Turussa oli Akatemian järjestämä keskustelu pääkirjastossa aiheesta: Mitä elämäkerroissa saa kertoa? Siitähän me yritimme jotakin juttua vääntää Martti Häikiön ja Maarit Leskelä-Kärjen kanssa, heillä tuoreet kokemukset Koskenniemen ja Aino Kallaksen vaiheilta. Aihe kiinnostaa edelleen, lisää tuoleja oli kannettava katsomoon.

Häikiö oli kallistunut miettimään, missä määrin voimme kirjoittaa totuudenmukaisesti ihmisen elämästä ja työstä. Siinä onkin pohdittavaa. Risteilimme, otimme esimerkkejä uudesta ja vanhemmasta kirjallisuudesta. Pirjo Hiidenmaa johdatteli jäntevästi, yleisökin jotain heitteli. Eturivin rouvaa hiersi se, mistä löytäisi enää kohottavia esimerkkejä nuorisolle kasuavalle. Tässä jäimme hieman sanattomiksi. Onhan elämäkertojen alkumuoto ollut juuri ihannoiva, hagiografinen, mutta siitä on päästy todenmukaisempaan kuvaukseen, nyt vasta meilläkin anglosaksiseen julkisuusperiaatteeseen. Sensuuria ei kukaan meistä ollut kohdannut, mutta itsesensuuri voi joskus koputella. Eihän ketään nyt kannata varta vasten mustamaalatakaan, ei edes näissä ei-auktorisoiduissa elämäkerroissa.

Tuttuja raiteita taisi keskustelumme käydä eikä valmiita vastauksia irtoa. On paljon keveitä pintakuvauksia, joita ei voi elämäkerroiksi nimetä. Kunnollinen dokumentoitu elämäkerta entistä vapaampien julkaisuperiaatteiden saattelemana on joka tapauksessa nousussa.

Teimme Marjan kanssa pienen kierroksen Reijo Mäen hengessä Uuteen Apteekkiin Kukkoa kumoamaan, sitten pizzalle Dennikseen ja lopulta yömyssylle Rentoon, jossa Kaisa työskentelee ja ehti juuri meitä moikkaamaan vuoronsa päättyessä. Samassa talossa Yrjö Jylhä posautti itsensä hengiltä jouluna 1956. Majapaikkamme taas mainio Park hotelli, vanha tuttu vinttisalonki kaikkine mukavuuksineen.