Jokakesäinen käynti Kangasalla Ramppi-teatterissa.

Aulis Aarnio nostaa melko mahdikkaan Kuinka Suomi syntyi -trilogiansa päätösosaan Kuinka löytäisin sen laulun.

Kun katsoo näytelmää tämän äärimmäisen hyväntahtoisen VIP-ystäväjoukon keskellä, ei kritiikki tietenkään ole kenelläkään päällimmäisenä mielessä. Eikä sitä ainakaan tohdita ensihätiin ilmaista. Joitain ihmetyksen aiheita Aulis kuitenkin sallinee näin jälkikäteen.

Jatkosotaa näytelmässä käsitellään vanhalla kunnon itseruoskinnan tyylillä, joka tuli tutuksi jo ammoisina Kekkosen aikoina. Lisäsyvyyttä itsesyytökset saavat paljastuneista suomalaisten ”keskitysleireistä” Itä-Karjalassa. No jaa, kertaakaan ei välähdä esiin se, kuinka lempeästi Neuvostomaa kohteli heimokansoja. Sen sijaan joku Aunuksen muija pärmänttää suomalaisille, että miksi tulitte, miksette antaneet meidän olla rauhassa. Rauhassa? On kai kuultu bolshevikkien rankaisuretkistä ja kylien tyhjennyksistä samoilla alueilla. Suomalaisten järjestyspartiointi taisi olla lastenleikkiä verrattuna Stalinin kuolemanleireihin.

Toivo Aunus Koskenvirta – edellisessä näytelmässä sentään uskottava hahmo – on tässä muuttunut sotahulluksi idiootiksi, jonka omat ampuvat ja jättävät vihollisen jalkoihin! Historiallisesti mahdoton kohtaus, mutta palvelee tendenssiä.

Aulis esittää itse TK-mies Paatelaa, joka on eräänlainen viisauden äänitorvi Olavi Paavolaisen hengessä – vain sillä erotuksella, että tämä veikko on alusta alkaen oikeassa ja näkee selvästi jo sotaan lähdettäessä millaisia virheitä poliittinen johto tekee. Esikuva Paavolainen oli tunnetusti varsin innoissaan Suur-Suomea valtaamassa, kunnes käänsi kelkkansa päiväkirjoissaan. Tämä muutos päähenkilössä olisi voinut olla draamallisesti hyvinkin kiitollinen kuvattava.

Mainio oli kohtaus, jossa tappion hetkillä, kiireisessä perääntymisaiheessa Paatela sen kuin jatkaa turhautunutta filosofointia kaikessa rauhassa!

Draaman kannalta nähdään sekin erikoinen temppu, että keskeinen hahmo katoaa kokonaan toisella puoliajalla. Silloin alkaakin toinen näytelmä, karjalaisten asuttaminen. Se on vielä loivempaa hommaa kuin sotiminen, seisoskeluineen, kuljeskeluineen ja toistuvine tansseineen.

Hyvää tarkoittavasta opetusnäytelmästä tulee auttamatta selostava ja selittävä, jotensakin esitelmänomainen. On siinä ohjaajalla Ahti Jokisella ollut urakkaa. Mutta asia tulee varmasti selväksi.

Lopussa sentään kiihtyy yksilötragedia hämäläispojan ja karjalaistytön välillä. Heimojen vastakkaisuudet esiintyvät tutunomaisella tavalla. Sami ja Riina Dahlman selvittävät nuorten roolit hyvin, samoin se karjalaisrouva (Maiju Eerola) piirakoineen oli kiva. Mekin saimme maistiaisia.

Iltapalalla automuseossa oli taas yltäkylläistä, ja todettakoon, että pöydässämme Timo Vuorikoski oli varsin ihastunut Auliksen verkkaisen persoonalliseen sentimentaalisuuteen, kuten hän luonnehti. Saa nähdä mitä muut miettivät. Aamulehden Anne Välinoro mietti lautasensa äärellä, missä kulkee kriitikon lahjottavuuden raja. Ehdotin keveää annosta ja pientä lasia punaviiniä, tuskin se siitä ylittyi.