Ensin aattelin, että kuka jaksaa kuunnella Karjala-juttuja koko heinäkuun. Mutta olipa vain kiintoisa ja informoiva kuukausi, paljon elävää ja hauskaa juttua, kriittistä jos nostalgistakin. Parhaita olivat vanhat uusinnat, vaikkapa Ritva Heikkilän mainiot ohjelmat Terijoesta. Hyvä idea kaikkiaan, kiitos Ylen ykkönen.
Alkoi myös tuntua siltä, että joku tuleva sukupolvi vielä rajan molemmin puolin järjestää Karjalan uudelleen, ainakin osaksi suomalaiseen hallintaan. Mutta sepä jää nähtäväksi, ehkä joitain liikahduksia jo meidän elinaikanamme. Niin vahvat siteet suomalaisilla edelleen on Karjalaan, niin ylivoimaisia he olisivat sen kohottajina, niin taloudellisesti kuin kulttuurisesti. Minäkin hommaisin sitten huvimajan sinne kannakselle Panu-saareen Kiimajärvelle.
Samalla olen aika hyvin harjaantunut Aho-päiville, jonne matkailemme helteitä uhmaillen huomenissa. Antti J. Ahon rikas ja elävästi kirjoitettu elämäkerta on ollut hyvä johdattaja lukemiseen, samoin Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan kirjoittama uusin Aho-teos hienoine kuvineen ja asiatietoineen. Nautinnollisinta minusta on lukea elämäkertaa ja samaan tahtia teoksia sen rinnalla, näin aukeaa moni asia ja teostenkin piirteet täsmentyvät. Moni on kertonut lukevansa Waltaria nyt uudelleen samaan tapaan, elämäkertaa ja teoksia vertaillen.
Fiksu kieltenopettaja poikkesi tosin kylään ja kummasteli kirjapinoja katsellessaan, kuinka jaksan lukea jotain Ahoa, kun on niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Niinpä niin, mutta se juju onkin näkökulman löytämisessä. Ahosta alkaa aueta hänen… no jaa, enpä vielä kerrokaan. Olen vasta käännekohdassa, 1890-luvun alussa, jolloin Aho täyttää 30 ja hänen tuotantonsa suunta muuttuu pian avioliiton ja Papin rouvan huippukohdan jälkeen. Mutta en pidä, tietenkään, edes Panua vanhentuneena historiallisena pekoraalina kuten jotkut kriittisimmät tutkijat väittävät. Aion lukea sen nyt uusin silmin.
Miksi Ahon kääntymystä pidetään niin kielteisenä? Oliko hänen pakonsa luontoon ja melko varhainen resignaationsa todella yksiselitteistä taantumusta, kuten Pertti Lassila on syyttäen esittänyt. Taantumus on suomen kielen kaunein sana, totesi Pentti Linkola. Suomen Kuvalehti tarjosi äsken Linkolan loistokkaan kuvauksen menneen ajan linja-autoista ja todellisesta palvelukulttuurista, joka sai näköjään kalastajan rakastamaan Suomea. Ahossa on jotain esi-Linkolaa, vain pehmeämpää, alistuvampaa sorttia. Intohimoisia kalamiehiä kumpikin, samoin luontaisia kynämiehiä. Aho vain näki, että maailmaa vastaan ei kannata potkia, ja kääntyi muistoihin, historiaan, lastuihin, menneisyyteen. Vielä oli yksi huipputeos tulossakin. Linkola näkee Ahon tavoin, että nykyhetki on menettänyt arvonsa, nekin löytyvät menneisyydestä (joka ”kaikin objektiivisin mittarein” oli parempi kuin nykyinen aika) ja ehkä tulevaisuuden kaukaisista toiveista. Olihan Ahokin utopisti kaiken haaveilunsa keskellä. Tunteellinen kirjailija, siinäkin ujostelematon, rehellinen ja kokonaan konstailematon.
Lisää näkökulmia lähdemme siis etsimään Iisalmesta. Marja on hyvin kärryillä, hän on lukenut vastikään sekä Papin tyttären että Papin rouvan. Varsin vaikuttuneena niiden herkästä ja ymmärtävästä naiskuvauksesta. Varoitin alkukesästä, että nyt Aho muuttaa meille asumaan eikä lähde ennen kuin ensi vuoden lopulla. Niin näyttää käyvän.