Koko poliittinen establishment saa olla kiitollinen Matti Vanhaselle. Tämä antaa nyt kasvot menettelytavoille, jotka ovat olleet kaikille yhteiset ja hyvin tunnetut. Agapetus jo kirjoitti mainion näytelmän Syntipukki. Nyt kaikki pääsevät pahasta, kun Vanhanen tuomitaan. Jokunen seuraa perässä, ehkä Kanerva ja Kaikkonen. Sitten on pöytä puhdas ja ollaan taas kirkkaan kauluksen kanssa valmiit uusiin suhmurointeihin. Vai uskooko joku että politiikan tavat puhdistuvat? Ehkä hiukan, pinnalta, näennäisesti. Väkevät pohjavirrat jatkavat kulkuaan, löytävät aina uusia uomia. Ihmettele sinä ihminen ihmisen suurta tekopyhyyttä.

Onneksi muutama, Kalle Isokallio tv:ssä ja Pekka Seppänen radiossa, kommentoivat kohinaa selvänäköisesti, maltillisesti, systeemin hyvin tajuten. Jäi mieleen Isokallion ihmetys siitä, kuinka äkkiä hylättiin vanha kokemus siitä, että kaveria ei jätetä. Pontius Pilatus voisi olla kateellinen Keskustan salamannopeasta käsienpesusta – jo ennen prosessin käynnistymistä.

Tätä esteellistä ja lahjonnallista teemaa oli mentävä jatkamaan Tampereen Teatteriin, missä näytettiin pitkästä aikaa Brechtin Kolmen pennin ooppera – edellinen kerta oli 1963. Porvariteatteri on esittänyt paljonkin Brechtiä. Tällä alkaa Reiska Braggen kausi. Hauskasti oli otettu vanhan johtajan Rauli Lehtosen ääni laukomaan vieraanuttavat välikuulutukset. Muuten esitys ei oikein sytyttänyt, missä lie vika. Hienot lavasteet, parhaat esittäjät, elävä bändi, huolellinen ohjaus (Mikko Viherjuuren). Mutta todellista särmää, potkua, karheutta, kipinää ei vain syntynyt. Esitys on tyylikäs ja hallittu, liiankin. Siitä puuttui roso ja räjähdys. Ehkä Brechtin hyökkäävä mutta lopulta kuivakan oikeaoppinen teksti ei enää anna sytykkeitä tälle sileälle ajalle. Lontoon 1800-luvun kurjuudesta ja Berliinin 1920-luvun kaaoksesta on sentään kulunut pitkä aika. Euroopan talouskurimus on tänään siistiä ja siveää torjuntaa, ei sitä teatterin keinoin horjuteta.

Pannaan muistiin sentään ilonpilkahdus: uusi kyky Natalil Lintola Pollyn roolissa näytteli ja lauloi hyvin Kurt Weillin tyylissä. Lauluja oli muutenkin kiva taas kuulla. Paitsi Puukko-Mackien veristävä laulu ”On hailla hampaat…” esitettiin aluksi ihmeen vaisusti. Olikohan hillitty linja jotenkin tietoisesti valittu. Jukka Leistikään ei saanut vetoa päärooliin, liekö väsynyt kesän komediarehkimisestä. Mutta teatterihistoriallisesta kertauskurssista tämä hyvinkin kävi.