Lukaisin vasta nyt A.-P. Pietilän kirjan Oikean Paukun tarina, joka kertoo ’tasavallan takapirun’ Heikki Tavelan elämästä ja toiminnasta. Se on lojunut hyllyn kätkössä joskus hankittuna, ja kuten usein käy, kirja löytää oikean hetkensä. Sehän on tällainen auktorisoimaton elämäkerta, jollaisista nyt paljon puhutaan, kirjoitettu ilman kohteen suostumusta ja hänen nimenomaisesta kiellostaan huolimatta. Tavela tarjoutui jopa ostamaan Gummeruksen estääkseen kirjan, mutta huomasi ajoissa, että maassa on muitakin kustantajia, jotka sen ilman muuta ottaisivat.

Vielä viime viikolla tavatessamme Tavela murisi kirjasta tyytymättömänä, ja hän sai myös liittää sen loppuun oman kirjeensä, jossa reippaasti tuomitsee kirjan ja koko hankkeen. Kun häntä pidetään taannoisen tv-sankarin eli kauppaneuvos Paukun esikuvana, ilmeisiä yhtymäkohtia jos erojakin on helppo havaita.

Kirjan ilmestymisestä (1992) on kulunut pian pari vuosikymmentä, joten voisi arvioida, oliko se turhaan tehty ja julkaistu. Kirja on kirjoitettu reippaasti ja vähän krouvisti, kohteen omassa hengessä epäilemättä. En pysty arvioimaan, missä määrin sen talouspoliittiset seikat ovat todenperäisiä, mutta henkilökuvauksen osalta siinä on paljon osuvaa. Oma kuvani Tavelasta rikastui kirjasta, vaikka se ei mihinkään kattavaan elämäkertaan pyrikään. Auktorisoimattomuus eli kohteen vaikeneminen tietysti näkyy, vaikkapa nuoruudenvaiheiden lyhykäisyydessä (edes Ilvestien jaksoa ja Taatan perheen tuttavuutta ei ole mukana) ja muissakin aukoissa, mutta muutamat Tavelan tuttavat näyttävät sitä railakkaammin antaneen tekijälle tietojaan.

Ei siis ihan turha kirja. En muutenkaan ymmärrä hieman suvaitsematonta suhtautumista tämäntapaisiin teoksiin (Loiri, Niinistö) – sillä onhan niin kuin Tuomo Lappalainenkin Suomen Kuvalehdessä toteaa: paljon tehdään virallisia kiiltokuvia tiukasti kohteen ohjauksessa. Eiväthän ne ole mitään kunnon elämäkertoja. Kun itse olen etupäässä tehnyt elämäkertoja kuolleista kirjailijoista, ovathan nekin auktorisoimattomia luonnon pakosta: kohde ei pääse vaikuttamaan enää mitään painotuksiin, vaan on kirjoittajan armoilla täysin jälkimaineineen.

Tämä ei poista sitä, että yhteistyö eli auktorisoitu kirja Aila Meriludosta oli innoittava elämys ja olisi ilman muuta kovasti köyhtynyt, ellei kohde olisi itse tarjoillut tietojaan ja muistojaan ja kaivellut hedelmällisesti hyllyjään.

Näistä pintaan nousseista kysymyksistä voimme jatkaa keskustelua vaikkapa Hämeenkyrön elämäkertaseminaarissa 4. syyskuuta. Sen ohjelmaa taotaan juuri kuntoon, ja mukaan on tulossa sekä auktorisoitujen että auktorisoimattomien elämäkertojen kirjoittajia, myös heidän taustavoimiaan. Aiheeseen on syytä palailla.