Viulu on sentään soitin. Kävelin kirskuvassa pakkasessa ja hyisessä viimassa vanhaan Konservatorioon kuulemaan taitureiden huippusoittoa. Olihan se kuin taivaallisen linnun laulua, mutta vaihtelevampaa. Muistin omia surkeahkoja viulutuntejani yli puolen vuosisataa sitten Lallukassa, missä vanha Ilmari Weneskoski yritti tuuhein kulmin saada jotakin sointia aikaan sormituksistani, mutta heikoksi jäi. Oli hyvä syy lopettaa ajoissa, varsinkin kun jalkapallo ja muu urheilu veivät auttamatta voiton.

Mutta kuulemisen nautintoa ei mikään voi riistää. Aamuvälieriin osui kolme eteläkorealaista virtuoosia, kaikki mielestäni loistavia. Young-Uk Kim veteli Prokofjevin sonaattia semmoisella vimmalla, että trokasta katkesi jouhi kaksi kertaa. Mutta näppärästi poika korjasi pienet vauriot kesken soiton. Joustavaa ja tarmokasta soittoa, heti ryhdyin häntä kannattamaan. Mutta sitten toinen mustapää Hyuk Joo Kwun pani vielä paremmaksi, soitti jotensakin muhkeammin ja mehukkaammin, mutta samalla voimalla ja intensiteetillä kuin edeltäjä. Varsinkin Paganinin laulullinen kaunis liruttelu sujui virtuoosimaisesti. Yleisö hurrasi ja varmalta tuntui ainakin tämän taiturin meno jatkoon.

Sitten tuli vielä väliajan jälkeen kaunis nainen kuin ruo’onvarsi Ji Yoon Park ja jälleen olin aivan myyty. Hänpä veteli Faurén sonaattia suloisesti ja selvisi capriisin pujottelurinteestä ihmeen notkeasti kertaakaan takertelematta. Hänet olin valmis heittämään siitä paikasta finaaliin.

Tämä monia kuullut ja nähnyt konserttisali on kodikas ja akustiikaltaan käsittääkseni kelpo paikka, jossa hyvin viihtyy. Kuulijoiksi kertyy ilmiselviä asiantuntijoita, tunnelma salissa hyvin keskittynyt ja hiirenhiljainen. Joku sanoikin, että välierissä kuullaan parasta soittoa: alkuerien rosot on takana eikä finaalinkaan jännitys vielä kiristä. Eniten nautin kyllä kappaleista, joissa oli melodista hivelyä ja laulun helähdyksiä, kuten Sibeliuksen pikkukappaleista, Tshaikovskista ja Paganinin Le streghestä.

Illalla sitten lievästi järkytyin, kun kaikki kolme kuulemaani huippuviulistia karsiutuivat finaalista! Kova on taso, kun näin pääsi käymään. Musiikkikilpailu on aivan säälimätön arvostelulaji, parhaiden tuntijoidenkin arviot voivat heitellä ihan laidalta toiselle kuten nyt varmasti kävi. Ylen klassisesta kuuntelin vielä iltaryhmää ja varsinkin Sini Simosta, mutta ei äänentoisto tässä laitteessani tehnyt oikeutta soittajille. Ei mikään voita elävää kosketusta soittajiin, siinä kuuloelämys yhdistyy visuaaliseen ja kokonaisuudesta rakentuu taiteellinen kokemus, joka parhaimmillaan lähenee absoluuttista. Ja silti suorituksista ollaan hienon hienosti täysin vastakkaisia mieliä, ei auta. Onnea kumminkin Petteri Iivoselle. jolta olen kuullut vain väläyksiä tv:stä. Jännitys finaaliin tiivistyy.

PS Luojan kiitos tanssikisa loppui sunnuntai-illoista, niin että rauha palautuu meilläkin ja Lauran virnistelyt ja Antin riehumiset jäävät tyveneen historiaan. Mutta reilu peli oli siinä, että tuomaristo esiintyi julkisesti lausunnoillaan ja pisteytyksillään. Voisiko Sibelius-kilpailu yltää samaan vai onko klassisen soittajien arvostelu liian vaikeaa, diskreettiä ja luottamuksellista julkaistavaksi?