Varusmiesten palveluajasta, sen lyhyydestä ja omasta armeijasta yleensä käy heti keskustelu. En pysty hahmottamaan muuta kuin halun ylläpitää vanhanmallista kansanarmeijaa vaikka supistettuna, mutta rivien välissä tihkuu tietty väliaikaisuuden tuntu. Johonkin suuntaan mennään, mutta vielä näiden siviilien esityksestä ei voi päätellä, kuinka sotilaat todellisen tarpeen määrittävät.

Puolan kansalla on riittämiin kokemusta siitä, kuinka erilaiset armeijat, varsinkin vieraat, maata tuhoavat. Kova historia kuuluu Stanislaw Jerzy Lecin siistimättömissä mietelmissä, joita napsin sopivana matkaeväänä Siltalan julkaisemasta valikoimasta. Tänään täydennyksenä Rikhardinkadun kirjastossa oli puolalaisen aforismin ilta, puhujina harvan asiantuntijarivin parhaita: Jaakko Anhava, Martti Puukko ja Veikko Suvanto. Tupa ihan täynnä, katsos vain, aforismi ja kaiketi Puolakin kiinnostaa. Ei hullumpi ilta, Lecin inhimillisistä piirteistä kerrottiin – harvinaisen itsekeskeinen jopa kirjailijaksi. Ja kummasteltiin sitä, ettei Lecin 100-vuotismuisto herättänyt erityistä huomiota kotimaassakaan saati muualla. Puolalaiset ihmettelevät, kuinka muut kuin he itse voivat ymmärtää Leciä. Mutta täällä korostettiin hänen yleisinhimillisiä ajatuksiaan, ei vain poliittisia. Mutta nehän enemmän kiinnostavat kuten: Historia opettaa miten sitä pitää väärentää. Tai olikohan Lecin vai jonkun muun se, että terävimmälläkään satiirilla ei voi leikata leipää.

Sain viimein sen Puola-yhdistysten liiton lehdenkin, jossa laaja juttu kevään 09 Poznanin luennostani. Hauskaa että se noin hyvin on otettu siellä vastaan.

Tempaisin hyllystä myös Olga Tokarczukin romaanin Päivän talo, yön talo ja kuulin Almalta, että kyseessä on nyky-Puolan kiintoisimpia kertojia. Katsellaanpa. Alma rantautuu huomenna Gdanskin lautalla Vuosaaren satamaan.