Täydennetty käsitys Anja Snellmanin tuotannosta.

Tutustuin nyt vasta hänen ehkä parhaaseen kirjaansa Lemmikkikaupan tytöt. Se taisi aikanaan jäädä minulta Waltari-kirjan jalkoihin, jota ponnistelin kokoon silloin kolme vuotta sitten. Nyt kuuntelin autossa Otavan äänikirjan, joka oli neljän lukijan voimin moniääninen ja kerrassaan mukaansa imevä. Aluksi epämiellyttävä kerronta vie vasten tahtoakin mennessään, tuottaa kieltämättä luotaantyöntäviä värinöitä, mutta pitää silti väkisin hallussaan.

Seksikauppaa, nuorten tyttöjen liukumista sen kohteiksi, ajan yliseksuaalista latausta, eri maailmojen yhteentörmäyksiä ei ole meillä kuvattu yhtä etevästi. Snellman lomittaa hienosti eri näkökulmat, niin että jännite säilyy aikatasojen siirtymistä huolimatta. Taitavasti hän ui erilaisten ihmisten maailmoihin. Ihmeen vakuuttavasti hän näyttää jotakin pinnanalaista ja salaista, josta tulee pian räikeän julkista, leikkiä joka on viatonta ja turmelevaa yhtaikaa. En ollenkaan ymmärrä niitä kommentteja, jotka aikanaan kyynisesti kuittasivat, että kirjassa ei ole mitään uutta. Näin jotkut lukijat vakuuttelevat tietävyyttään, kaiken kokeneisuuttaan. Juuri uusi ja hätkähdyttävä aihe yleensä torjutaan näin. Vain kirjan loppuun olin hiukan tyytymätön; hyytävä tarina jää vähän liian auki ja loppuun töksähtää sinänsä asiantunteva luento prostituution historiasta.

Eikö tässä ihmiskauppaa, naisten hyväksikäyttöä kuvata jopa monitasoisemmin kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa, jossa on toisaalta sadismia ja väkivaltaa enemmän. Snellman lähestyy hienovireisemmin, silti säikäyttäen, sillä hänen lähtökohtansa on niin kodikkaan turvallinen maailmamme. Oksanen on alun alkaen kaltevassa, uhanalaisessa maailmassa. Lemmikkikaupan tytöt ansaitsisi samanlaajuisen kansainvälisen menestyksen kuin Puhdistus.

Tämä vain pohjustuksena ennen kuin ehdin tarttua Parvekejumaliin, jonka Marja on jo lukenut. Hän hiukan epäilee, jaksanko siitä innostua, sehän nähdään.