Panu Rajala

Matka mutkitteli keskisuomalaisia ja savolaisia maisemia ennätyshelteessä. Ilmastoitu auto on viilein paikka: heti kun oven avasi, hengähti saunan löyly sisään.

Taukopaikka Jaskan ja Pirjon luona Karstulassa oli peräti vilvoittava ja tervetullut: pulahtelimme järveen ja virkistyimme terassilla.

Perillä majoituimme kuuluisaan Runnin kylpylään, sen vanhaan kartanohotelliin, joka osoittautui kodikkaaksi ja rauhalliseksi. Hiljaista oli kylpylänkin puolella. Puoli yhdeksän aikaan kun paikalle ehdimme, oli pieniä vaikeuksia saada iltapalaa, vaan onnistui kuitenkin. Aamulla saatoimme nauttia Runnin tunnettua raudanmakuista vettä terveyslähteestä.

Terästyneinä Iisalmen kulttuurikeskukseen kuulemaan todistuksia Juhani Ahosta. Jyrki Nummi ja Riikka Rossi luennoivat tiukkaan yliopistotyyliin ja panivat ismejä järjestykseen: yläsavolaisille selvisi modernismin, naturalismin, realismin, symbolismin ja impressionisminkin tunnusmerkkejä seikkaperäinen latinki. Ahosta puhuttiin vähemmän, mutta saatiinhan kuulla kohtalaista luentateatteria Yksin-teoksen pohjalta. Sen ohittaminen esitelmissä ilman elämäkerran taustaa ohentaa teoksen ratisevan kirjalliseksi.

Pääasia retkellämme oli nähdä uudelleen Ahon maisemat ja kotipappilat. Kiertoajelu iltapäivällä valaisi paljon tätä Brofeldtin maailmaa: nurinkurinen kronologia näytti ensin Vieremän hiljentymiskeskuksen ja sitten Mansikkaniemen pikkupappilan, joissa olen ennenkin käynyt. Hyvin näistä huolta pidetään, jälkimmäisessä on Juhani Ahon museo. Se Iisalmen iso pappila, jossa Brofeldt toimi rovastina, on joskus siirretty Seurasaaren ulkomuseoon.

Viimeinen vierailukohde oli paras: Ahon syntymäpappila Väärni on vastikään kunnostettu rappiotilasta ja avattu yksityisin voimin! Minna Kettunen esitteli suursaavutustaan hauskan persoonallisesti. Väärnissä on eniten Ahon henkeä, vaikka Jussi ehti elää tällä paikalla vain muutaman vuoden syntymänsä jälkeen 1861. Tarmokas emäntä kutsui minut sinne käymään jo viime kesänä, mutta matka peruuntui silloin sattuneesta syystä; nyt saatoin paikata tämänkin aukon. Ehkä tulee aihetta poiketa uudelleenkin. Väärniin suunnitellaan ensi kesäksi Papin rouvan dramatisointia.

Juhani Aholla on siis Iisalmen seudulla kokonaista kolme muistorakennusta, kaikki asiallisesti avoinna yleisölle toisin kuin eräässä toisessa kulttuurikunnassa.

Illalla saimme nauttia kaupungin tarjoaman päivällisen raatihuoneella ja käydä vilkasta keskustelua pöytäseurueessamme tulevan Ahon juhlavuoden näkymistä. Yläsavolaisen kulttuurielämän hehkuvasydäminen veteraani ja Aho-päivien alkuunpanija Aarno Kellberg lausui puheessaan, että ensi vuodesta täytyy Iisalmessa tulla komea jysähdys eikä mikään pieni räpsähdys. Jääpi nähtäväksi mitä siellä aikaan saadaan.

Nämä olivat 15. Aho-päivät, yleisöä sentään kohtuullisesti (ei sentään 10 000 kuten kuulemma alkuvuosina), järjestäjänä kunniakkaan kirjailijayhdistys Panun yhteistyökumppanina helsinkiläinen Juhani Ahon seura. Melko hyvin näytti yhteistyö sujuvan. Paikalla oli myös muutamia Brofeldtin suvun jälkeläisiä, jotka asianmukaisesti esiteltiin.

Lauantaiaamuna sateli, joten työnnyimme tielle ja jätimme hautausmaalla käynnin toiseen kertaan. Uutisista katsoimme hämmästyneinä valtavia myrskytuhoja juuri niillä seuduilla, joita olimme ajelleet – emmekä kuulleet kravaustakaan koko mullistuksesta.

Ensin aattelin, että kuka jaksaa kuunnella Karjala-juttuja koko heinäkuun. Mutta olipa vain kiintoisa ja informoiva kuukausi, paljon elävää ja hauskaa juttua, kriittistä jos nostalgistakin. Parhaita olivat vanhat uusinnat, vaikkapa Ritva Heikkilän mainiot ohjelmat Terijoesta. Hyvä idea kaikkiaan, kiitos Ylen ykkönen.

Alkoi myös tuntua siltä, että joku tuleva sukupolvi vielä rajan molemmin puolin järjestää Karjalan uudelleen, ainakin osaksi suomalaiseen hallintaan. Mutta sepä jää nähtäväksi, ehkä joitain liikahduksia jo meidän elinaikanamme. Niin vahvat siteet suomalaisilla edelleen on Karjalaan, niin ylivoimaisia he olisivat sen kohottajina, niin taloudellisesti kuin kulttuurisesti. Minäkin hommaisin sitten huvimajan sinne kannakselle Panu-saareen Kiimajärvelle.

Samalla olen aika hyvin harjaantunut Aho-päiville, jonne matkailemme helteitä uhmaillen huomenissa. Antti J. Ahon rikas ja elävästi kirjoitettu elämäkerta on ollut hyvä johdattaja lukemiseen, samoin Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan kirjoittama uusin Aho-teos hienoine kuvineen ja asiatietoineen. Nautinnollisinta minusta on lukea elämäkertaa ja samaan tahtia teoksia sen rinnalla, näin aukeaa moni asia ja teostenkin piirteet täsmentyvät. Moni on kertonut lukevansa Waltaria nyt uudelleen samaan tapaan, elämäkertaa ja teoksia vertaillen.

Fiksu kieltenopettaja poikkesi tosin kylään ja kummasteli kirjapinoja katsellessaan, kuinka jaksan lukea jotain Ahoa, kun on niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Niinpä niin, mutta se juju onkin näkökulman löytämisessä. Ahosta alkaa aueta hänen… no jaa, enpä vielä kerrokaan. Olen vasta käännekohdassa, 1890-luvun alussa, jolloin Aho täyttää 30 ja hänen tuotantonsa suunta muuttuu pian avioliiton ja Papin rouvan huippukohdan jälkeen. Mutta en pidä, tietenkään, edes Panua vanhentuneena historiallisena pekoraalina kuten jotkut kriittisimmät tutkijat väittävät. Aion lukea sen nyt uusin silmin.

Miksi Ahon kääntymystä pidetään niin kielteisenä? Oliko hänen pakonsa luontoon ja melko varhainen resignaationsa todella yksiselitteistä taantumusta, kuten Pertti Lassila on syyttäen esittänyt. Taantumus on suomen kielen kaunein sana, totesi Pentti Linkola. Suomen Kuvalehti tarjosi äsken Linkolan loistokkaan kuvauksen menneen ajan linja-autoista ja todellisesta palvelukulttuurista, joka sai näköjään kalastajan rakastamaan Suomea. Ahossa on jotain esi-Linkolaa, vain pehmeämpää, alistuvampaa sorttia. Intohimoisia kalamiehiä kumpikin, samoin luontaisia kynämiehiä. Aho vain näki, että maailmaa vastaan ei kannata potkia, ja kääntyi muistoihin, historiaan, lastuihin, menneisyyteen. Vielä oli yksi huipputeos tulossakin. Linkola näkee Ahon tavoin, että nykyhetki on menettänyt arvonsa, nekin löytyvät menneisyydestä (joka ”kaikin objektiivisin mittarein” oli parempi kuin nykyinen aika) ja ehkä tulevaisuuden kaukaisista toiveista. Olihan Ahokin utopisti kaiken haaveilunsa keskellä. Tunteellinen kirjailija, siinäkin ujostelematon, rehellinen ja kokonaan konstailematon.

Lisää näkökulmia lähdemme siis etsimään Iisalmesta. Marja on hyvin kärryillä, hän on lukenut vastikään sekä Papin tyttären että Papin rouvan. Varsin vaikuttuneena niiden herkästä ja ymmärtävästä naiskuvauksesta. Varoitin alkukesästä, että nyt Aho muuttaa meille asumaan eikä lähde ennen kuin ensi vuoden lopulla. Niin näyttää käyvän.

Sastamalan Gregoriana kuljetti tuhannen vuoden taakse, abbedissa Hildegard von Bingenin musiikilliseen näkyyn Ordo Virtutum – Hyveiden saatto. Vanha vihkikirkkomme tarjosi parhaan näyttämön ja akustiikan kirkkaalle aikamatkalle. Brittiläinen Vox Animae -vokaaliyhtye lauloi taivaallisesti kuin enkelikuoro, hyveet taistelivat voitokkaasti uhkaavaa paholaista, ponnekasta Jussi Lehtipuuta, vastaan. Hauska oli seurata käsiohjelmasta vähän jo rappeutunutta keskiajan nunnalatinaa, jonka tekstitys tosin loppui kesken ennen kantaatin finaalia.

Kohottavan kesäillan huipensi tarjoilu pappilassa: kahvin ja piirakan ohessa Hildegardin sydänviiniä sekä äly- ja hermopipareita. Sydän paremmassa kunnossa kuin aikoihin. Gregoriana on kesän kulttuuritapausten ehdotonta eliittiä. Parkkitiloja sentään löytyi, vaikka tungos kirkossa tuntuu vain vuosi vuodelta tiivistyvän.

Muuten levollista suven viettoa, pientä seurustelua, lasten ja lapsenlapsen kyläilyä, saunomista ja nimipäiviä, mikäs tämän rattoisampaa. Ja ensi viikolla helteet hulmahtavat uudelleen, ihanaa.

Hesarista voi havaita, että nuori voima jyllää niin Yhdysvalloissa kuin Venäjällä. Edellisessä syntyvyys nousee kohisten, jälkimmäinen kouluttaa uutta Putin-nuorisoa terästysleireillä. Toisaalta toivorikasta, toisaalta pelottavaa. Mitä uusi terästynyt nuoriso voikaan saada maailmassa aikaan? Ei kai vain edellisen vuosisadan kaltaisia aktioita.

Eija Vilpas ilahdutti tv-väläyksessä valitsemalla kesälukemiseksi myös Sillanpäätä! Tämä alkaa olla tuiki harvinaista. Koskahan Sillanpäätä on viimeksi käsitelty missään tv- tai radiojutussa, joita sentään tulee kirjallisuudestakin. Kertaakaan en muista Sillanpäätä valitun jonkun kesäohjelman teemakirjailijaksi. Hänhän on vain suven vivahteiden paras kuvaaja suomen kielellä, myös tunnetuin kansainvälisesti.

Vaan eipä ole tilanne kummoinen kotipitäjässäkään. Rovasti ja kirjojenkerääjä Ari Suutarla on jälleen jyrähtänyt ja ihan aiheesta, sekä Hämeenkyrön Sanomissa että Aamulehdessä. Sillanpäätä hoidetaan vasemmalla kädellä, vastahakoisesta velvollisuudesta. Nyttemmin sekin hiipuu, keskeinen museo Myllykolu on kiinni koko kesän. Kunnanvaltuutettu Kirsti Pohjankuru ehdottaa kesäteatterin siirtämistä jonnekin keskemmälle, Myllykolu on ”liian korvessa” ja sitä paitsi teatterin ja museon symbioosi on hänen mukaansa aikansa elänyt. Sinänsä realistinen havainto mutta:

Ainutlaatuinen symbioosi juuri on ollut Myllykolun vahvuus, mutta se on tietoisesti työnnetty syrjään ja tahdottu purkaa. Siitä on haluttu kesäteatteri muiden joukkoon ilman mitään omaa tai erityistä luonnetta. Oma haaveeni valtakunnallisesta Sillanpää-näyttämöstä hautautui Hurskaan kurjuuden maailmankantaesityksen jälkeiseen hajaannukseen. Ei ollut enää mahdollisuuksia, ei pelivaraa eikä kasvupohjaa.

Minun olisi muuten vaikea kuvitella, että Nurmijärvellä joku toteaisi Taaborinvuoren ja Aleksis Kiven symbioosin aikansa eläneeksi tai Urjalassa huomauttaisi, että eiköhän Väinö Linnaa ole nyt jo käsitelty täällä liikaa. Pentinkulman ja Linnan symbioosi purettava!

Kuuntelin tuossa Gustaf Hägglundin syntymäpäiväohjelmaa, jollaista Seppo Konttinen juontaa vähän huitelevaan tyyliinsä. Muistuivat mieleen Hägglundin muistelmat, joita kuuntelin kenraalin itsensä lukemina autossa Ilmajoen reissuilla. Suorapuheista ja melko omahyväistä, mutta kiintoisaa kerrontaa puolustuksen ja kriisinhallinnan eri lohkoilta; varsinkin jälkimmäiset kokemukset avasivat uusia näkymiä. Puolustusvoimien kansainvälistyminen tuli hyvin esiin, siinä GH kärkijoukoissa. Nyt seuraan toimia Afganistanissa vähän eri mielellä kuin aikaisemmin. Täysi sota on lähellä, sellainen tarjoaa turhautuneille paperisotilaille konkreettista kokemusta. Hillary Clintonin antamaan poistumisaikatauluun on vaikea uskoa.

Meidän pikkuiset voi- ja lapsikiistamme Venäjän kanssa ovat silkkaa kesäviihdettä näiden rytinöitten rinnalla. Kuinka hassua katsella Halosta ja Medvedeviä leppoistelemassa Kultarannassa: mikä tyylinvaihdos Kekkosen ajoista ja Koivistonkin. Kuka olisi uskonut, että mahtavasta Neuvostoliitosta tulee tämmöinen nallekarhu, tosin arvaamaton.

Tauon jälkeen alkaa elokuvakin tv:ssä kiinnostaa. Broken flowers huvitti ennen muuta pokerikasvoisen Bill Murrayn ansiosta, aihe sama kuin Arto Paasilinnan taannoisessa jutussa Kymmenen riivinrautaa. Tämä vain hienovaraisemmin, vähemmin remellyksin kerrottu. Tosi niukasti, siinä sen teho.

Illalla Marja yllytti katsomaan tanskalaista elokuvaa Häiden jälkeen, ja pienen hangoittelun jälkeen tempauduinkin tarinaan. Peräti kolmessa kritiikissä huomasin varottavan maininnan ”saippuaoopperasta”, mitä voisi ihmetellä. Ikään kuin kohtalonomaiset sattumat eivät olisi oikeassa elämässä saati taiteessa mahdollisia. Olihan Odysseiakin aikamoinen saippuaooppera kaikkine seikkailuineen, eksymisineen ja kotiinpaluineen. Tai Romeo ja Julia, silkkaa melodraamaa vai mitä. Tanskalaisen leffan moraalinen ongelma kehitti joka tapauksessa kovan jännitteen.

Minulle on vakuutettu, että viimeksi puolustamani Topi Kanninen oli todellinen roisto, käytti väärin valtion tukia ja ansaitsi tuomionsa. No olkoon niin, en tunne hänen säätiötään muuten kuin kirjallisten kiertueiden vieraanvaraisena isäntänä. Toimeliaiden konnien otteissa on usein toisenlaista vetoa ja viehätystä kuin nuhteettomien rivikansalaisten. Puolustan mielessäni vaistomaisesti poljettuja ja parjattuja silmätikkuja kuten Matti Vanhasta tai Ike Kanervaa. Aika velikultia.

Se nyt kumminkin herättää ihmetystä, että Oulun käräjäoikeus vapautti ensin Topin säätiön kaikista syytteistä kahdeksan vuoden sinnikkään tutkinnan jälkeen – ja kohta perään hovioikeus ja Patentti- ja rekisterihallitus räppäsivät noinkin kovat tuomiot samasta aineistosta. Oikeusoppineilla on aika lailla hajontaa arvioinneissaan.

Kepsusti kävi Topi Kannisen Riihi-säätiölle Oulussa. Olikohan noin raju lakkautuspäätös ihan välttämätön? Epäilen että takana on musta annos perisuomalaista kateutta. Ilmiantaja ei kaiketi kestänyt sitä, että joku saa noin paljon aikaan (lähes tuhat vuokra-asuntoa) ja elelee vielä mukavasti. Enhän tunne yksityiskohtia, mutta Riihi-säätiön järjestämät kirjallisuuskeikat olivat ainakin suurmenestyksiä, salit täynnä ja kirjaa myytiin kuin siimaa. Topi hoiteli suvereenisti suhteita. Eikä siellä turhaa väkeä käynyt esiintymässä, minun lisäkseni keväällä Risto Uimonen ja Kalle Holmberg. Topi on renessanssipersoona, laajasti lukenut ja historiaa tunteva keskustelija.

Varmaankin tämä kulttuuriharrastus luettiin lisänä Topin syntilistaan. Sehän ei sovi säätiön sääntöihin vai mitä. Apurahojakin menivät jakamaan. Sopimatonta kerrassaan. Koneen säätiö saa näin toimia, kai se on sitten sen säännöissä. Entäs keskustan Nuorisosäätiö, tutkinta käynnissä. Koskahan sekin lakkautetaan. Ja mitä kaikkea muiden säätiöiden suojissa tehdäänkään.

Suhteessa aikaansaannoksiinsa Topin oman edun tavoittelut olisivat varmasti kestettävissä, tuskin niistä on mitään haittaa ollut yhteiskunnalle. Asunnoista on ollut sen sijaan suuri hyöty Oulun alueella. Taas nähdään että yrittäminen ei kannata, ei ainakaan omilla säännöillä, jos vastassa on sääntökirjaa pedantisti tutkivat juristit.

Toinen ihme juttu on se, että Myllykolun museota pidetään täällä kiinni koko kesän. Eilen näytelmän aikaan siellä oli kunnanvaltuutettu vapaaehtoisoppaana ovea auki pitämässä. Tähänkö on tultu? Että vankalla kunnalla ei ole enää rahaa pulittaa edes jollekin koululaiselle pikkupalkkaa museo-oppaana! Töllinmäki on sentään auki viikonloppuisin, liian vähän sekin. Ja kotiseutumuseo on ollut kiinni jo monta kesää. Kieltämättä tehokas tapa karkottaa loputkin kesämatkalaiset.

Hämeenkyrön Sanomissa kerrottiin, että lehteä uhataan tilausboikotilla, jos siihen ilmestyy juttuja siitä Sillanpäästä. Heti perään lehti esitteli kuvien kanssa näitä Sillanpään asumuksia, joihin siis ei pääse edes tutustumaan kuin tilauksesta. Voisiko olla parempaa esimerkkiä kyröläisten jakomielisestä suhteesta kirjailijaansa?

Kyllä tähänkin joku Topi Kannisen säätiön kaltainen veturi tarvittaisiin, että jotakin alkaisi tapahtua. Kohteiden kunnostussuunnitelmat on valmiina kaapissa, saas nähdä kuinka ne alkavat toteutua.

Ajelen yksin Hankoon, äitini syntymäkaupunkiin.

Siellä pidetään musiikkijuhlat, jonka yhtenä ohjelmanumerona on Alman kirjoittama ja ohjaama teatterillinen satukonsertti kaikenikäisille. Tyttö pani toimeksi heti Puolasta kotiuduttuaan.

Hanko on tuttu ja rakas kaupunki, paljon muistoja eri ikäkausilta. Heti kun ehdin Kasinon rantaan, näen tytöt Ainon ja Heidin kalliolla. Pulahdan mereen. Olen kolmannessa kodissani.

Tarjoan tytöille kuhaa Kasinon terassilla, Almakin ehtii harjoitusten päätyttyä salaatille. Iloitsen siitä, että Kasino on näin hyvässä kunnossa ja ruoka maittavaa ja palvelu toimii. Välillä täällä oli vähän rapistunutta meininkiä. Kasino on äitini nuoruuden näyttämö, iloisia juhlia, purjehtijoita, tanssia, kavaljeereja.

Satukonsertti ’Takaperinmatka’ esittäytyy Kaupungintalossa, salissa kuuma, paljon lapsia ja vanhempia. Etevä trio (viulu, sello piano) johdattelee satumaailmaan, sopraano Minna Nyberg laulaa ja juontaa tarinan apunaan pieni Alec. Näppärästi Alma on tätä punonut, vajaassa tunnissa takaperinpoika löytyy: hän on ollut läsnä musiikissa koko ajan! Olemme hämmästyneitä. Esittäjiä halataan ja kukitetaan.

Käym Koskiranta yllättää kamreerin roolissa, laulaakin lämpimällä baritonilla. Juhani Tuomistolla on luonnerooli saunamajurina. Muutkin täyttävät paikkansa. Tuttuja kliseitä pitkä jono kuten hoonosoomi-aatelispelle Mandelcrona. Espanjan jalkapallovoittoa kaiketi liputettiin merkillisellä härkähappeningillä.

Ohjaajan Beni Siltalan säveltämät laulut luontuvat lempeästi tunnelmaan, mutta periaatteessa vastustan sitä, että lauluja tuupataan kesken toiminnan niin etteivät ne vie mitään eteenpäin tai luonnehdi henkilöitä. Kartanon tilintarkastus katkeaa yhtäkkiä koko tantereen koreografiaan! Isojen miesten huiskuttelevissa piirileikeissä oli (tahatonta) komiikkaa.

Lavastus on kunnollinen. Kaikkiaan vanhaa luotettavaa suomifilmiä: ei tätä nyt hävetä tarvitse kuten joitakin aikaisempia rempaisuja tällä paikalla. Juuri tällaista teatteria Hämeenkyrössä tarvitaan, mitään omaperäisempää ei kannata tavoitellakaan, kuten paikallislehti sitovasti todisti.

Nyt on nähty kuusi kesäteatteria eikä enempää havitella. Pyynikki on ylivoimainen palattuaan taas kunnolliseen ohjelmistoon, pahasti pudonnut Ikaalisten kylpylätatteri pitää perää. Muut ovat siltä väliltä. Ilmajoen ooppera tietysti omassa luokassaan.

Voisiko tunnustaa, että nautin helteestä. Henki lähtee leijailemaan.

Ystävä Kouvolasta valitti, ettei voi muuta kuin istua tuulettimen edessä, hiki virtaa. Vastasin että istun pihalla varjossa ilman vaatteita ja luen Ahoa, suuri nautinto. Voilà. Näin järjesti elämänsä myös Kouvolan tyttö ja heti helpotti.

Tv lähetti kuin tilausuusintana dokumentin Ahosta Pariisissa, varsin hieno, Erkki Toivasen tyyli sopi siihen. Maailmannnäyttelyn mittasuhteista sai hyvän käsityksen, samoin Ahon valppaasta sanomalehtityylistä. Yksin taustoitettiin pätevästi.

Illalla oli kiva soudella Törmälle saunaan ja takaisin, mutta kuha ei vielä liiku. Myötätuntoa niille, joita helle vaivaa, mutta minun puolestani saisi vaikka parannellakin näitä lämpöennätyksiä.

Saska Saarikoski kirjoitti eilen täyttä asiaa Hesarissa maaseudun ruokakulttuurista, muistetaanpa vain sitä kuivaksi mankeloitua pizzantekelettä, jonka saimme Ikaalisten kylpylässä. Mutta valopilkkuja löytyy, vaikka tämä Sarvi täällä Kyröskoskella. Sen pippuripihvi on ollut maineikas ja pärjää pariisilaisille, väitti muuan sikäläinen turisti.

Helsingissä kipaisimme tuttuihin paikkoihin, Salven silakoille ja Asia 1:n kiinalaiselle buffetlounaalle. Maittavaa, luotettavaa. Eikä häirinnyt edes asiantuntijan antama tieto, että Salvessa silakat pestään koneella, kun taas Savoyssa aina käsin. Hintakin nousee arvatenkin vain viisinkertaiseksi.

Jorma Pokkinen kirjoitti eilen kritiikistä Aamulehdessä. Hänellä oli sellainen käsitys, että jos kriitikko ei pidä jostakin kirjasta (Tabermannin proosasta), kriitikolla on ongelma. Olisiko niin? Samalla Pokkinen kuitenkin pitää kritiikkiä tärkeänä. Vainko myötämielistä? (Se taannoinen Marsipaaniproosa-juttu olikin Tarkan kirjoittama eikä Vesan, kuten viimeksi ounastelimme.)

Sain viimein käsiini heinäkuun Rondon, missä on Juhani Koiviston fiksu ja innoittunut arvio Taipaleenjoki-oopperasta, todella hyvin kirjoitettu tasapainoinen kritiikki. Ja Kulttuurivihkoissa (3-4/10) on Aleksi Ahtolan pätevä kritiikki Jylhä-kirjastamme. Parhaat arviot tulevat vähän myöhemmin, kun kirjoittajalla on aikaa punnita sanottavansa.

Joten kyllä myönteinenkin kritiikki kelpaa, kiitos vain. Eikä tuota ongelmia.

Matkalla Helsinkiin sopi poiketa Nurmijärvellä Taaborinvuorelle. Esitysvuorossa Selman juonet, tuo Kiveltä kesken jäänyt hulluttelu, jonka tuotin aikoinani MTV-teatteriin Ilpo Tuomarilan täydentämänä ja Seppo Wallinin ohjaamana. Konradia näytteli silloin Hannu Huuska, joka nyt oli sovittanut ja ohjannut saman teoksen ulkonäyttämölle.

Siinä olikin ollut levittämistä, kuoroa ja kylpyiltamaa hyväksi käyttäen, mistä taas oli seurauksena alkuperäisen juonen katkeilu. Eihän se nyt kummoinen juoni olekaan, parhaiten eläisi ehkä speksinomaisena liioitteluna pienellä näyttämöllä. Urhoollinen yritys Hannulta. Hänellä oli sentään kelpo kykyjä käytössään, varsinkin itse Selma eli Maiju Jalkanen ja toinen tyttö Thekla, Tuia Palonen. Molemmat lauloivat kauniisti. Miesten puolella herätti huomiota reipas Konrad, Marko Tikkinen.

Kaikenlaista Kivikin kirjoitteli, tasoeroja löytyy. Selman juonissa irvaillaan trendikkäitä vesihoitoja, joita Kivi itsekin kokeili, ilmeisesti tuloksettomasti. Väkeä olisi mahtunut laakeaan katsomoon puolta enemmän. Törmäsimme yllättäen Eeva-Liisaan ja Iirikseen, muistelimme kuinka täpötäysi oli tämä katsomo entisissä Kivi-juhlissa silloin, kun minäkin vanhempien mukana pääsin katsomaan Vilho Siivolan ohjaamia Nummisuutareita 50-luvun lopulla, Eskona unohtumaton Juhani Nuotto.

Jotakin pitäisi Taaborinvuorelle tehdä, mutta Selman juonet varmaankin jatkaa toistaiseksi. Ja saa jatkaakin eräänä hupaisana Kivi-kuriositeettina. Ne monimuotoiset taidekimpaleet voisi kaikessa hiljaisuudessa siirtää jonnekin rauhaisiin sisätiloihin.

Katselimme vaihteeksi Sepänkadulla MM-finaalia, josta kehittyi melko mälsä ja väkivaltainen peli huipentuakseen jatkoajan viime minuuteilla. Espanja epäilemättä ansaitsi voittonsa (ja Marja veikkausvoittonsa), mutta kuinka toisenlainen olikaan esityksensä Saksaa vastaan. Eilinen pronssiottelukin oli juhlaa tähän tahkoamiseen verrattuna. Mutta pääasia, että kisat viimein päättyivät. Hyvin hoidettu, kiitos ja kunnia Etelä-Afrikalle.