Sibeliuksen syntymäpäivä, uutta liputuspäivää valmistellaan. Törmään nuoreen viulistiin Juhani Ahon vaiheissa: kuinka Janne uhkasi haastaa Jussin pistooleilla kaksintaisteluun Yksin-teoksen ilmestyttyä. Janne oli varma että hän osuu, koska on tyyni, Jussi sitä vastoin ei voinut olla tyyni, koska oli anastamassa toisen morsianta kuten Janne luuli. Miten arka oli Sibeliuksen itsetunto: hän uskoi katkerana, että Ahon elämäntyö oli 50 kertaa arvokkaampi kuin hänen koskaan. Siksi hän ei voinut kaksintaistelua toteuttaa: Aho merkitsi liikaa Suomen kansalle.
Ainoa, jolla oli selvä käsitys koko selkkauksesta ja sen syistä, oli kiistan välikappale Aino Järnefelt. Hänen kirjeensä sulhaselleen ovat naiiveja ja viisaita yhtaikaa.
Peter von Bagh puolusti aamulla tv:ssä jälleen miehekkäästi vanhoja suomalaisia elokuvia, joiden typeryydet hän antaa suvereenisti anteeksi, mutta poimii mestariteokset kuten Vaalan Ihmiset suviyössä. Petteri on aina ollut Sillanpään suuri ymmärtäjä, meitä valaistuneitahan ei nykyisin ole mitenkään liikaa.
Kari Tapio, jonka kuolinviesti kuultiin aamulla, oli hänkin epäilemättä suomalaisuuden syvä tulkki: ”Myrskyn jälkeen on poutasää…” Mutta kun Tampereen piispan itsenäisyyspäivän saarna haukutaan Hesarissa poikkeuksellisen railakkaasti latteaksi fraasikokoelmaksi ja Kari Tapion iskelmät nousevat syvällisiksi suomalaisen sielun luotauksiksi, niin ainakin tekstejä arvioidaan hyvin erilaisin punnuksin kirkollisessa ja viihteellisessä kontekstissa.
Illalla pyyhällettävä WSOY:n valkeille glögeille ja sieltä vielä Waltari-seuran pikkujouluun Villa Kiveen. Södikalla on edelleen paljon väkeä, vaikka ei enää monessa kerroksessa, ja tarjoilukin on ajan tavan mukaan laihtunut. Juotava ei joukoilta sentään loppunut. Saatoin tervehtiä uutta kaunokirjallisuuden päällikköä Harri Virtasta, tuttu mies televisiosta. Aho-kirjan tilannetta lähinnä sondeerattiin kustannustoimittaja Vuokon ja osaston johtajien kanssa, kuvataituri Jukankin tapasin, ja Jussi Brofeldt lupasi kollata suvun arkistoja. Jospa saataisiin kirjaan tuore ilme visuaalisestikin. Lisäksi pari sanaa syvämietteisten kaverien Markku Envallin ja emerituspiispa Eeron kanssa, joiden keskustelu taannoin Askel-lehdessä yllätti, ei vähiten Markun dogmaattisen perehtyneisyyden ansiosta. Oli siellä paljon muitakin, Matti Mäkelän mukaan tapaamme nykyisin turhan usein. Näin olkoon vastakin.
Olihan vaikeata saada taksia tässä upottavien kinosten kaupungissa, mutta päästiin lopulta Villa Kiveen Marjan kanssa, missä oli perinteistä. Pikku-Olli laulatti ja Kari Uusitalo piti visaisen tietokilpailun, jonka Leena Laakso kirkkaasti voitti. Aiheet Karin ja Sakarin kirjasta Valkokankaan Waltariana, joka on hyvä tiivis tietopaketti Waltari-elokuvista, joita on kaikkiaan siis 35 ja neljännes, kuten tietomies itse täsmensi.
Muuten kun kuuntelin taksikuskin purkausta maan politiikasta, alkoi perussuomalaisten lumivyöryn kaltainen voitto tuntua yhä varmemmalta. Sieltä sitä tuli kiukun ja kapinan aiheita tuutin täydeltä, faktoista ei niin väliä. Risto Uimonen yhtyi näkemykseen hieman viileämpään tapaan Södikalla: aivan uudet ajat ovat kotimaan politiikassa edessä. Olimme yhtä mieltä siitä, että suomalaiset äänestävät yleensä jotakin vastaan, eivät niinkään jonkin puolesta.