Olipa ihmeellinen kokemus. Vieläkin hämmästyttää ja järkyttääkin Taipaleenjoen toteutus Ilmajoella.
Totta puhuen en olisi ikinä voinut kuvitella, että siitä epäröivästä ideantyngästä kasvaa jotakin tällaista. Kun Ilmajoen musiikkijuhlilta tiedusteltiin alun kolmatta vuotta sitten ajatusta talvisotaa kuvaavaan oopperaan, olin ensin vähän ihmeissäni: eihän minulla nyt siihen ole mitään erityistä suhdetta. Mutta sitten muistui mieleeni Yrjö Jylhä ja Kiirastuli ja samassa vastapeluri, Jevgenij Dolmatovski. Eikö näiden kahden runoilijan ja soturin välisessä jännitteessä olisikin jo oopperan ainesta, ja Taipaleen raivoisat taistelut tietysti mukaan.
Kun heitin idean sähköpostilla Ilmajoelle, en hetikään uskonut että he tähän tarttuisivat. Ehkä he tahtovat jotakin järeämpää, vaikkapa Aallon patteristosta ja pohojalaasten muusta taistelusta, aavistelin.
Mutta toisin kävi, he olivat kyllin ennakkoluulottomia, ja nyt ollaan tässä. Piti ruveta kiireellä ottamaan selvää Jylhästä ja Taipaleesta, ja sinapinsiemenestä kasvoikin näin monihaarainen puu. Ensin kirja, sitten esitelmiä ja puhe talvisodan päättymisen juhlassa ja nyt vielä komea oopperakokemus.
Joskus hankkeeseen kokoontuu ihanteellinen tekijäryhmä, niin ainakin tässä tapauksessa. Ilkka Kuusiston kanssa oli vaivatonta ja opettavaista työskennellä, Tuomas Parkkinen otti ohjat käsiinsä innostuneesti ja varman tuntuisesti. Ei huolen häivää. Ja minkä solistijoukon ja kuoron he olivatkaan koonneet Kyrönjoen laitamalle! Olin jo ensimmäisessä harjoituksessa myyty. Vaikutelma vain tehostui nyt kahden esityksen myötä. Koskettavampaa olisinko osannut edes toivoa.
Jylhä-kirjan toisen tekijän Vesa Karosen kanssa toikkaroimme ennakossa emmekä keksineet mitään varsinaista kritiikkiä, koska ymmärsimmehän oopperan tyylitellyn muodon, joka ei tietenkään salli sodan täyttä realismia tai tarkkaa tapausten kronologiaa. Oikeat tunteet olivat taatusti päällimmäisinä. Juha Kotilainen porautuu syvälle Jylhän ahdistuneeseen ajatusmaailmaan, vaikka miehen käytös varmaan todellisuudessa oli tyynempää, karumpaa, pidätellympää, kuten Vesan kanssa aprikoimme, mutta sisäinen myllerrys todennäköisesti juuri kuvatun kaltaista. Uljas suoritus baritoni Kotilaiselta!
Yhtä ihastunut olin Jyrki Anttilan levolliseen tenorin legatoon Dolmatovskin kauniissa aariassa, joka jää henkiin ikivihreänä, niin uskoimme. Venäläisten osuutta voisi pitää ensin koristeellisena, mutta pian läiskähtää raju vastakohtaus, Warshavjanka talvisotaan sovellettuna. Ohjaajalta upea visio! Yleensä ohjauksen ideat myötäilivät kekseliäästi Kuusiston vallatonta, tyylistä toiseen vaihtelevaa musiikkia. Teos on kuin yhtä valua, saumoja ei juuri huomaa. (Itse en olisi työntänyt kirjoituskonetta Jylhän syliin, mutta menköön sekin.)
Helena Juntunen tekee Kikan roolissa niin hauskan hiprakkakohtauksen, että sillä ei varmaan vertaa oopperan lähihistoriassa. Kuinka voi hoiperrella ja laulaa samalla suloisesti? Muutenkin Helena on ihana, tuo teokseen ripauksen arveluttavaa erotiikkaa. Joku siellä katsomossa kuulemma mutisikin, että ”tyypillistä Rajalaa”. Olkoon vaan, täydestä upposi. ”Kika on meidän likka” oli tosi kiva numero. Olihan hyvä sekin, että Vesa Sirén selvitti Hesarin kritiikissä myös Kirstin taustat, jos joku jäi vähän ihmettelemään, miksi naista nyt näin kuvattiin.
Kritiikkejä lueskelimme tuoreeltaan aamulla Marjan kanssa siinä Palon kortteerin naapurissa ABC-asemalla, eikä niissä ollut moitteen sijaa. Yhteen putkeen kehuttiin kuten kuuluukin, erityisen hyvä ja arvokas tuo Vesan essee Hesarissa. Ja sai hienon täydennyksen Aamulehdessä, jota jo ehdin nyt perjantaiaamuna täällä kurkistaa. Harri Hautalan loistava juttu. Siihen huipentui kritiikin aiheellinen ilotulitus, mutta se on todellakin kaikkien tekijöiden, taiteilijoiden, kuoron, orkesterin – tyylikkään kapellimestarin Mikk Murdveen! – lavastuksen, puvustuksen ja koko häkellyttävän tehokkaan tuotantokoneiston ansiota. Ei missään muualla kuin Pohjanmaalla tämmööstä aikaan saara.
Ensi-illan tunnelmiin voin joskus palata. Harvoin semmoista saa kokea, lämmin aurinkoinen ilta vielä tehosti ikimuistoista elämystä. Ja komiat oli juhlien jälkipidot kunnantalolla, jo toiseen kertaan. Että oommako me tämmööstä tosiaan ansainnehet? Kyselee oopperan häkeltynyt ensikertalainen.
Tähän oopperahumuun iskeytyi sitten Helsingistä jymyuutinen Sofi Oksasen potkuista WSOY:ltä. Jotain olen kuullut minäkin hänen toimintatavoistaan, joita olen hiljaa ihmetellyt. Minulla on Anna Baijarsista pelkästään hyviä kokemuksia, hänhän antoi idean kirjaan Aila Meriluodosta, tarjosi lounaan ja kaikki sujui aivan voideltuna yhtiössä. Samoin jo Waltari-kirjan urakoivassa työprosessissa. Mutta ilmeisesti minulla ei ole niin korkeita tavoitteita ja vaatimuksia kuin maailmantähti Oksasella. Toivotaan että hän löytää kyllin kimmoisan ponnahdusalustan, joka häntä tyydyttäisi ja lennättäisi uusiin saavutuksiin.