Palattu pikavierailulta Poznanista. Viikonloppu kesähelteisellä säällä vanhassa kauniissa kaupungissa oli hyvinkin antoisa.
Syynä lähinnä se, että tyttäreni Alma on asunut ja opiskellut kaupungissa viime talven ja vetelee nyt tavaroitaan Suomeen. Autoimme hiukan. Tutustuimme opiskelijoitten asunto-oloihin Puolan sentään puolimiljoonaisessa kaupungissa. Almalla on huone tyypillisessä vuokrakasarmissa, jossa on yhteiskeittiö, hiililämmitys ja käytävän varrella samanlaisia huoneita. Omistaja asuu alakerrassa. Tyttö sanoo viihtyneensä mainiosti, tilava ja korkea huone, oma rauha, kavereita seinän takana, ei mitään turhaa. Vessa ja kylpyhyuone käytävällä, altaan kraana ei toimi, pytyn kansi irti. Ja silti henki korkealla.
Täällä nuoret asuvat kuulemma vähintään kahden hengen huoneissa, joten Alman yksityisyys on pientä ylellisyyttä. Vuokra todella halpa. Romanttinen näköala pihalle. Rappukäytävä narisevine puuportaineen kuin Dostojevskin romaanista. Rämisevä raitsikkayhteys keskikaupungille. Täällä oppii joustavuutta ja suhteuttamaan asioita. Meidän neljän tähden hotellimme alkoi tuntua jotenkin siivottoman siistiltä.
Saimme hyvän opastuksen, Alma osaa jo kieltä. Istuimme Raatihuoneentorilla terasseilla lämpimässä päivänpaisteessa, katselimme toisiaan pökkiviä pukkeja tornissa (kaupungin mekaaninen symboli), poikkesimme Adam Mickiewiczin yliopistossa (missä pidin Waltarin juhlavuoden ehkä innostavimman luennon toissa keväänä), ihailimme vuoden 1956 kansannousun muistomerkkiä sekä Biennalen taidetta vanhassa linnassa ja solahdimme vielä Wielka-teatteriin oopperan ensi-iltaan – Candide hyvin vapaasti Voltairen mukaan, viihteellistyyppiset sävelet Leonard Bernsteinin. Karvaasta satiirista oli kysymys, mutta kaikissa käänteissä emme pysyneet kärryillä.
Sunnuntaiaamuna ehdimme vielä kirkkokierrokselle: näimme 900-luvulla rakennetun katedraalin, josta koko Puola alkoi, ja sen edessä oman paavi Johannes Paavali II:n lennokkaan näköispatsaan. Ihailin taas puolalaista kuvanveistoa ja monumenttien sanomaa: todellista voimaa ja näkemystä, jos vertaa suomalaisten muistomerkkien avuttomin vertauskuvin sopertavaan surkeuteen – Kekkosen lammikkoon, Rytin häkkyrään tai Relanderin möhkäleeseen.
Vielä on mainittava upea barokkikirkko (Paris church) vanhan torin tuntumassa, sen tuhlailevampaa koristelua on enää vaikea kuvitella. Ihmisiä messussa, kirkot täynnä. Uskontojen voimaa ei kukaan voi kukistaa, Puolassa erityisen harras piirre. Katolisessa maassa on paljon hääasujen liikkeitä, häät edellytyksenä lähemmälle suhteelle vieläkin. Sukupuolineutraalista liitosta ei keskustella. Sen sijaan törmäsimme hasiksen vapauttamista vaativaan kulkueeseen.
Puolan historia oli vahvasti esillä näyttelyin ja kuvakertomuksin katujen varsilla ja torilla: Solidaarisuus täyttää 30 vuotta. Vanhan linnan vaiheet kiinnostivat enemmän kuin itse taide, jota siellä esiteltiin. Mutta raskain hetki koettiin iltamyöhään torilla: Lech Poznan kärsi ilmeisen tärkeässä jalkapallo-ottelussa tappion 1-2. Huuto hyytyi terasseilla.
Varsinainen seikkailu koettiin vasta paluumatkalla.
Alma antoi junayhteyden sunnuntaina 12.28 jolla hyvin ehti Varsovaan (kolmisen tuntia), kun lento lähti vasta kahdeksalta illalla. Aikomuksena oli vielä istuskella jollain Chopin-penkillä Varsovan vanhassa keskuksessa. Menomatkalla ehdimme pistäytyä vain modernissa liikekeskuksessa aseman kupeella. Mutta junat tuottavat yllätyksiä myös Puolassa.
Heti kärkeen oli taululla näkyvissä 60 minuutin myöhästymisilmoitus. Mikäs siinä, vetelehdittiin asemalla. Puolankielisiä kuulutuksia mumisi kovaäänisistä, kuka niistä selvän otti. Tunnin kuluttua ilmoitetulle laiturille porhalsi täyttä vauhtia pikajuna lännestä, veturi kohti itään. Siinä siis Varsovan juna, jonne tungoksessa painelimme. Mutta juna lähtikin takaisin länteen! Kondarin mukaan kohti Stechiniä, päinvastaiseen suuntaan kuin oli aikeemme. Kai se kuulutuksissa oli kerrottu, laituria vaihdettu tai muuta improvisoitua. Siis hyvää vauhtia tunti väärään suuntaan ja sieltä Krytzin pikkupysäkiltä lippu takaisin ja taas tunti odotusta Poznanissa. Aika alkoi huveta. Jos nyt lähtevä juna on ajallaan kello 19.11 Varsovassa, on vielä teoreettinen mahdollisuus ehtiä koneeseen 20.05. Ei ollut, juna myöhästyi puolisen tuntia. Taksikuskia on kiitettävä, harvoin olen kiitänyt semmoista vauhtia halki iltaisten katujen, päin punaisia ja väärillä kaistoilla kohti lentokenttää. Myöhästyimme täpärästi, veräjä juuri suljettiin kun huohotimme terminaaliin. Finnairin toimisto kiinni, palvelunumero ei vastannut, emme saaneet auttavaa yhteyttä suomalaiseen pelastusenkeliin. Kone nousi Helsinkiin ilman meitä.
Tyydyttävä lentohotelliin, apeaan iltaan ja uuteen lentoon sateisena maanantaiaamuna. Matkakustannuksiin tuli kolmannes lisää. Vanhaa lohdutusta muistimme: kaikki mistä rahalla selviää on halpaa. Eikä ollut tänään mitään menoja. Ja tulihan luetuksi Raija Orasen uusi romaani, josta ensi kerralla.