Panu Rajala

Virittäydyttävä Pirkanmaan kansallisten seniorien kirkkopyhään. Näin juhlava tapaus siksi, että Riitta-Liisa Myllymäki (näiden sivujen uuttera hoitaja) oli kutsunut juhlapuhujaksi. Siis tumma puku niskaan ja kirkkoon.

Saimme kuulla Hämeenkyrön uudehkoa ja nuorehkoa pappia Anu Lemistä sekä emeritussuntio Heikki Kujanpään esittelyä kirkon remontista. Siinä muistui mieleemme, että kuuluisa alkuperäinen Kyrön Sarvi on nykyisin kuulemma kätkettynä sakastiin – sinänsä erikoista, kun ajattelemme sarven pakanallista alkuperää. Sijainnista voimme syyttää Matti Klingeä, joka kerran Hämeenkyrössä käydessään kiinnitti huomionsa siihen, että merkittävä sarvi oli noin vaan kirkkoherran viraston tiskillä nähtävillä ja kukaties siepattavissa. Niin kuin sillä olisi suurikin vaihtoarvo. Nyt se sitten on taatusti poissa seurakuntalaisten ja muidenkin silmistä.

Lohikeiton ja kakkukahvien jälkeen oli vuorossa pääjuhla, jonka avasi mainio nuoriso-orkesteri Puhallica Beatles-sävelin ja juonsi väärentämättömällä tyylillään Matti Frantsila. Innostuipa poika esittämään katkelman Töllinmäen tohtorista, sen taannoisen bravuurinsa Eero Koskimiehen lyhyestä pappisurasta. Lämmittävä muisto. Sain hyvän startin juhlapuheeseeni, jossa pohdin seniorien omakohtaisten ja historiallisten muistojen merkitystä, niiden tallentamisen tärkeyttä ja välittämistä jälkipolville. Otin muutaman esimerkin omasta faijastani, lupaa kysymättä, hän kuoli kolme vuotta sitten ja jätti sentään joitain arvokkaita dokumentteja varhaisemmasta elämästään, esimerkiksi käsin kirjoittamiaan ja itse sitomiaan jännittäviä seikkailuromaaneja 20-luvulla. Vaikka faija julkaisi yhden kirjankin, Keksijän lainopin, omia muistelmiaan hän ei koskaan innostunut kirjoittamaan. Ei tullut aikanaan kysytyksi tarpeeksi, vaikka jonkun verran hän juttuja kertoikin. Kehotin senioreita tässä suhteessa ahkerointiin ja anteliaisuuteen omia jälkipolviaan ajatellen.

Myös tähdensin Kyröskosken omaleimaisuutta tehdaspaikkakuntana, siellähän juhla pidettiin seurakuntasalissa, sekä kyläkirjojen uutta suosiota: Jumesniemen kyläkirja malliesimerkkinä. Sitenkin saadaan paljon talteen mikrohistoriaa, mutta Kyröskoski ansaitsee vielä isommankin eepoksen siinä kuin Pispala tai Pentinkulma.

Leena-Maija otti Kyrön Sanomiin puhetekstini, saa nähdä paljonko hän saa siitä ahtaaseen lehteensä mahtumaan. Samoin seniorien tiedottaja sai luvan tekstin julkaisemiseen, joten en nyt pistä sitä vielä tuonne osastoonsa killumaan. [Lisätty 22.9. ks.: Puheita]

Miellyttävä tunne jäi juhlista, osanottajia oli kuulemma ennätysmäärä. Ehdin kotona katsella kiinnostavaa Helkama-dokumenttia, olihan Eeron poika Klaus eli Klutsi meidän luokalla. Ei sitten mennyt mukaan perheen liikeyrityksiin, vaan valitsi humanistina yliopistouran kuten jo koulussa voitiin uumoilla. Kun päälle vielä katsottiin Orson Wellesin Mahtavat Ambersonit, tulikin sukujen liiketoimista (jopa autoteollisuudesta) suorastaan teemallinen kokonaisuus.

Mustien muistojen päivä. Eipä kuulu uusia hyökkäyksiä, ei polteta koraanejakaan. Islam lähtee henkiseen puolustukseen Istanbulin keksintönäyttelyssä.

Kun saunan pesä oli siintymässä, pistäydyimme Tampereella Finlaysonin alueella Inari Krohnin näyttelyn avajaisissa. Galleria Himmelblau on hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa. Ihailimme äärimmäisen taidokasta, japanilaiseen puuvesipiirrostekniikkaan perustuvaa moniulotteista luontokuvausta. Tässä Inari lienee meillä yksinäinen mestari, vaikka huippugraafikoita on muitakin, heistä paikalla akateemikko Outi Heiskanen. Ilahduimme yksinäisestä metsämansikasta, kielometsästä, itämaiden ihmeistä.

Muistutin että meilläkin on hyvä kokoelma Inarin töitä sitten kun tulee se suuri retrospektiivinen. Muistelimme myös yhteisiä 90-vuotispäiviämme 35 vuotta sitten, kolmantena mukana Vesa. Olemme saman vuoden ja saman syksyn lapsia. Juhlat on uusittava viimeistään viiden vuoden päästä, päätimme. Leena kirjoittakoon uuden juhlarunon, entinen on raameissa seinällä, samoin yhteiskuvamme. Aikaa on vierinyt…

Mutta siellä Himmelblaussa kannattaa ehdottomasti käydä. Näyttely avoinna 3.10. saakka.

Tehtiin Vammalan Sirpan kanssa kauhea lautatalkoo ja saatiin viimein yksi kasa päiviltä, saunottiin päälle. Pimeää on jo ja märkää.

Kyröskoski kuohuu, komeata sitä on katsella.

Hämeen Hälläpyörä on jäänyt liian vähälle huomiolle. Usein on ehdotettu jotain elvyttävää ohjelmaa. Nyt koski sentään avautuu matkailijoille silloin tällöin ja tilauksesta. Se tarjoaisi vielä paljon mahdollisuuksia. Kuorot kuulemma kaipaavat uutta ohjelmaa syksyisen Marssilaulun innostamina. Olen esittänyt aihetta Acerbi Kyröskoskella, vaan ei ole mitään perästä kuulunut. Kosken niskalle voisi kehittää vaikka minkälaisen kantaatin taikka oopperan. Kuka tarttuisi?

Koskinäytöksen jälkeen tutustuimme Kyron eli M-realin tehdaslaitoksiin kiinnostavalla kiertokäynnillä. Olen pari kertaa poikennut alueella, mutta en koskaan saanut näin seikkaperäistä opastusta. Hämmästyttävää oli todeta, kuinka hyvin tehdas pyörii. Kartongista 99% menee vientiin, Kiinaan, Venäjälle, itä-Eurooppaan, Amerikkaan. Kaiken maailman kosmetiikkatuotteiden värikkäät pakkaukset saavat kartonkinsa Kyröskoskelta! Mistäs suomalaiset sitten kartonkia saavat?

Samoin seurasimme mahtavien paperi- ja kartonkirullien vierimistä koneesta pakkaamoon ja sitä tietä satamiin. Ihmeellisiä laitoksia. Jussi Snellman on niitä huoltanut 40 vuotta ja väitti, että perustat on samoja, tietokoneistus ja automatiikka vain muuttunut. Väki on kolmessa vuosikymmenessä vähentynyt yli tuhannesta runsaaseen kahteensataan. Samassa suhteessa ainakin tuotanto on lisääntynyt. Suurin osa työväestä tulee jo muualta kuin Kyröskoskelta. Ennen Kyro hallitsi koko seutua suvereenisti. Hyvä talo se oli, vahvisti Jussi.

Tällaista opiskelimme ja saimme soppaa ja muistilappuja palkaksemme. On kumminkin hienoa havaita, kuinka hyvin hoidettu ja vahva teollisuuslaitos edelleen höyryää siellä kosken niskalla. On sillä merkitystä koko seudun kannalta edelleen.

Illalla ajoin Tampereen Metsoon, missä pidettiin Huovisiltamia kirjaston ja Huovis-seuran voimin. Mukava kotoinen tilaisuus, nähtiin Arto Seppälän toimittama video vuodelta 1988 ja kuultiin Arton omia muistelmia. Kuhmon kaupunginjohtaja Eila Valtanen puhui, vaikutti fiksulta kulttuurinaiselta. Ja minäkin yritin jotain Huovisesta kehitellä, kun sain tätä varten ilokseni häntä uudelleen lueskella. Edelleenkin nauratti niin perhanasti, mutta on siellä vakaviakin juttuja. Pistän esitelmäni tuonne omaan osastoonsa talteen.

Kirjallisen session päätteeksi nautittiin illallista St. Henriks’issä. Venyi pitkäksi, mutta juttu kulki. Huovisella tuntuu olevan paljon ystäviä myös Tampereella. Lukupiiri toimii terhakasti Pekka Kuisman johdolla. Uusi koko kirjailijan kaaren käsittävä elämäkerta olisi tilauksessa. Arto väläytti että kirjeitäkin löytyy runsaasti. Samoin perättiin väitöskirjaa Huovisesta, sellaista ei ole vielä ilmaantunut. Kukahan ryhtyisi.

Hesarissa on hyviä kolumneja, Apusen, Pentikäisen ja Saska Saarikosken.

Kekkosta muistellaan, työtä arvioidaan. Ensi näkemältä Saskan väite siitä, että UKK ei ollut lohen sukua, voi yllättää. Niin iskostunut on tuttu klisee. Mutta perää hänen väitteessään on. Käsitys siitä, että Kekkonen oli väsymätön vastavirtaan taistelija, perustuu ahtaasti Suomen sisäiseen näkökulmaan. Kekkonen taisteli Suomen oikeistoa vastaan, joka oli valmiiksi heikoilla sodan jälkeen. Lujempi vastus oli demareissa, mutta valtava tuki tuli idästä, samoin kotimaan kommunisteilta ja maalaisliitolta. Vastavirta oli enää heikkenevä kiukkuinen akanvirta, mutta kovaa kieltä tietysti käytettiin.

Pentikäisen kolumni saa muistamaan kesäistä matkaamme Iisalmen Aho-päiville, jolloin poikkesimme Lepikon torppaan kahville. Museo oli tosin kiinni ja kahvilassakin yksityistilaisuus, mutta näppärä tyttö suostui myymään kahvit kassan ohi. Istuimme puisella terassilla helteisen illan suussa ja katselimme omaan eloonsa uinahtanutta pihamaata. Ajaton hetki. Voi yhtyä Pentikäisen ajatukseen: täm&auminot tuovat Ahoa uudelleen kiinnostuksen piiriin, jos karkea ja brutaali ovat ne joilla nykykatsoja herätetään, esitys tekee palveluksen: joku voi hakeutua jopa alkuteoksen pariin.

Aamulehti nostaa etusivulle elämäkertatapahtuman tai lähinnä Hannu Mäkelän osuuden, joka olikin kovaa tasoa. Näin fokusoituu Hannun Kivi-kirja, tulee esitellyksi samalla, kritiikkiä ei kai ole vielä näkynyt vai menikö ohi. Tietysti lehti olisi voinut edes mainita muustakin ohjelmasta, mutta hyvä näinkin, vakuuttavan startin sai uusi tapahtumamme.

Jatkoimme tilaisuuden arviointia Arin ja Kirstin kanssa naapurissa Auttiloiden tarjoamalla thai-lounaalla, kommentit myönteisiä. Aina kriittinen Ari Suutarlakaan ei keksinyt muistutuksia, äänentoistoakin pidettiin Koskilinnan kumisevassa salissa kohtalaisena. Pitkon nokkeluuksia juontajana arvostettiin, joskin liian raja oli ylittyä.

Samalla keskustelua Arin toimista Kirkon ulkomaanavun ja Abiliksen tarkastavana lähettiläänä; lähdössä taas Kirstin ja opaskoiransa Bellan kanssa Kirgisiaan tutkimaan kuinka vammaisten apu on mennyt perille. Mietimme Riston kanssa kuinka paljon liikuntarajoitteisten kauttaaltaan läpäisevät edut meillä ovat maksaneet vaikkapa rakennuskustannuksissa, mutta siitähän on epäkorrektia enemmän keskustella. Nautimme entisen kotini tunnelmasta ja Tarjan maittavista tarjoiluista.

Ari murjaisi eilen Koskilinnassa, kun joitain elämäkertoja arvosteltiin keltaisten lehtien tyylistä ja tirkistelystä: – Sattuneesta syystä minä en yleensä tirkistele. Antero Kekkonenkin haukkoi henkeään.

Muisteltu lähemmin myös eilisillan poikkitaidetta Sinan Pihkatapissa. Verna Kaunisto soitti ihmeellisesti Mozartia ja pohjalaisia repäisyjä viululla, aina iloinen Maila Böhm säesti, ja kitaristit Kimmo Kiviniemi ja Tomi Tolvanen veivät espanjalaisiin tunnelmiin. Tuija Piepponen esitti maalauksellisen performanssin ulkona hyisessä syyssäässä. Emäntä itse lausui runoa. Ohjelma jatkui varmaan yöllä, mutta mehän jo pikkuisen väsähdimme ja lähdimme ajoissa.

Tänä iltana oli hieno ohjelma Inhimillisessä tekijässä: Kosovosta lähtenyt Hetemajn sisarussarja kertoi kokemuksistaan pakolaisina Suomessa kerrassaan sympaattisesti ja lämpimästi, tasapainoisten ja kypsien ihmisten tavoin. Johan oli koskettava juttu. Tällaista sisarussarjaa ei löydy monta Suomesta. Hyvin arvostavasti ja ilmeikkäällä kielellä puhuivat jopa suomalaisesta kulttuurista. Ohjelmasta tuli myös kunnianosoitus heidän vanhemmilleen. Se tulisi lähettää uusintana kerran viikossa.

Suuri elämäkertatapahtuma Koskilinnassa.

Eilen tulivat Leena Majander ja Antti Reenpää Alfa Romeollaan pihaan, ja ilta meni illastaessa ja monenaiheisissa keskusteluissa oikein antoisasti. Kustannuspolitiikkaa kas kummaa tuli sivutuksi tavallista syvällisemmin, mutta elämästäkin puhuttiin ja kirjoista, linnuistakin, ja Marja tarjoili hyvää kuhaa ja sienisoosia (kenenpä keräämiä), valkoviiniä ja mustikoita jäätelössä, mutta tämän päivän tapahtumaan keskityttiin, joten ei hilluttu liian pitkään.

Terässä sitten oltiinkin aamulla ja ajeltiin Koskilinnaan, jonka edusta oli jo varttia vaille täyttynyt autoista. Tapahtuma näytti keräävän yleisöä huomattavasti enemmän kuin osasin odottaa. Isohko sali tuli täpötäyteen, parvekekin miehitettiin, olisiko pitkälti kolmattasataa sanankuulijaa tullut paikalle. Antero Kekkonen huomautti, että hän tulee Toivo Pekkasen Kotkasta, mutta ei ole siellä koskaan nähnyt näin paljon väkeä kirjallisessa tilaisuudessa.

Tilaisuuden isäntä Kari Häkämies avasi ilmeisen tyytyväisenä, minkä jälkeen Pitko pääsi irti ja juonsi minut sisään. Laitankin oman juttuni tuonne esitelmiin niin näkyy mitä alkuun käsiteltiin. Silja Sillanpää haastatteli, teki hyviä kysymyksiä ja oli asiallisesti valmistautunut. Yleisökin intoutui kaikenlaista inttämään ja kyselemään. Elämäkerrat selvästi kiinnostivat.

Leena joutui Matti Apusen kuivakan tiukkaan tenttiin erityisesti kustantajan asioista, mutta vastaili sen verran napakasti, että Mattikin kalpeni. Elämäkertojakin sivuttiin, vaikka haastattelija oli selvästi kiinnostuneempi Leenan viime kevään ratkaisuista ja tulevaisuudesta. Monet kustantajan työn kysymykset selvisivät yleisölle, joka niistä täällä harvoin saa kuulla.

Ruokailun jälkeen siirryttiin poliittisiin aiheisiin, erityisesti Katja Boxbergin ja Anteron hyvän ja terävän dialogin kautta; siinähän oli vanhaa tv-tenttien henkeä, ja lopputulos jokseenkin ratkaisematon. Katja on tehnyt ei-auktorisoidun elämäkerran Paavo Lipposesta, ja Antsu puolusti lojaalisti kirjassa vähän kaltoin kohdeltua pääministeriä. Tapahtuma alkoi lämmetä.

Ehkä pieni notkahdus tapahtui siinä, että Merja Rehnin haastattelija oli sairastunut, mutta Petteri Paasilinna korvasi ja Merja vaikutti hiukan ainakin ilahtuneelta palaillessaan parinkymmenen vuoden takaiselle rikospaikalle: täällä hän heilui silloin lyhyen aikaa toimekkaana kulttuurisihteerinä, ja meilläkin oli joitain yhteisiä yrityksiä. Kyllä Merjan kirjaakin käsiteltiin, silkkihansikkain.

Ja lopuksi, täytyy myöntää, tilaisuus huipentui Hannu Mäkelän hienoon esitykseen monista elämäkerroistaan: Samuli Kustaa Bergistä tämän syksyn Aleksis Kiveen. Hannu veti vaikuttavan kaaren kirjailijakohtaloista ja eläytyi erityisesti Kiven loppuaikoihin, joista uusi kirjansa sisäisenä fiktiivisenä monologina kertoo. Olen aloittanut, vähän työlästyin, mutta tämän jutun jälkeen tartun kirjaan uudelleen ja ahneemmin. On se kielellisesti mestarillinen suoritus, sen heti alusta havaitsi.

Näin päättyi tapahtuma, ensimmäinen laatuaan. Karin kanssa saatoimme onnitella toisiamme; kun Häkämies tämän idean ensi kerran minulle esitteli vapun alla Lasipalatsin kuhalautasen äärellä, ei varmaan kumpikaan uskaltanut aavistaa, että menestyksestä tulisi tämmöinen ja tasostakin näin hyvä. Näitä ilman muuta jatketaan, ehkä samasta teemasta, mutta kulmia ja puhujia vaihdellen.

Syvästi huojentuneina ja tyytyväisinä ajelimme illalla vielä Sina Kujansuun Pihkatappiin, missä pidettiin poikkitaiteellista iltaa musiikin ja maalauksen merkeissä. Todella vaikuttava paikka, suorastaan ällistyttävän upea, ja tarjoilu ja ohjelma loistavaa, mutta ajatukseni olivat osaksi jääneet päivän tapauksiin, joten palattakoon tähän joskus toiste. Liikaa elämyksiä runsaan vuorokauden sisään. Tasaantukaamme, sulatelkaamme.

Täydennetty käsitys Anja Snellmanin tuotannosta.

Tutustuin nyt vasta hänen ehkä parhaaseen kirjaansa Lemmikkikaupan tytöt. Se taisi aikanaan jäädä minulta Waltari-kirjan jalkoihin, jota ponnistelin kokoon silloin kolme vuotta sitten. Nyt kuuntelin autossa Otavan äänikirjan, joka oli neljän lukijan voimin moniääninen ja kerrassaan mukaansa imevä. Aluksi epämiellyttävä kerronta vie vasten tahtoakin mennessään, tuottaa kieltämättä luotaantyöntäviä värinöitä, mutta pitää silti väkisin hallussaan.

Seksikauppaa, nuorten tyttöjen liukumista sen kohteiksi, ajan yliseksuaalista latausta, eri maailmojen yhteentörmäyksiä ei ole meillä kuvattu yhtä etevästi. Snellman lomittaa hienosti eri näkökulmat, niin että jännite säilyy aikatasojen siirtymistä huolimatta. Taitavasti hän ui erilaisten ihmisten maailmoihin. Ihmeen vakuuttavasti hän näyttää jotakin pinnanalaista ja salaista, josta tulee pian räikeän julkista, leikkiä joka on viatonta ja turmelevaa yhtaikaa. En ollenkaan ymmärrä niitä kommentteja, jotka aikanaan kyynisesti kuittasivat, että kirjassa ei ole mitään uutta. Näin jotkut lukijat vakuuttelevat tietävyyttään, kaiken kokeneisuuttaan. Juuri uusi ja hätkähdyttävä aihe yleensä torjutaan näin. Vain kirjan loppuun olin hiukan tyytymätön; hyytävä tarina jää vähän liian auki ja loppuun töksähtää sinänsä asiantunteva luento prostituution historiasta.

Eikö tässä ihmiskauppaa, naisten hyväksikäyttöä kuvata jopa monitasoisemmin kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa, jossa on toisaalta sadismia ja väkivaltaa enemmän. Snellman lähestyy hienovireisemmin, silti säikäyttäen, sillä hänen lähtökohtansa on niin kodikkaan turvallinen maailmamme. Oksanen on alun alkaen kaltevassa, uhanalaisessa maailmassa. Lemmikkikaupan tytöt ansaitsisi samanlaajuisen kansainvälisen menestyksen kuin Puhdistus.

Tämä vain pohjustuksena ennen kuin ehdin tarttua Parvekejumaliin, jonka Marja on jo lukenut. Hän hiukan epäilee, jaksanko siitä innostua, sehän nähdään.

Alkaakin hienoinen nousu. Tarkistan juttuani ensi lauantaiksi, jolloin on se elämäkertatapahtuma Koskilinnassa. Silja Sillanpää ottaa yhteyttä, hänen on määrä haastatella. Varmaankin selviämme, kummallakin sen verran kokemusta.

Ja lämmitän taas Juhani Ahoa, kirjoitan kaksi uutta lausetta. Siitä se jatkuu. Romaaniakin mietin, kaikenlaista.

Luin Aamulehdestä, että Tampere-klubi etsii konkreettisia ratkaisuja nuorten syrjäytymiseen – keskustelemalla suljetuin ovi Tampere-talon uumenissa. Kiinnostavaa kuulla millaisia ratkaisuja ulkomaiset spesialistit keksivät Suomen oloihin.

Rakennan hyllyä draamakirjallisuudelle Kirjakkaan, sitäkin on kertynyt silloin teatterihistorioitten ja professuurin aikana. Sieniin edelleen kompastun. Mutta päivän pääsaalis nousee illalla verkosta, reilunkokoinen hauki.

Kaksi dokumenttia, mahtipontisen pitkitettyä: lordi Mountbattenin kaamea murha ja Marilyn Monroen terapiaistunnot ennen kuolemaa. Kun Irlantiin saatiin aikanaan rauha, kannattaahan Lähi-itäänkin aina yrittää. Marilyn ei jätä meitä koskaan rauhaan.

Lukemisista pitäisi kohta kirjoittaa, kirjasyksy etenee.