Aamulla Helsinkiin. Kansallisarkistossa julkistettiin Max Jakobsonin vetämän tutkimuskomission toisen osan tulokset: ihmisyydenvastaiset rikokset Virossa vuodesta 1944 eteenpäin. Karua kuultavaa.
Paikalla johtavat historiantutkijat paitsi Matti Klinge. Eipä Johan Bäckmankaan järjestänyt mielenosoitusta. Hänen isänsä oli poikennut Ylivakerilla lauantaina (vietti tässä kylässä lapsuutensa) ja myöntänyt, ettei poika ole täysipäinen.
Bäckmanin protesteista huolimatta Sofi Oksaselle myönnettiin ilmeisen korkea Maarjamaan Ristin kunniamerkki. Se olisi luovutettu jo Viron itsenäisyyspäivänä, mutta kirjailijalla oli muita kiireitä. Nytkin hän odotutti itseään sen verran kuin suurilla tähdillä on tapana.
Puheet eivät paljon ilahduttaneet: yksitotista ja ankaraa tekstiä tilastoin havainnollistettuina. Kolme virolaista tutkijaa todisti englanniksi hirveistä tapahtumista. Suurlähettiläs Merle Pajula ja arkiston johtaja Jussi Nuorteva hoitelivat isännyyttä.
Vaikka asiaosuus ei tuonut suurtakaan uutta, hiljensi se silti. Istuin samassa pulpetissa tohtori Iivi Masson ja vanhan tuttavan Eva Lillen kanssa. Muistelin kuinka odottelin Tallinnassa joulukuussa 1988 junan lähtöä Riikaan, missä piti puhumani Suomen itsenäisyyspäivän juhlassa Anglikaanisessa kirkossa. Elettiin kriittisiä aikoja. Linda Viiding toimi ystävällisesti oppaanani ja vei Evan luo, missä katsottiin tv-uutisia kuumeisen jännityksen vallassa. Sitten jatkoin Riikaan, missä liehui jo oma raitalippu Ruutitornin huipulla. Anna Žigure oli siellä emäntäni. Tilaisuus kirkossa oli jännittävä, patrioottisten tunteiden kyllästämä.
Niistä ajoista on tultu tähän. Mietin miltä elokuvassa näyttäisi, jos historian hirveistä kohtauksista suoraan leikattaisiin tyyneen ja vähän unettavaan komission loppuraportin julkistamiseen: muuan historian 70-vuotinen jänneväli kaartuu sentään lohdulliseen päätökseen: totuus tulee aina julki, tavalla tai toisella. Tätäkin taustaa vasten tuntuvat kokoluokaltaan lapsellisilta Suomen suuret paljastukset omista rötöstelyistään sotavuosina, jotka sitten tihkuvat kärkkäisiin draamoihin ja dokumentteihin. Virolaisten tapa käsitellä omaa historiaansa, sen kauheuksia ja nöyryytyksiä, on kaikesta huolimatta omanarvontuntoinen ja pystypäinen vaikkapa tv-sarjassa Tuulten pieksämä maa.
Tavattu tilaisuudessa kovat kotiseutumiehet Lassi Saressalo ja Pekka Laaksonen sekä Katri Wanner, joka jännittää työpaikkansa yt-neuvotteluja. Pitkästä aikaa myös Hannu Rautkallio, jonka kanssa muistelimme yhteistä matkaa Moskovan arkistoihin 90-luvun puolimaissa, kun Poika Tuomisen elämäkertaa tehtiin. Nyt Hannu heiluu kylmän sodan vuosissa, uutta jälleen tulossa.
Näitä ennen Ainon kanssa lounaalla Anissa, missä kuulin kokemuksistaan kääntäjäseminaarissa Saaren kartanossa Koneen säätiön hyvässä hoidossa. Aino aloittaa uuden pätkätyön SKS:ssa elokuun alusta. Päivällä tv2:n ryhmä kävi kyselemässä kokemuksiani mustasukkaisuudesta, ohjelma ’Hullu juttu’ tulee lokakuussa. Tarkoituksena kartoittaa, voidaanko lisääntyvien erojen maassa hallita omistushaluiset tunteet vai kääntyvätkö jatkossakin veriteoiksi. Media muutenkin valppaana, Aamulehdessä Harri Hautalan näyttävä juttu Taipaleenjoesta: kyllä ooppera nyt viimeistään on vedetty hyviin hyökkäysasemiin.
Illaksi taas kotiin Kyröön, missä katselin kuinka Paraguay yllätti Italian tasapelillä. Italian peli levotonta, tehotonta.