Panu Rajala

Lukaisin vasta nyt A.-P. Pietilän kirjan Oikean Paukun tarina, joka kertoo ’tasavallan takapirun’ Heikki Tavelan elämästä ja toiminnasta. Se on lojunut hyllyn kätkössä joskus hankittuna, ja kuten usein käy, kirja löytää oikean hetkensä. Sehän on tällainen auktorisoimaton elämäkerta, jollaisista nyt paljon puhutaan, kirjoitettu ilman kohteen suostumusta ja hänen nimenomaisesta kiellostaan huolimatta. Tavela tarjoutui jopa ostamaan Gummeruksen estääkseen kirjan, mutta huomasi ajoissa, että maassa on muitakin kustantajia, jotka sen ilman muuta ottaisivat.

Vielä viime viikolla tavatessamme Tavela murisi kirjasta tyytymättömänä, ja hän sai myös liittää sen loppuun oman kirjeensä, jossa reippaasti tuomitsee kirjan ja koko hankkeen. Kun häntä pidetään taannoisen tv-sankarin eli kauppaneuvos Paukun esikuvana, ilmeisiä yhtymäkohtia jos erojakin on helppo havaita.

Kirjan ilmestymisestä (1992) on kulunut pian pari vuosikymmentä, joten voisi arvioida, oliko se turhaan tehty ja julkaistu. Kirja on kirjoitettu reippaasti ja vähän krouvisti, kohteen omassa hengessä epäilemättä. En pysty arvioimaan, missä määrin sen talouspoliittiset seikat ovat todenperäisiä, mutta henkilökuvauksen osalta siinä on paljon osuvaa. Oma kuvani Tavelasta rikastui kirjasta, vaikka se ei mihinkään kattavaan elämäkertaan pyrikään. Auktorisoimattomuus eli kohteen vaikeneminen tietysti näkyy, vaikkapa nuoruudenvaiheiden lyhykäisyydessä (edes Ilvestien jaksoa ja Taatan perheen tuttavuutta ei ole mukana) ja muissakin aukoissa, mutta muutamat Tavelan tuttavat näyttävät sitä railakkaammin antaneen tekijälle tietojaan.

Ei siis ihan turha kirja. En muutenkaan ymmärrä hieman suvaitsematonta suhtautumista tämäntapaisiin teoksiin (Loiri, Niinistö) – sillä onhan niin kuin Tuomo Lappalainenkin Suomen Kuvalehdessä toteaa: paljon tehdään virallisia kiiltokuvia tiukasti kohteen ohjauksessa. Eiväthän ne ole mitään kunnon elämäkertoja. Kun itse olen etupäässä tehnyt elämäkertoja kuolleista kirjailijoista, ovathan nekin auktorisoimattomia luonnon pakosta: kohde ei pääse vaikuttamaan enää mitään painotuksiin, vaan on kirjoittajan armoilla täysin jälkimaineineen.

Tämä ei poista sitä, että yhteistyö eli auktorisoitu kirja Aila Meriludosta oli innoittava elämys ja olisi ilman muuta kovasti köyhtynyt, ellei kohde olisi itse tarjoillut tietojaan ja muistojaan ja kaivellut hedelmällisesti hyllyjään.

Näistä pintaan nousseista kysymyksistä voimme jatkaa keskustelua vaikkapa Hämeenkyrön elämäkertaseminaarissa 4. syyskuuta. Sen ohjelmaa taotaan juuri kuntoon, ja mukaan on tulossa sekä auktorisoitujen että auktorisoimattomien elämäkertojen kirjoittajia, myös heidän taustavoimiaan. Aiheeseen on syytä palailla.

Sakari Virtasen lähtösaarna, kirkonmäki täynnä autoja. Joku varmaan toivoi, että olisipa jo Häkämiehen lähtösaarna, niin kovaksi parjauskampanja on yltynyt.

Mutta Hannu Lehtipuu kirjoittelee mukavalla tyylillä kuntaliitosta vastaan Heiskan ”noin seitsemän veljeksen” kynämiehenä, painottaen Hämeenkyrön perinteitä, historiaa ja identiteettiä. Matti Lähteenmäki taas paukutteli uudistusten puolesta ja liitosta kannattaen. Eli ristiin menevät vanhojen kyröläistenkin käsityskannat.

Me hoitelimme hautoja ja lenkkeilimme ja pohdimme muita asioita. Eilen pidettiin talkoot Töllinmäessä ja saatiinkin kaatunutta aitaa siistityksi ja kunnollisia korjaussuunnitelmia tehdyksi. Pieni tehokas joukko sai paljonkin aikaan parissa tunnissa, lähinnä haravointia ja puutarhan hoitoa sekä perustavaa sisäsiivousta, missä sihteerimme Johanna kunnostautui hengityssuoja suun edessä. Aamu toi uudet hienot tekstitaulut seinille ripusteltaviksi. Ehdittiin pois ennen sateita.

Yksikin kuva, kuten Karlssonin tänään Hesarissa, voi saada heti aamusta hyvälle tuulelle. Euroviisuista ei jäänyt paljon muisteltavaa; eikö se saksalainen teknohumppa ollut ihan tavallista tusinakamaa. Israelin pateettisesta kaverista pidimme, tekstikin suorastaan runoutta.

Matkapäivä, pieniä markkinointitehtäviä.

Ajelin Tampereelle, tapasin kymmeneltä Aamulehden Harri Hautalan ja kuvaajan, joka räpsäisi muutaman otoksen Jylhän patsaalla Sepänkadun ja Satakunnankadun kulmassa. Hyvä keskustelu käytiin Siperian uumenissa.

Ilmajoen oopperaa Taipaleenjoki puffailtiin vielä iltapäivällä täällä Hämeenkyrön Myllykolussa, minne saapui Seinäjoelta Markku Kulmala, Antti Tuurista väitellyt mies, taiteellisine valokuvaajineen. Ilkka-lehteen tekivät ilmeisen seikkaperäistä juttua, sillä keskustelumme tutun teatterin katsomossa kaartoili monenlaisia aihelmia, joihin Markku oli hyvin perehtynyt ja tunsi taustoja.

Kun Rondo-lehti (Jarmo Papinniemi) ja Classic-radion samanniminen jatkajakin (Tuulikki Närhinsalo) ovat kyselleet oopperan vaiheista ja tilanteesta Ekbergillä, voin kai sanoa jo tehneeni kohtuullisen osuuden tulevan tapauksen hyväksi. Nyt tekisi mieli ajella Ilmajoelle katsomaan vaikkapa jo harjoituksia.

Myllykolussa valmisteltiin näköjään pärekattotalkoita ja näytelmän kulissejakin oli rakenteilla. Huomenna pidetään talkoot Töllinmäessä. Mukavalta tuntui palata taas viikon lopuksi tänne maalle, missä Marja on sentään voinut rauhassa seurustella tyttärensä Kaisan kanssa.

Katselimme Mikael Jungnerin voitonpuhetta, ja mietin mitähän lakkautetun tehtaan työntekijät tuumivat, kun puoluesihteeri tulee heitä tapaamaan, pyytää himmentämään valot, heittämään tuolit huitsinnevadaan, ottamaan mehulasin käteen – ja sitten puhutaan hiukkasen rakkaudesta. Ehkä siitä nousee ankarakin kumouksellinen aktio yhteiskunnan vääryyksiä vastaan.

Sosiaalinen vilkkaus jatkuu.

Puhuttiin Sillanpäästä, kun poikkesin heittämässä Lasinkirkkaan Tarkan Pekalle; täytyyhän hänen yhtenä kirjan kohteista se sentään lukea. Uhkasin koota vielä kolme Sillanpäätäni yksiin kansiin päivitettyinä, mitä Pekka piti hyvänä ideana. Käy itse läpi sitä Lehtosta, yhteisiä vuosikymmeniä mennään.

Tämä oli johdantoa siihen, että istuimme lounaalla pääkonsuli Heikki Tavelan kanssa Olossa ja puhuimme entistä enemmän Sillanpäästä. Kauan sitten piti haastattelemani pääkonsulia aiheesta, ja nyt se lopulta onnistui. Tavela asui kouluvuosinaan Ilvestiellä Saaran ja Ollin luona ja seuraili paljonkin Taatan myöhäisvaiheita, vielä enemmän poikain Eeron ja Jussin toilauksia, kuten nyt kuulin. Riemukkaita juttuja jos kohta surullisiakin. Lisäksi hänen sisarensa oli naimisissa Esko Sillanpään kanssa. Olisi paljonkin tuoreutettavia aineksia FE:stä, totesimme molemmat. Mutta saanko Sillanpäätä enää myydyksi, sitä Tavela hieman epäili, eikä syyttä.

Lounas tunnetun gastronomin kanssa oli elämys sinänsä, Olo kuulemma Helsingin toiseksi paras ravintola (Savoyn jälkeen) ja paljon hyödyllistä tietoa täkäläisistä ja suuren maailman ravintoloista sain runsaan parituntisen aikana oppia. Mutta varsinaiseksi herkkusuuksi minusta ei taida sittenkään olla. Ellei sitten vanhemmiten, kun ei enää muita nautintoja ole tarjolla.

Suunnittelimme Ari Suutarlan kanssa Waltari-seuran Israelin matkaa Toiviomatkojen toimistossa ja saimme kuulla erinomaisen selvityksen Tapani Oksaselta mitä kaikkea olisi nähtävillä ja koettavissa. Valtakunnan salaisuus olkoon johdattajamme matkalla ensi keväänä.

Vielä ehdin tavata Tiian Carusellissa ja puhella ajankohtaisista teatteriasioista. Kun Tiia on asettumassa Kaarina Virolaisen kenkiin, muistin kuinka tämän hieman katkeroituneen daamin tapasin joillakin teatterimatkoilla: miten mieluusti ja lämpimästi hän toistuvasti palasi yhteisiin aikoihin Johanneksen kanssa. Tulinhan sitten tuntemaan Kyllikinkin MTV:n aikoina, mutta se on jo toinen juttu. Tuskin pääsemme tätä Virolaisnäytelmää katsomaan, päivät sattuvat ruuhkaiseen saumaan.

Irtauduin illaksi leffaan, pitkästä aikaa: The Ghost Writer – jäntevä poliittinen trilleri, mutta ei käsittääkseni aivan uskottava kehitelmä Irakin sodan jälkilaineilla.

Tiheä päivä, kaikenlaista.

Jukka Petäjä väitteli Bellow’n Herzogista Metsätalossa. Tulihan modernin subjektin postmoderni hajoaminen meille kuulijoille selväksi. Hyvin ystävällinen vastaväitöstyyli on usein nykyisin vallalla: väittelijälle tarjotaan tilaisuuksia kertoa työstään sen sijaan että hänet pantaisiin tiukoille. Mutta Petskusta tulee tohtori että paukahtaa. Paikalla paljon väkeä varsinkin Hesarin kulttuurista. Kirjaakin voisi joskus katsella lähemmin.

Kävelin siitä Pitkänsillan yli Kaupunginteatteriin kevään viimeiseen palaveriin päädramaturgi Merja Turusen kanssa. Muutamasta hankkeesta voi vielä tullakin totta, innostava palaute. Askokin siellä istuskeli puolityhjentyneessä teatterissaan rentoutuneen oloisena.

Ja illaksi sonnustauduttava Otavan kevätbileisiin, missä tuttuja pörräsi ja ensimmäistä kertaa diskokin paukahti soimaan ruokalassa. Villiä menoa, tanssin ainakin A-L Härkösen, Sirpa Kähkösen, Katariina Romppaisen ja tietysti Janen kanssa. Valistuneita keskusteluja käytiin sen sijaan perähuoneessa Vesan, Salokanteleen Jussin, Tarkan Pekan ja Matti Suurpään kanssa, kävi siinä Juhani Lindholmkin ja joku muu. Jaan Krossista puhuttiin ja SS-pataljoonan vaiheista, elämäkerroista juttelin John Simonin ja Lauri Meren kanssa. Taavi Kassilan henkistynyt hahmo oli Suomessa käymässä.

Anja Salokannel kehui reilusti naapurikustantamon Aila-kirjaani, mikä tuli sikäli tarpeeseen, että Suomenmaassa oli Ile Kylävaaran karkea solvaus – ei niinkään kirjaa, vaan tekijää kohtaan henkilökohtaisesti. Todettava että tulihan se sieltä, pakollinen parjaus, ollutkin kumman myönteistä. Mitä tulee tekijän väitettyyn narsismiin, kannattaisi Ilen vilkaista vaikka Marja Kuparisen fiksua juttua Kirkossa ja kaupungissa viime viikolta: siinä kriitikko sentään tajuaa itseironiani sävyjä ja paljon muutakin.

Mika Waltari -seura järjesti toisen kerran keväisen keskustelun Villa Kivessä, aiheena nyt Kirjailija ja nainen. Korostettakoon että minä en tuota keksinyt, mutta puheenjohtajaksi jouduin. Yleisöä ei tullut sellaisena ryntäyksenä kuin viime keväänä (aiheena silloin inspiraatio), mutta sadeiltana silti sali sopivasti täysilleen.

Leppoisastihan se meni. Leena Laakso kaskuili Mikan naissuhteista, Hannu K. Riikonenkin oli huomattavan perehtynyt Olavi Paavolaisen luvuttomiin naissuhteisiin ja vasta Suvi Ahola pureutui kirjailijan tekstiin, Haanpään naishahmoihin samalla tuoreella löytämisen ilolla kuin taannoin Jukka Sarjalan juhlaseminaarissa.

Mitään mullistavaa uutta emme varmaan keksineet, mutta tulipa kertailtua keväisessä tunnelmassa näitä eroottisia elämyksiä. Olivatko kirjailijat koskaan onnellisia rakkauselämässään? Vai riittikö heille kirjoittamisen tuoma tyydytys? Oliko naisten paras osuus innoituksen lahjoittajina? Tällaisia lopuksi pohdimme. Uskollisten vaimojen osuus oli monesti ratkaiseva, siinäkin OP jäi vähän hunningolle. Ei häntä Hertta Kuusinenkaan pystynyt kannustamaan uudelleen kirjoittamaan. Yllättävin otaksuma: oliko Kurjensaarella ja Paavolaisella suhde? Ja millainen.

Puolestani siteerasin Waltarin puhetta Paavolaisen 50-vuotispäivillä 1953, siinä naisiin melko uskaliaasti viittaillaan. Hauska puhe on painettu Vallattomaan Waltariin.

Eiköhän Waltari-seura tämän myötä laskeutunut hyvillä mielin kesäteloille.

Olihan kivikkoinen ja jännittävä tämä tsekkien nousu täpärin voitoin mestariksi. Ilomielin sen heille soi, Suomenkin tappion.

Jaan Krossin Pietarin tiellä on mainio salaovela kuvaus Raakveren asukkaiden yrityksestä saada vanhat privilegiot takaisin kartanon valloitustahdon alta. Sitä lukiessa nousee toisinaan mieleen tämäkin itsenäisyys- ja liitoskeskustelu hyvässä Hämeenkyrössä, vaikka aika ja mittasuhteet ovat peräti toiset. Itsenäisyys on aina ollut tavoittelemisen arvoinen, kaikkina aikoina, virolaiset sen tietävät jos ketkä.

Draamasarja Tuulten pieksemä maa, jota silmä kovana seuraan, on ehtinyt sotavuosiin ja synkkeneviin vaiheisiin. Pätsin ja Laidonerin johtajuudesta annetaan kovin defaitistinen kuva, samoin useimpien asenteista.

No Hämeenkyrössä ei ainakaan olla antautumismielellä, mutta myös kansanluonteen ikävät piirteet korostuvat keskusteluissa: muualtatulijan epäily jo lähtöasemissa, panettelu ja alhainen vihjailu sekä omakylläinen itsekehu.

Kylvetty kasvimaa ja perunat! Tulkoon helteen jälkeen sateet.

Pekka Tuomisto piti syntymäpäivät nuoruutensa areenalla Hämeenkyrön Mäntylässä. Kuinka ollakaan heti sen jälkeen, kun Liisa Hyssälä oli nimitetty vanhaan virkaansa. Pekan nimitys aikanaan ei herättänyt mitään poliittista pulinaa, mutta median hampaat Pekkakin sitten sai tuntea niskassaan. Mutta selvisi kurmootuksesta tyynesti ja tyylikkäästi.

Muistan kuinka Pekka toi Kelan hallituksen tutustumaan Sillanpään maisemiin, ja minä sai toimia oppaana. Musta virka-auto haki portilta illalla Rosendahliin rapuillalliselle. Voisiko sellainen enää toimia nykyisinä kireinä aikoina?

Illalla saunoteltiin vuorostaan Kaunon ja Aunen luona Ylöjärven (!) Inkulassa. Piti pidettämän syksyisen Marssilaulun loppukaronkkaa, mutta siitäkö paljon puhuttiin, vaikka Sina ja Maila olivat kunniavieraina ja laulajamestari Taskisen Markkukin porukassa. Sen sijaan järkytyin hiukan, kuinka vastakkaiset käsityksemme Kaunon kanssa ovat kyröläisen kulttuurielämän historiasta ja vähän nykyisyydestäkin. Niin paljon kuin olemme sentään yhteisissä hommissa kastuneet alkaen suvesta 1972. Kauno johtaa tiheillä lehtijutuillaan täkäläistä itsenäisyyspuoluetta ja hyvä niin, mutta ketkäs koko kuntaruljanssin panivat liikkeelle: Kepun ministerit Manninen ja Kiviniemi. Sinnittele siinä sitten, Kauno poika.

Edelleen olen sitä mieltä, että Häkämies on jo nyt tehnyt suuren palveluksen Hämeenkyrölle pannessaan seisovat vedet kunnolla liikkeelle. Kaunokin on terhentynyt parhaaseen taisteluvireeseensä, monesta muusta suunsoittajasta puhumatta.

Jorma Kannila siunattiin Kalevankankaan kappelissa.

Monet muistot kulkivat. Jorma oli harvinainen tyyppi kirjallisessa kentässä. Selitän miksi.

Tutustuin Jormaan, kun hän puheenjohtajana vetäisi minut Pirkkalaiskirjailijain piiriin. Sain palkinnon Tampereen teatterikerhon näytelmäkilpailussa 1976, siellähän oli kovia nimiä kärjessä – Pekka Lounela, Inkeri Kilpinen, Ilpo Kaukovalta, Arto Seppälä, Heimo Susi – ja minä hännänhuippuna, kovasti polleana. Palkintotilaisuuden jälkeen TT:n yläkahvilassa Jorma otti minut kiinni ja kehotti liittymään Pirkkalaisiin: ”Kun siellä Hämeenkyrössä ei varmaankaan ole paljon kirjallista seuraa ja tunnet itsesi yksinäiseksi, niin tule tänne joukkoon tapaamaan toisia kirjailijoita. Kokous on aina kuun viimeisenä perjantaina.”

Totta puhuen en vielä asunut Hämeenkyrössä enkä ollut kovin yksinäinenkään, taisin olla jo Helsingin yliopistossa assistenttina, mutta kutsu yhtäkaikki lämmitti. Niin lähdin tutustumaan Tampereen kirjalliseen elämään, kun Jorma portin avasi. Ja vaikuttavia hahmoja sitten kokouksissa tapasinkin ja heidän puheenvuorojaan kuuntelin: oli Väinö Linna Kerttuineen, Erkki Napi Lepokorpi, Väinö Kirstinä, Antti Eskola, Teuvo Saavalainen, Poika Tuominenkin taisi joskus olla mukana, Leena Päätalo oli rahastonhoitaja. Tietysti Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä ja takapöydästä kuului Martti Joenpolven taukoamaton jyrinä. Tulisia keskusteluja, kovia väittelyitä, innostavaa niitä oli seurailla. Kolme jälkimmäistä olivat nyt Jormaa saattamassa, samoin Kari Aronpuro vaimoineen sekä Yrjö ja Renate Varpio. Timo Malmi ja Juha Siro laskivat Pirkkalaisten kukat kappelissa, tietysti Viitaa siteeraten.

Mutta Jormastahan piti puhua. Hänen yhteydenottonsa oli kuvaava. Jorma hoiti kontakteja taustalla, järjesteli, linkitti, verkotti. Hän oli siitä harvinainen kirjailija, että tuntui vilpittömästi ajavan kavereiden parasta, auttavan ja edistävän heidän uraansa aktiiviseen tapaansa. Hän todella toivoi toisille menestystä. En koskaan kuullut hänen panettelevan toisia kirjailijoita. Häneen ei oikein sopinut Kai Laitisen aikanaan antama neuvo: ”älä koskaan kirjailijan läsnäollessa puhu toisesta kirjailijasta, ainakaan hyvää.”

Jorman innostunutta toimintaa Klasun äidinkielenopettajana, hänen lukemattomia luottamustoimiaan, hänen varhaisia runokokoelmiaan, hänen kypsyyttään ja vilpittömyyttään ja monipuuhaisuuttaan muisteltiin laajasti sitten ystävien toimesta. Anssi Arohongan kanssa edustimme muiden muassa Vanhan kirjallisuuden päiviä.

Muistin senkin, kuinka viimeisessä tapaamisessa Armin ja Riston kodissa muutama vuosi sitten – ennen kuin Jorma sairastui – hän vielä kertoili elävästi, kuinka oli järjestänyt hauskan päivän Eeva-Liisa Mannerille. Se oli erittäin tavallinen ja lapsellinen päivä Tampereella, juuri sellainen josta erakkomainen Eeva-Liisa nautti, minkä Jorma oivalsi ja uhrasi sille aikaansa.

Kun täällä Hämeenkyrössä oli näytelmiä Myllykolussa ja hyviä seminaareja auditoriossa, tuntui jotensakin tyhjältä, ellei Jorman vaaleakiharainen pää tullut hymyillen vastaan jo eteisaulassa.

Tyhjä kohta jääkin, mutta mieli täyttyy kiitoksella, nyt kun Jorma on lähtenyt.

Illalla saunottelimme railakkaasti vanhassa saunassani Auttilan rannassa, miesten porukalla (Tauno, Lauri, isäntä poikineen). Kovasti on maisema muuttunut, villi luonto muuntunut puistoksi, saunaakin entrattu, mutta lauteilla oli kuuma tunnelma ja uintikin maittoi, samoin kylmä olut ja tirisevä makkara, jopa lojuskelu Riston porealtaassa, jollaista en olisi koskaan keksinyt. Tokko tuntisi Katrikaan enää vanhaa pihamaataan. Viime vuonna tämä sai suuren vaivannäön palkaksi pihakilpailun voiton.

Kuntaliitosta ei muuten tässäkään porukassa kannatettu, mutta kova talouskuuri on samalla edessä, se on ajoissa tiedostettava.

Paluulento sujui jo ihan kivuttomasti Oulusta.

Jatkettu täällä Kari Häkämiehen kanssa rennon kirjallisuusseminaarin järjestämistä loppukesällä. Kuultu samalla Karin pohdintaa kuntatilanteesta maanantaisen valtuuston jälkeen. Kuinka kauan Hämeenkyrö kestää itsenäisenä? Näyttää siltä, että ne jotka vakaumuksellisimmin itsenäisyyttä puolustavat, vastustavat samalla kiivaimmin niitä taloudellisia toimia (leikkauksia, koulujen lakkauttamisia jne.) joita itsenäisenä sinnittely sitten edellyttää. Seuraamme tilannetta.

Aamulehti kehaisee Hämeenkyrön osoittaneen isännän otteita ja hiukan ilkkuu kunnanjohtajan tappiota. Eipä Kari tuntunut raskaasti ottavan, vaan puolusti mielestään toiseksi parasta ratkaisua, joka tulikin.

Aloiteltava verkalleen pihatöitä, toiset jo täydessä vauhdissa. Ihmeellinen helisevä suvi, Alman tuomi puhjennut kukkaan matkapäiväni aikana.