Kun Suomi on maailman paras maa, sen täytyisi ruveta pärjäämään vielä paremmin. Niin tuntuu ajattelevan brändi-ryhmä. Tai sitten kilpailu on niin kovaa, että pysyäkseen parhaana täytyy koko ajan juosta kovempaa. Ehkä Suomi alkaa kilpailla itsensä kanssa, jos muita voitettavia ei löydy. Tämä on hengästyttävä maailmankuva.

Kirjallisuuden ja yleisen humaanisuuden kannalta toivon, että myös väliinputoajille, luusereille, pummeille, desparadoille ja elämäntaiteilijoille jäisi elintilaa uudessa loistavassa Suomessa. Tai että he saisivat edes tuhoutua kunniallisesti. Eihän kaikkien tarvitse olla parhaita. Eikö riitä jos ihminen on hyvä ja hellä ja välttää vahingoittamasta lähimmäisiään.

Viisas kansa sanoi, että paras on hyvän vihollinen. Tietenkään tällaisia sananlaskuja ei pidä enää kuunnella, koska ne kumpuavat siitä vanhasta ei-toivottavasta maailmasta, joka pitäisi pikimmiten haudata uuden leveämmän pikavaltatien alle.

Jäin toisella korvalla kuulemaan, kun Jari Sarasvuo neuvoi radiossa Enbuskelle ja toiselle kumppanille työelämän salaisuuksia. Koska hän on aina suorasanainen ja terävä, häntä kuuntelee. Niin vain hänkin julisti vanhan humanismin kuopattavaksi, koska se merkitsi epäonnistumisen hyväksymistä. Kaikkien täytyy onnistua, koska se on mahdollista. Ei pidä jo valmiiksi lannistua. Kesken kaiken Sarasvuo parahti ääneen kaiken harmaan häviön ja epätoivon symbolin: Frans Emil Sillanpää!

Totta, nyökyttelin mielessäni. Kyllähän Sillanpään olisi pitänyt valaa uskoa ja toivoa kansaan heti 1919, kuvata reippaita kansalaisia luomassa jotain uutta, sen sijaan että rupesi myötätuntoisesti ymmärtämään yhtä luuseria ja punavanhusta, joka oli menestymättömyytensä huipuksi ammuttu joukkohautaan. Eihän tällaisia pidä nostaa esiin. Pystypäin onneen ja menestykseen, jonka nykyisin voi iloksemme mitata selvin numeroin kuten Sarasvuo ilmoitti. Perin nurinkurista oli se, että tällainen matalan ja alistuvan kuvaaja nostettiin korkeimpaan kunniaan Nobel-palkinnolla.

Luojan kiitos keisarien Venäjällä ei keksitty mitään sen ihmeellisempää brändiä kuin yläluokan ja aristokraattien loiston vahvistaminen, siis vahvuuksien vahvistaminen aivan Ollilan hengessä. Jos koko kansa olisi tempaistu iloiseen demokraattiseen voitonmarssiin, olisi 1800-luvun klassinen venäläinen kirjallisuus jäänyt kirjoittamatta tai se olisi saanut kokonaan toisen voitonriemuisen ilmeen, luultavasti hyvin sietämättömän.

Loistavista brändeistä on kokemusta sekä Saksasta 1930-luvulla että myöhemmin Neuvostoliitosta. Kummassakin vain todellisuus jäi omaksi vahingokseen kauas taivaita hipovasta brändin maalailusta. Suuri tulevaisuus kukoisti hyvin vain virallisessa propagandassa. Toivottavasti täällä ei onnistuta yhtään sen paremmin. Eläköön jalo ja onnistumaton inhimillisyys.