Hulinaviikko alkaa. Toistaiseksi täysin rauhallista, kehittelin koko päivän vastaväitöstä, kirjoitin alkupuheenvuoron. Välillä lenkillä tuolla rannoilla, sädehtivää. Kevät on humahtanut äkkiä syliin. Meri on aukeamassa. Pienoisgolfrata avattu. Semmoista braijattiin ennen Skattalla.
Marja palasi, käynyt Tarvasjoellakin vetämässä vanhasta muistista veteraanien vesijumppaa. Tätä sanoisin jo uskollisuudeksi.
Käveltiin Lauttasaaren rannoilla, upea aamu. Marja tutki lintuja, paras bongaus kuitenkin Tiina Pystynen seuralaisineen. Saatoin kertoa, että Marja antoi just 5-vuotiskihlalahjaksi Tiinan uusimman opuksen. Saamme siitä eroottista potkua.
Onerva-näyttelyssä Ateneumissa on monenlaista ainesta, joka aika ohuesti liittyy Onervaan, mutta ajankuva syntyy, nainen kaupungissa elää. Sain muutaman idean koskien ensi lauantain väitöstilaisuutta Tampereella. Silloinkin aiheena nainen kaupungissa, Waltarin Helsinki-romaaneissa.
Suurin jysäys tuli kuitenkin Caj Bremerin valokuvanäyttelyssä, missä Waltari juhlii 50-vuotispäiväänsä ja Sillanpään elämää yleensä, minulle ennen näkemättömiä laukaisuja. Mutta se varsinainen mestarilaukaus on suuri värikuva Ala-Vakerin talon rappusilta Hämeenkyrössä – toisaalta mallit ovat niin väärentämättömiä, että mahdotonta kuvaajan olisi epäonnistuakin. Vasta kotiin palaillessa aloin muistella, että minähän Bremerin 1982 taisin usuttaa juuri Kallen ja Niilon kimppuun, kuinka hän sinne muuten olisi osannut – ja nyt vasta näen loistavan tuloksen.
Muutenkin erinomainen näyttely, monet muistot heräävät. Tapasin tuttuja, Ateneum on hyvä kohtauspaikka. Marja lähti Turkuun ihmettelemään lapsenlastaan.
Järkyttävä täräys Smolenskista, melkein koko Puolan johto kuollut lentoturmassa. Uusi Katyn, kuten konkari Lech Walesa luonnehti tuoreeltaan. Meitä tapaus kouraisee erikoisesti, kun Alma seisoo parhaillaan Varsovassa presidentinpalatsin edustalla ja lähettää viestejä tunnelmista. Kuuden päivän teatterifestivaali on peruttu. Tilanne tuntuu epätodelliselta, ihmiset ovat mykistyneitä. Seuraamme tiiviisti mitä siellä alkaa tapahtua.
Olisipa nyt Markku, Puolan ystävyysmies, jaksanut elää tähän saakka. Tai ehkä parempi ettei hänen tarvinnut tätä järkytystä enää kokea.
Suomen sohinat, Merisalon nauhat ja Tiuran tiuskaisut tuntuvat jotensakin pieniltä tämän rinnalla. Puolassa on pitkä suruaika, kaikki huvitukset peruutettu. Sopisi Suomenkin jollain lailla yhtyä tähän shokinomaiseen murheeseen.
Kävin vielä kerran Yrjönkadun uimahallissa ja törmäsin Viiskulmassa Höyry Häyriseen: no siitähän ei puoleen tuntiin liikuttu, on Höyryllä aina sen verran kerrottavaa. Sain pikakurssin Viiskulman talojen omistussuhteista ja tarinarykelmän urheilutoimituksen legendoista, Tiilikaisesta ja Noposesta. Oi niitä aikoja.
Ihmisten puolue pitää kutinsa, taitavasti kuittasivat Tiura-jupakan. Uutisvuoto ei jaksa enää vetää, mutta Kristiina Halttu oli kiva nähdä pitkästä aikaa. Eilen juttelimme Eeva-Liisan kanssa viinin äärellä, kevät alkaa voittaa. Edessä vilkas tapahtumaviikko.
Miten iskikin halua katsella harmitonta farssia, nyt kun taas teatterin makuun päästiin. Olen tässä itsekin tehnyt vähän draamatöitä kirjan ilmestymistä odotellessa.
Arnold & Bachin (keitähän nämäkin ovat?) Der keusche Lebemann eli Salaa rakas edustaa harvemman nähtyä saksalaista komediaa. Kaupunginteatterissa siitä oli Pentti Kotkaniemen johdolla väännetty ronski tyyppigroteski. Kyllähän sitä katseli, vaikka juttu oli perusteellisen saksalainen ja puoli tuntia ylipitkä (mihin vaikutti katsomossa sattunut sairaskohtaus) ja rautalangasta vääntyilevä, mutta vahvat näyttelijät Asko Sarkolan johdolla nostivat tämmöisenkin hölmöilyn sentään hyvin siedettäväksi. Heidi Herala on ihan hullu, hänen tekemäänsä rouvastyyppiä katseli ilokseen, äitinsä tytär ei voi muuta sanoa… Joillakin korostui vähän raskas tekeminen, mutta onhan tätä jo veivattukin koko vuosi. Tuskin täysin ravitsevaa näyttelijöille? Puvustaja Irmeli Toivaselle täydet pisteet. 20-luvun ajankuva toteutui muutenkin hassunkurisen maalailevasti. Erityisesti pidin Katja Sirkiästä Hanneloren taulutytön vaativassa roolissa, vaikka Marja totesi, että hänen avunsa olisivat vähemmälläkin koulutuksella (Actors’ Studio, Sibelius-Akatemia, TeaK, Pop & Jazz Konservatorio etc) päässeet tässä esille.
Wikipediastahan tekijätkin selviävät, ilmeisesti oikeita saksalaisia näyttelijöitä ja näytelmäkirjailijoita. Vaihteeksi hyvä ilmastonmuutos ikuisten brittifarssien jonossa.
Juha Jokelan Esitystalous Espoon Kaupunginteatterissa.
Täyttä on, loppuunmyyty esitys. Mekin tilasimme liput poikkeuksellisesti jo alkusyksystä. Siispä odotukset korkealla, pari edellistä Jokelan näytelmää ovat hissanneet riman vaateliaalle tasolle.
Eikä petyttykään. älykkäästi Jokela käyttelee median hahmoja, kuvastoa, keinoja, jargongia, kaikkea mikä meitä ympäröi rahaliikkeiden, konsultoinnin ja politiikan kulisseissa ja pintasivuilla. Ehkä olisi pitänyt katsoa Diiliä ja muuta sellaista, jotta olisi voinut noukkia kaikki pistot. Mutta hyvin pysyttelimme kärryillä, koska sanoma perimmältään oli yksinkertainen. Naurettiin sekä rahan suuruudenhulluudelle että politiikan ikämiessarjalle, haluttiin uudistusta, vallankumousta, mutta ei konsulttien ja liikeveijareiden vaan sosiaalisesti vastuullisen nuoren naispoliitikon ehdoilla.
Todellisuus on vain näyttäytynyt toisenlaiseksi kuin näytelmän toivemaailma. Nuoren naisen johdolla juuri yritettiin demareissa esitetyn kaltaista vallankumousta, mutta eipä aikaakaan kun piti jo huutaa vanha Heinäluoma apuun. Isänmurha ei onnistunutkaan.
Näyttelijät olivat valioluokkaa, tekniikka samoin huipussaan. Oliko liiankin liukasta menoa? Lopussa syvennyttiin jopa ihmisen ja kuoleman äärelle. Martti Suosalo pystyy luomaan herkullisen tyypin mistä vain, vaikka mitättömiä jupisevasta lehden päätoimittajasta. Ja Tommi Korpelassa alkaa olla kristusmaista vahvuutta. Taitavat naiset Kataja ja Kiiskinen olivat kivoja, Henna Hakkarainen vetoava. Ja Raimo Grönberg miltei veti sympatiat puolelleen vanhan liiton demarina. Tommi Taurula oli uskottava tyyppi ay-henkisenä rasvanahkademarina. Ei tämä hassumpi ollut. Kovan nykynäytelmän teko ei ole helppoa.
Muuten Katajanokan hotelli (joka onneksi kaatui, akateemikkojenkin ansiosta) edusti silmiemme edessä ihan samaa hulluuteen yltynyttä superurbaania ideologiaa, jota näytelmä karvaasti kuvasteli. Tässä Jokelan näytelmä marssi prikulleen tasatahtia todellisuuden kanssa.
Kiinnitin huomiota kymmenisen vuotta sitten nuoreen naiseen, joka puhui teatterin tilaisuudessa ja Pentinkulman päivillä lämpimästi, säteilevästi. Kansanedustajana hän alkoi saada laajempaa näkyvyyttä. Ohimennen tapasinkin, välitön hauska ihminen. Ja tässä sitten ollaan: Marja Tiura on sekaantunut lähtemättömästi liikeveitikoiden rahaverkkoon, lähtenyt varomatta herrojen kanssa marjaan. Äkkiä voi lentävä noste romahtaa.
Pääsiäisen ohjelmista jäi erityisesti mieleen se Villa Karon juhlakonsertti, siitä tehty dokumentti, joka näytti myös RSO:n vierailun hankaluuksia kaihtelematta. Mutta samaa mieltä olimme kuin yksi orkesterin jäsen: kyllä ne Grand Popon rytmitajuiset lapset pesivät tanssillaan 6-0 länsimaisen valiobändin.
Ari Suutarla kertoi lukeneensa Antti Tuurin (kuulemma huonon) kirjan Erno Paasilinnasta ja kummasteli, mitä Tuurilla on siis minua vastaan. Vaikea sanoa. Arikin asioita vähän tuntevana tajusi heti, ettei Tuurin keittämä versio vanhasta tapauksesta Töllinmäessä voi kerrotun kaltaisena pitää paikkaansa. Olkoon omassa arvossaan.
Vesa puolestaan kertoi, että radio Suomesta tuli yllättäen haastatteluni elämäkerroista. Siis se sama Anna Sirénin tekemä juttu Tampereen radioon pari viikkoa sitten. Riitta-Liisa taas ilmaisi, että sama tarina on Tampereen radion nettisivuilla. Ihmeellisesti jutut siis risteilevät nykyään ja elävät omaa jatkoelämäänsä eri muodoissa. Kukaties tämä on hyvääkin palvelua.
Olen paneutuneesti katsellut Teemalta Viron Tv:n sarjaa Tuulten pieksämä maa, koska se on informatiivinen, karhean rehellinen ja jotenkin miellyttävällä tavalla harvapiirteinen. Siinä ei tavoitella mitään taiteellisia finessejä, vaan historian korutonta kertomaa. Monimutkainen sisällissota kuvattiin muutamilla avustajilla, ja silti siitä jäi kouraiseva mielikuva. Myös häpeämätön patrioottisuus on raikas ansio, sellaista ei meidän historiastamme hevin rakenneltaisi.
Himmeän hienostuneita sadepyhiä. Harsomainen sumupilvi leijuu maiseman yllä. Luonnossa käy lupaava kihinä.
On lupa lukea, miettiä, katsella elokuvia, vetää henkeä. Ja nauttia leivinuunissa kypsytettyä lammasta. Levollinen pitkä pyhä, ei mitään paineita.
Poikani Vilho kävi tervehtimässä meitä, samoin vihkipappimme Ari Kirstinsä kanssa. Ari on lähdössä Sveitsiin Waltari-seuran matkalle, jota Päivi Istala hallinnoi intensiiviseen tyyliinsä. Hauska kuulla sitten kuinka reissu sujuu.
Valmistaudun pikkuhiljaa vastaväitökseen ja kirjakin tulee julki kuun puolivälissä, joten matka jää. Kerätään voimia koetoksiin.
Tärkein luottamustoimeni, Huusarin-Mäkelän taloyhtiön tilintarkastajan tehtävä tuotti taas muhkeat pidot lauantaina. Saimme tutustua Ikaalisten Omalla Tuvalla 1930-luvun Pispalasta valmistettuun pienoismalliin, hieno työ, Lauri Viidan kuvailema Luojan palikkaleikki kirjaimellisesti. Se on tulossa kokonaisena Vapriikkiin.
Alaa al-Aswanin Yacoubian-talon tarinat (WSOY 2009) on viime aikojen lukuelämyksiä, säälimätön kuva egyptiläisestä yhteiskunnasta kaikkine korruptioineen, kaksinaismoraaleineen ja islamistien aktiviteetteineen: al-Aswani on Naguib Mahfouzin kertomaperinteen väkevä jatkaja, Punaisenmeren matkalla alkanut kosketus täydentyi vasta nyt pyhien hiljaisuudessa.
Vanha Bogart-leffa sunnuntaina askarrutti psykologisena kirjailijakuvauksena; kuinkahan paljon alkuperäistä romaania oli siinä muutettu? Ei mikään tavanomainen jännäri. Francon aika tiivistyy ja löytää uusia kulmia ajankuvaan ja muistuttaa aika monessa suhteessa al-Aswanin kuvaamaa egyptiläistä poliisivaltaa.
Alma on lähettänyt edelleen hauskoja viestejä Puolasta, kuinka voimallisesti siellä pääsiäistä vietetään. Kärsimysnäytelmä Poznanissa lyö monin verroin näköjään laudalta vaisun Via crucis-perinteemme Helsingissä.
Kun aprillipäivä osuu tällaiseen kohtaan, ei nyt tehnyt mieli keksiä mitään pilaa edes Marjan kiusaksi. Sitä paitsi niitä on vaikea keksiä, siis kyllin hauskoja ja uskottavia.
Outoa on olla kotona Villa Viehätyksessä, missä ei enää kuulu kissan tassujen rapsutus, ei loikkaa kissa syliin kehräämään kun istun keinutuolissa katsomassa telkkaria, ei loju enää silmiä hivelevän rennoissa asennoissa sohvallamme. Tähän Marja lisää, että eipä haise enää kissan pissa eikä näy lammikoita nurkissa tai sängynpeitteellä. Totta on, että Sima-vanhuksen elämänhallinta alkoi jo siihen mittaan rapistua ja kulkukin vähän vaikeutua, että veimme sen nukutettavaksi sopivasti hiljaisella viikolla. Alma, joka kissan meille aikoinaan pentuna toi, muistutti Puolasta, että Sima olisi täyttänyt 19 nyt 5.5. tänä vuonna. Olihan siinä jo kunnon kissalla ikää ja elämää kylliksi. Kevyttä matkaa vain kissojen yläville hiirimaille.
Pääsiäinen on usein tv-tarjonnan juhlaa, niin tänäänkin. Katsoimme sekä Piafin rujon kaunista elämänkaarta että välissä Hamsunin raisuja nuoruudenvaiheita, molemmat erinomaisia henkilökuvia. Hamsunista (FST) tulee vielä pari osaa. Meillä joku luulee, että Hamsun on unohdettu klassikko, natsismiinsa kuopattu, mutta hyvät biografistit ja muutkin tuntijat uumoilivat dokumentissa, että Hamsunin aika on vasta tulossa, ja siihen uskon minäkin.
Onnea muuten Sofi Oksaselle uusimmasta palkinnosta, hienoa kerrassaan. Kun katseli hänen koko sivun kirjamainoistaan tänään Hesarista, saattoi jo ounastella, ettei hän enää kanna suurtakaan kaunaa kustantajalleen teoksensa huonosta markkinoinnista…
