Kaksi lehtijuttua ilahdutti suuresti mieltäni.

Matti Apunen parantaa juoksua päästyään Helsinkiin ja kirjoittaa nasakasti tästä Kaupunginteatterin Koljatista. Eilen juuri oli puhetta alumnien tilaisuudessa siitä, että kulttuurikritiikki on käynyt hampaattomaksi. Kunnon teilauksia ei enää näy. Tässä nyt on hyvä esimerkki kerrankin suorapuheisesta kulttuurikritiikistä. Ei Matti suotta saanut ensioppiaan Erkka Lehtolalta Aamulehden parhaina aikoina.

Kun Kirsti Mäkinen, jota on pidettävä kokeneena ja luotettavana teatterikatsojana, arvioi Koljatin ennakon perusteella samaan suuntaan, suorastaan häpeällisen huonoksi, epäilyksille ei enää jääne sijaa. Eri mieltä olen Apusen kanssa kyllä siitä, etten pitänyt kirjaakaan hyvänä. Mutta siitähän on hohtimilla löydetty joitain syvempiä tasoja, jotka ilmeisesti on onnistuttu jynssäämään pois tästä teatteriteelmyksestä. Ilmeisesti teatterin tekijät, jotka yrittävät poliittista satiiria (myös tv:ssä) eivät tunne ja tiedä käytännön politiikasta juuri mitään. Heille riittävät omat hervottomasti rökelehtivät mielikuvansa.

Toinen tyydyttävä juttu olikin omani, nimittäin Pentti Laitisen muistokirjoitus Hämeenkyrön Sanomissa. Kirjoitin sen mielelläni Juhani Vuorisen pyynnöstä, olihan Pentti Myllykolun teatterin kantavia voimia sen parhaina vuosina 70-luvulla. Lehti oli laittanut jutun peräti komeasti esiin, isosti varsinkin ottamani valokuvan Myllykolun harjoitustauolta. Näin poistuvat joukosta parhaat kaverit, viimeksi Markku Kontro.

Muistin häntä, kun kävin Puolan elokuvaviikolla illalla katsomassa Andrzej Wajdan uusinta elokuvaa Sweet Rush – Tatarak. Kokeellisen otteen vanhoilla päivillään löytänyt mestariohjaaja kuvasi monitasoisesti kuolemaa ja elokuvan tekemistä, yhtenä aiheena keski-ikäisen syöpään kuolevan naisen ihastus parikymppiseen nuorukaiseen. Vaikuttavia jaksoja, melankoliaa ja tragediaa.

Muistin vuorostani Elinaa, senkin vuoksi että tapasin päivällä Pirjo Haapojan Viiskulman Primulassa, ja hän puolestaan johdatteli ohjelma-aihettaan tuntemiini naisiin. Olen varomattomasti kyllä luvannut mennä MTV3:n Studio 55:n uhriksi torstaiaamuna. Ehkä siitä selvitään.

Mutta minuutin hiljaisuus Laitisen Pentin muistolle – ehjä tyyppi, miehistä parhaita. Laitan nekrologin tuonne kirjoitusten osastoon, voihan olla jokunen Pentin ystävä, joka ei saa Kyröläistä heti käsiinsä.