Saima Harmajaa ja Aila Meriluotoa ei kovin syvällisesti ole vertailtu runoudentutkimuksessa, vaikka aihetta olisi. Voisi ajatella, että Meriluoto oli suorastaan Harmajan eräänlainen inkarnaatio ja jatkoi tämän runoutta sotien jälkeen. Millaiseksi Harmaja olisi kehittynyt, jos olisi saanut elää? Luultavasti vähän samaan uhmakkaan puhdaskaariseen suuntaan kuin nuori Meriluoto, rikkaampiin runokuviin, rohkeampaan rytmiin; arvatenkin hän olisi luopunut tiukkaan muottiin valetusta, hieman takovasta loppusoinnuttelustaan. Mutta mistä sen tietää, kirjallisuudentutkimus ei harrasta historian tavoin kontrafaktuaalisia kysymyksenasetuksia.

Tällaisiakin tuli mieleen, kun kävin tutussa Rikhardinkadun kirjastossa puhumassa aiheesta. Tilaisuus oli Saima Harmaja -seuran järjestämä, ja kuulijoita jälleen mukavasti. Päivi Istala junaili tunnetulla aktiivisella tyylillään, jolle Aila hiukan vinoilee uudessa päiväkirjassaan. Ainakin kaksi suurta aihetta yhdistävät Saimaa ja Ailaa: rakkaus ja kuolema. Edellinen on kummankin varhaisrunoissa vielä pohjaan saakka kokematon ihme, jälkimmäinen hyvinkin lähelle tuleva vieras. Kuoleman keveys, iloinen uhma yhdistää sekin runoilijoita. Saima piti itseään jopa etuoikeutettuna, kun sai kohta nähdä, mitä rajan takana aukeni.

Illalla katselin Andrzej Wajdan elokuvan Danton vuodelta 1983, siis vielä Neuvostoliiton syvän vallan ja rapistumisen aikaan tehty. Wajda heijasti kumouksellisen hirmuvallan ja kaaoksesta nousevan yksinvaltiuden Ranskan vallankumoukseen, vaikka osoite on lähempänä kotimaassa ja Venäjällä. Dantonin ja Robespierren välinen jännite oli tehoavasti kuvattu ja läpäisi elokuvan. Samalla oli katseltavana näennäisen kansanvallan mielivaltaisuus ja hurjistuminen hallitsemattomaan väkivaltaan.

Selasin samalla Albert Manfredin, koulutukseltaan marxilaisen historioitsijan kirjoittamaa Robespierre-elämäkertaa. Sekä elokuvassa että kirjassa pahamaineinen jakobiini saa sovittavia inhimillisiä piirteitä, hän ei ollut pahimpia pyöveleitä. Muistakaamme että giljotiini oli alkujaan suuren ihmisystävän keksintö, jotta teloitukset tulisivat kivuttomiksi.

Vallankumouksen tarina jatkuu kohti Napoleonin keisarivaltaa Duff Cooperin kirjassa Talleyrandista, jota hiljakseen kertailen. Tuomas Rantala ystävällisesti korjasi taannoisen kömmähdykseni: Duff Cooper oli Artemis Cooperin isoisä eikä isä. Samalla sain viitteen Cooperien vierailusta Mannerheimin luona 1938; suuren vaikutuksen olivat isäntä ja hänen talonsa tehneet korkeisiin brittidiplomaatteihin.