Eilen katselin hevosia Kaipiossa Hätösen tallissa. Miten komeita ja vahvoja eläimiä, ja miten tyhjäkäytöllä nykyisin, kun ei niitä enää tarvita työnteossa. Viihteeseen ja kilpajuoksuun kyllä kelpaavat. Raveissa hienot eläimet höyryävät rahaa pelureille, mutta sehän on ikiaikainen perintötapa. En käy raveissa, mutta tiedän kuinka ne monia kiihottavat. Petterin Niskas-dokkarissa oli taas nähtävillä tuo vaikuttava metsätyökohtaus miehen ja hevosen välillä. Valitettavasti todellisuus oli monesti raaempi, joten kaiketi on hyvä vain, että hevoset saavat huilia ja huvitella ja kilpailla näinä elintason elähdyttäminä aikoina.

Miehen ja hevosen suhde askarrutti mieltäni, kun kirjoitin romaania isosisästäni, ratsupoliisista. Senaatin ratsumiehestä alkanut sarja saanee vielä jatkoa, mutta vähän uusin piirtein, kun itsenäisyyden alku koittaa ja näyttämö siirtyy presidentinlinnaan. Kyläreissulla tuli mieleeni, että joskus haaveilin hevosen omistamisesta, mutta ei se koskaan ole käytännössä ollut mahdollista. Olisihan komeaa karauttaa täältä kirkolle hevosen vetämissä rattaissa tai vaikkapa ratsain. Mistä sen koskaan tietää…

Nanosukset toimivat mainiosti nyt kun ne on hiihdetty sisään. Pienikin lenkki päivässä vapauttaa lihaksia tietokoneen kiristyksestä ja ajatukset avartuvat, veri kiertää ja silmät lepäävät kun näkökenttä laajenee. Ihmisen täytyy välillä katsoa kauas.

Antoisa palaveri Kari Häkämiehen kanssa päivällä: näyttää hyvinkin siltä, että Elämän sivut -seminaari saa jatkoa. Syytä onkin, sillä yleisömenestys viimeksi yllätti. Nyt alkoi huolen aiheeksi kohoilla, kuinka Koskilinnan tilat riittävät. Pirkanmaalla on tilaa tasokkaalle kirjallisuustapahtumalle kun kirjamessut Tampereella tyrehtyvät. (Häkämies ei sittenkään kierrellyt joulupukkina meidän kylää, joten arvoitus on edelleen auki. Iltalehtikin oli jo asiaa kysellyt.)

Katsoimme Marjan kanssa illalla jouluelokuvaksi hankkimamme Truffaut’n Mies, joka rakasti naisia. Aivan valloittava kuvaus naisfriikistä! Ja hänen kasvustaan kirjailijaksi. Kepeän tuntuinen leffa sisälsi enemmän oivallusta kuin pinnalta voisi päätellä. En silti vaihda sitä Renoir’n Suureen illusioniin, jonka ilmoitin Matille lempielokuvakseni Filmihullun keväiseen jättinuottaan.