Turussa jatkui kirjakauppakiertue. Paras tunnelma Kansallisessa kirjakaupassa, jossa saamme hyvän huolenpidon ja kiinnostuneen yleisön. Tuttujakin poikkeilee. Täällä on ihan oma ilmapiiri. Käytiin myös Hansa-korttelin kaupoissa, Suomalaisessa ja Akateemisessa.

Mutta mietteitä koko hommasta: onkohan tämä kauppahölinä sittenkään paras tapa lähestyä yleisöä? Kevyttä jutustelua, muutama kuuntelee keskittyen, toisia vaeltelee hyllyjen lomassa. Kirjoja sentään ostetaan ja signeerataan. Lasinkirkasta menee hyvin, Turun Sanomissa oli jo toinen, Kaisa Kurikan erinomainen arvio.

Silti markkinahommaa voisi jotenkin kehittää ja keskittää. Karo Hämäläinen kyselee näppäriä, mutta pystyisi vaativampaankin keskusteluun, jos tilanne olisi toinen ja aikaa enemmän. Berliinissä muistan, kuinka intensiivisiä kirjallisia tilaisuuksia oli, teatteri täynnä yleisöä, vaikka vain runoja luettiin ja niistä puhuttiin. Olisiko mahdollista meillä? Mutta sellainen ei ehkä ole kovin markkinahenkistä. Tyydytään tähän. Isolla rempalla tulee joka tapauksessa liikaa toistoa ja tyhjää roikkumista, menee pari hyvää työpäivää. Vaikka hällä väliä näin kevään korvalla.

Ajelin mennen tullen ja kuuntelin Reijo Mäen teosta Lännen mies. Kuka olisikaan parempi Turku-retken opas. Katsastin sateessa sitä Atrium-taloa, missä VAK asui Yliopistonkadulla. Roomalainen oli akateemikon residenssi.

Muuten: Hämeenkyrön kulttuurikunta-nimityksellä alkaa taas olla vähän katetta, 2000-luvun syvän seisahduksen jälkeen. Pirkanmaan kultturirahasto muisti pitkästä aikaa kunnolla täkäläisiä hankkeita, ennen kaikkea Myllykolun ennallistamista. Hienoa. Iso esityö sen hyväksi talvella tehtiinkin. Voisiko olla niin, että talouden ahdinko ja kuntaliitoksen uhka panevatkin vauhtia omahenkiseen kulttuurielämään? Sieltähän kunnan identiteetti parhaiten löytyy, jos on löytyäkseen. Muu on kuntatekniikkaa ja budjettia ja sen sellaista, hoitakoot sen kyröläisten puolesta vaikka ylöjärveläiset?