauan.

En malttanut nousta, vaan katselin vielä Teemalta jännittävän dokumentin Auschwitzista paenneesta puolalaisesta, hänen synkistä ja satumaisista seikkailuistaan. Taas kuva kertoi puolta enemmän kuin ennen. Vielä jatkoin Norjan miehitysajan dokumentilla sekä meidän talvisotamme hyvän yleisesityksen uusinnalla, käsikirjoittajina mm. Max Jakobson ja Ilmari Hakala, ilmankos selkeää tekstiä.

Ehkä vielä tasaannumme, vaikka tuskin ihan pian: futiksen MM-kisoja varten tähän hankintaan kypsyinkin, ja Marja muistuttaa Victorian häistä… Meneeköhän tää vallan sisällä tuijotteluksi koko suloinen suvi.

Lukaisin vasta nyt A.-P. Pietilän kirjan Oikean Paukun tarina, joka kertoo ’tasavallan takapirun’ Heikki Tavelan elämästä ja toiminnasta. Se on lojunut hyllyn kätkössä joskus hankittuna, ja kuten usein käy, kirja löytää oikean hetkensä. Sehän on tällainen auktorisoimaton elämäkerta, jollaisista nyt paljon puhutaan, kirjoitettu ilman kohteen suostumusta ja hänen nimenomaisesta kiellostaan huolimatta. Tavela tarjoutui jopa ostamaan Gummeruksen estääkseen kirjan, mutta huomasi ajoissa, että maassa on muitakin kustantajia, jotka sen ilman muuta ottaisivat.

Vielä viime viikolla tavatessamme Tavela murisi kirjasta tyytymättömänä, ja hän sai myös liittää sen loppuun oman kirjeensä, jossa reippaasti tuomitsee kirjan ja koko hankkeen. Kun häntä pidetään taannoisen tv-sankarin eli kauppaneuvos Paukun esikuvana, ilmeisiä yhtymäkohtia jos erojakin on helppo havaita.

Kirjan ilmestymisestä (1992) on kulunut pian pari vuosikymmentä, joten voisi arvioida, oliko se turhaan tehty ja julkaistu. Kirja on kirjoitettu reippaasti ja vähän krouvisti, kohteen omassa hengessä epäilemättä. En pysty arvioimaan, missä määrin sen talouspoliittiset seikat ovat todenperäisiä, mutta henkilökuvauksen osalta siinä on paljon osuvaa. Oma kuvani Tavelasta rikastui kirjasta, vaikka se ei mihinkään kattavaan elämäkertaan pyrikään. Auktorisoimattomuus eli kohteen vaikeneminen tietysti näkyy, vaikkapa nuoruudenvaiheiden lyhykäisyydessä (edes Ilvestien jaksoa ja Taatan perheen tuttavuutta ei ole mukana) ja muissakin aukoissa, mutta muutamat Tavelan tuttavat näyttävät sitä railakkaammin antaneen tekijälle tietojaan.

Ei siis ihan turha kirja. En muutenkaan ymmärrä hieman suvaitsematonta suhtautumista tämäntapaisiin teoksiin (Loiri, Niinistö) – sillä onhan niin kuin Tuomo Lappalainenkin Suomen Kuvalehdessä toteaa: paljon tehdään virallisia kiiltokuvia tiukasti kohteen ohjauksessa. Eiväthän ne ole mitään kunnon elämäkertoja. Kun itse olen etupäässä tehnyt elämäkertoja kuolleista kirjailijoista, ovathan nekin auktorisoimattomia luonnon pakosta: kohde ei pääse vaikuttamaan enää mitään painotuksiin, vaan on kirjoittajan armoilla täysin jälkimaineineen.

Tämä ei poista sitä, että yhteistyö eli auktorisoitu kirja Aila Meriludosta oli innoittava elämys ja olisi ilman muuta kovasti köyhtynyt, ellei kohde olisi itse tarjoillut tietojaan ja muistojaan ja kaivellut hedelmällisesti hyllyjään.

Näistä pintaan nousseista kysymyksistä voimme jatkaa keskustelua vaikkapa Hämeenkyrön elämäkertaseminaarissa 4. syyskuuta. Sen ohjelmaa taotaan juuri kuntoon, ja mukaan on tulossa sekä auktorisoitujen että auktorisoimattomien elämäkertojen kirjoittajia, myös heidän taustavoimiaan. Aiheeseen on syytä palailla.

Sakari Virtasen lähtösaarna, kirkonmäki täynnä autoja. Joku varmaan toivoi, että olisipa jo Häkämiehen lähtösaarna, niin kovaksi parjauskampanja on yltynyt.

Mutta Hannu Lehtipuu kirjoittelee mukavalla tyylillä kuntaliitosta vastaan Heiskan ”noin seitsemän veljeksen” kynämiehenä, painottaen Hämeenkyrön perinteitä, historiaa ja identiteettiä. Matti Lähteenmäki taas paukutteli uudistusten puolesta ja liitosta kannattaen. Eli ristiin menevät vanhojen kyröläistenkin käsityskannat.

Me hoitelimme hautoja ja lenkkeilimme ja pohdimme muita asioita. Eilen pidettiin talkoot Töllinmäessä ja saatiinkin kaatunutta aitaa siistityksi ja kunnollisia korjaussuunnitelmia tehdyksi. Pieni tehokas joukko sai paljonkin aikaan parissa tunnissa, lähinnä haravointia ja puutarhan hoitoa sekä perustavaa sisäsiivousta, missä sihteerimme Johanna kunnostautui hengityssuoja suun edessä. Aamu toi uudet hienot tekstitaulut seinille ripusteltaviksi. Ehdittiin pois ennen sateita.

Yksikin kuva, kuten Karlssonin tänään Hesarissa, voi saada heti aamusta hyvälle tuulelle. Euroviisuista ei jäänyt paljon muisteltavaa; eikö se saksalainen teknohumppa ollut ihan tavallista tusinakamaa. Israelin pateettisesta kaverista pidimme, tekstikin suorastaan runoutta.