Panu Rajala

Maanpuolustuskurssi kokoontui Säätytalossa, kuultiin kerrassaan suorasukainen ja dramaattinen kuvaus Afghanistanin rintamalta – parempaan suuntaan ollaan kuulemma koko ajan menossa – sekä ajantasainen näkemys Matti Ala-Huhdalta Aalto-yliopiston alkuvaiheista. Suomalainen taistelee hyvällä menestyksellä talebaneja ja rikollisryhmiä vastaan ja opiskelee pian tieteen ja taiteen välisiä huipputaitoja uudessa yliopistossa. Uskokaamme kaikki.

Piti karata kesken puheiden ja ennen buffetia Päivälehden museoon, missä oli lämminhenkinen kirjallinen ilta ET-lehden, Suomalaisen kirjakaupan ja WSOY:n merkeissä. Aila oli iloisena ja reippaana paikalla! Tuttuja tapailimme, Pirkko Arstila johdatteli. Ehdimme siinä puhella illan viimeisinä esiintyjinä niitä sekä näitä ja kirjaakin ostettiin oikein innokkaasti, nimikirjoituksia saimme riipustella. Kultainen Eeva Kilpi piti niin kauniin kiitospuheen kirjastamme, että tunnelma suorastaan kuohahti. Joten kannatti rynniä paikalle kesken maanpuolustuspuheiden.

Kirsti Mäkisen kanssa illastelimme Viiskulmassa miettien mm. Vanhan kirjallisuuden päivien tulevaisuutta. Jotain uudistumista epäilemättä kaivattaisiin, mutta nyt mennään vielä ensi kesänä täysin palkein lyriikkaa lennättämään.

Sitten vaan päin vappua.

Maanpuolustuskurssi kokoontui Säätytalossa, kuultiin kerrassaan suorasukainen ja dramaattinen kuvaus Afghanistanin rintamalta – parempaan suuntaan ollaan kuulemma koko ajan menossa – sekä ajantasainen näkemys Matti Ala-Huhdalta Aalto-yliopiston alkuvaiheista. Suomalainen taistelee hyvällä menestyksellä talebaneja ja rikollisryhmiä vastaan ja opiskelee pian tieteen ja taiteen välisiä huipputaitoja uudessa yliopistossa. Uskokaamme kaikki.

Piti karata kesken puheiden ja ennen buffetia Päivälehden museoon, missä oli lämminhenkinen kirjallinen ilta ET-lehden, Suomalaisen kirjakaupan ja WSOY:n merkeissä. Aila oli iloisena ja reippaana paikalla! Tuttuja tapailimme, Pirkko Arstila johdatteli. Ehdimme siinä puhella illan viimeisinä esiintyjinä niitä sekä näitä ja kirjaakin ostettiin oikein innokkaasti, nimikirjoituksia saimme riipustella. Kultainen Eeva Kilpi piti niin kauniin kiitospuheen kirjastamme, että tunnelma suorastaan kuohahti. Joten kannatti rynniä paikalle kesken maanpuolustuspuheiden.

Kirsti Mäkisen kanssa illastelimme Viiskulmassa miettien mm. Vanhan kirjallisuuden päivien tulevaisuutta. Jotain uudistumista epäilemättä kaivattaisiin, mutta nyt mennään vielä ensi kesänä täysin palkein lyriikkaa lennättämään.

Sitten vaan päin vappua.

Aamulla Maikkarin tutussa uutisstudiossa. Sanna Kiiski teki hyviä kysymyksiä, vastailu alkaa olla liiankin vaivatonta.

Jarmo Papinniemenkin tapasin Ekbergillä, puhetta Rondo-lehteen Ilmajoen oopperasta ja Taipaleenjoesta. Liityin jopa Teostoon. Se tässä kaikkien järjestöjen ryteikössä enää puuttuikin.

Illalla painelimme lempiteatteriimme Lillaniin, missä meni viimeisiä kertoja Maria Blomin Bondjävlar. Elokuvan aiheesta olen nähnyt, tämä oli ikään kuin supistettu ja Pohjanmaalle sovitettu versio, mutta näytelmä taisi sittenkin olla ajallisesti varhaisempi. Maalla elämisen ahdistus näkyi tragikoomisessa valossa. Elokuvaan juttu oli vähän lihoteltu? Joka tapauksessa mukiinmenevä esitys, hyviä näyttelijöitä. Varsinkin ilahdutti nähdä pitkästä aikaa Christina Indrenius-Zalewski täysissä voimissa ja hyvässä vireessä. Pia Runnakko, niin ikään mainio hahmo, viettää huomenna torstaina viimeisessä esityksessä taiteilijajuhlaansa.

Seuraamme osui huomattavan hilpeä nainen, ruotsinkielinen daami, joka nauroi ja pulputti taukoamatta läpi koko esityksen. Lopuksi hän totesi, että vakaville asioille naurettiin tässä liikaa ja ilmoitti kirjoittavansa vielä itse paremman näytelmän. Toivotimme onnea. Lillanissa on välittömyyttä.

Aamulla Maikkarin tutussa uutisstudiossa. Sanna Kiiski teki hyviä kysymyksiä, vastailu alkaa olla liiankin vaivatonta.

Jarmo Papinniemenkin tapasin Ekbergillä, puhetta Rondo-lehteen Ilmajoen oopperasta ja Taipaleenjoesta. Liityin jopa Teostoon. Se tässä kaikkien järjestöjen ryteikössä enää puuttuikin.

Illalla painelimme lempiteatteriimme Lillaniin, missä meni viimeisiä kertoja Maria Blomin Bondjävlar. Elokuvan aiheesta olen nähnyt, tämä oli ikään kuin supistettu ja Pohjanmaalle sovitettu versio, mutta näytelmä taisi sittenkin olla ajallisesti varhaisempi. Maalla elämisen ahdistus näkyi tragikoomisessa valossa. Elokuvaan juttu oli vähän lihoteltu? Joka tapauksessa mukiinmenevä esitys, hyviä näyttelijöitä. Varsinkin ilahdutti nähdä pitkästä aikaa Christina Indrenius-Zalewski täysissä voimissa ja hyvässä vireessä. Pia Runnakko, niin ikään mainio hahmo, viettää huomenna torstaina viimeisessä esityksessä taiteilijajuhlaansa.

Seuraamme osui huomattavan hilpeä nainen, ruotsinkielinen daami, joka nauroi ja pulputti taukoamatta läpi koko esityksen. Lopuksi hän totesi, että vakaville asioille naurettiin tässä liikaa ja ilmoitti kirjoittavansa vielä itse paremman näytelmän. Toivotimme onnea. Lillanissa on välittömyyttä.

Valittiin voittajat ja palkinnonsaajat sekä kunniamaininnat Pirkanmaan kirjoituskilpailussa. Kokous Metsossa sujui kivuttomammin kuin viime vuonna, olimme jokseenkin yksimieliset. Ihmeen samoihin teksteihin neljän jäsenen valinnat osuivat, vaikka kirjoituksia oli yli 300 ja taso varsin tasaväkinen, erityisesti proosan puolella. No näitä kommentoidaan sitten lähemmin palkintojenjakotilaisuudessa toukokuussa.

Jälleen yksi urakka selvitetty. Tästä alkaa vapaampi kevätelämä, mikä lieneekin ansaittua.

Naapuriin on syntynyt Ylivakerin 16. isäntä alenevassa polvessa; kävimme tervehtimässä ja onnittelemassa vanhempiaan.

Francon ajassa oli ennakoitavissa, että rakastettava huijml; kiivaasti. Ehkä kylpykaupunki vielä nousee uuteen kukintoon; toistaiseksi näiden virtaviivaisten kylpylöiden ja muun kylän välillä vallitsee kuilunomainen ristiriita. Mutta viihdyimme yhtäkaikki, vaikka sää oli kolean kevätviimainen.

Löysimme Koidulan museon sieltä joen vastarannalta, seikkaperäinen ja hellyttävä paikka, missä opastajana toimi oikea vanhan kansan lämminhenkinen Lydia-entusiasti. Marja huomasi tarkkana museon esitteessä kuolinpäivävirheen, jota kukaan ei ole 60 vuoteen huomannut. Korjaavatkohan?

Toinen kulttuuripiste oli Endla-teatteri, missä seurasimme Ronja Ryövärintyttären ensi-iltaa – ihan vain, että nähtiin millainen meininki täällä oli. Lapset oli katsomossa huomattavan kauniisti puettu, tunnelma innostunut. Esitys kohtalainen, menestys varma.

Nykytaiteen museota silmäilimme (hyvä nukkekokoelma ja upeita lintukuvia Marjan iloksi), Edelweississa ja Postipoississa istuimme illallisia ja muuten nautimme Estonian vieraanvaraisuutta. Sielläkin oli yhdet mieleenpainuvat iltatanssit, reipasta veteraaniväkeä. Voi suositella rauhaa ja reippailua kaipaaville.

Tulin vasta täällä lukeneeksi Jaan Krossin kouraisevan novellikokoelman Silmien avaamisen päivä – valinnut ja suomentanut Juhani Salokannel. Kyllä onkin Jussi hyvin suomentanut säilyttäen Krossin jutustelevan virolaisperäisen poljennon. Erinomainen kirja, joka sai sitten kotiin tullessa lukemaan uudelleen ja tarkemmin kuin jatkona Sofi Oksasen palkintoromaania Puhdistus. Näitä taustoja vasten sekin parani entisestään, hieno teos, näin on viimein tunnustettava.

Sitä mietinkin, mikä huimaava ero eri matkailukausien välillä: kuinka sotavuosina ja myöhemmin pyrittiin sieltä lahden yli Suomeen salaa ja hengen kaupalla mitä moninaisimmin keinoin (joita Kross nautittavan terävällä sarkasmillaan kuvaa) ja etupäässä matkailtiin härkävaunuissa Siperiaan; kuinka sitten minunkin polveni tunnusteli 60-luvulta (ensimmäistä kertaa Siulan opiskelijaseurueessa keväällä 1968) hartaita ja vakaita kulttuurimatkoja, kuinka monia asiallisia esitelmämatkoja sittemmin Georg Otsilla (harvemmin silloin ryypättiin) – ja kuinka nyt meidän porolaumat retostaen tulevat ja menevät hotellilaivoilla jonottaen ja valtavia viinapakaaseja sataman superparakista mukana kantaen, hyllyviltä pöydiltä itseään täyteen ahtaen. Maailman muutos melkoinen, tuskin uskoisivat Krossin sankarit tai Kekkonenkaan, joka väylän sitten uudestaan avasi. Suomen silta on totisesti ollut historiallisten muutosten ilmentäjä.

Rasittava päivä ei silti vienyt kaikkia voimia, vaan virkeästi oli herättävä Scandicissa uusiin toimiin. Lehtiäkin on ehditty katsella sen verran, että Matti Kuuselan mainiot jutut Aamulehdessä Ailan kirjasta eilen ja toissapäivänä nostattavat kovasti tunnelmaa. Nyt en totisesti voi mistään valittaa.

Saunan ja aamiaisen jälkeen ajelimme Matkailumessuille todistamaan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmasta tiedotustilaisuudessa, joka ei tosin pysäyttänyt kovin monia kuulijoita. Mutta parhaamme teimme Päivin ja Kirstin kanssa Tuija Välipakan esittäessä kauniita runoja syksyllä ilmestyvästä uudesta kokoelmastaan. Onhan teema kesällä perin runollinen: Lyriikka lentoon! Esiintyjiä kova rivi Jörn Donnerista Vilja-Tuulia Huotariseen, laulua ja runoa joka tuutista ja huutokaupassa kuulemma varsinaisia kirja-aarteita, Koskenniemeä ja Meriluotoakin esitellään.

Messut ei sittenkään ole paras paikka puheenomaisen viestin perille saamiseksi, hallitseva tangokuningas keräsi enemmän yleisöä kahvilan lavalla. Hauska oli sinänsä vilkaista, mitä kaikkea eri puolilla maata järjestetään. Suomen suvi näyttää yhä vain vilkkaammalta tapahtumakarusellilta.

Illalla viimein kotio Hämeenkyröön, missä maat ovat paljaat ja jäät lähteneet – saunarantakin odottaa saapujia valmiina uusiin koetoksiin. Ulkona on harmaa kevätyö, sydän rinnassa niin maltitonna lyö… taidettiin laulaa siinä Waltarin runossakin.

Historiallinen väitöstilaisuus Tampereella keräsi salin täyteen kuulijoita. Taru Tapioharju puolusti tulkintojaan Tytöstä kaupungissa Mika Waltarin Helsinki-romaaneissa. Juhani Niemi istui tyynesti kustoksena ja minä esitin vaihtelevaa, hyvinkin perusteltua kritiikkiä lähinnä väittelijän ylipaisuneesta narratologisesta terminologiasta ja kiihkeistä ylitulkinnoista itse teksteistä. Uusi nainen tuli kyllä monipuolisesti käsitellyksi, samoin nuori Waltari modernina kertojana. Innostunutta tutkimusta vastaan oli tietysti hauska väitellä – olihan kyse ensimmäisestä Waltaria koskevasta väitöksestä. Niitä on sentään ollut, joissa Waltarin tuotanto on ollut osana väitöstä, esim. tulenkantajista tai uskonnosta puheen ollen. Uusi arkkipiispakin on ollut asialla.

Tapioharjun väitös tuli hyväksytyksi, minkä totesimme kahvitilaisuuden yhteydessä pidetyssä arvostelulautakunnan kokouksessa. Sitkeä yritys palkittiin, vaikka rima vaappui välillä uhkaavasti. Hyvän väitöstilaisuuden dramaturgiaan kuuluu, että yleisöön hiipii jähmettävä kauhu hylkäyksen mahdollisuudesta – kunnes loppulausunto armahtaa.

Tilaisuus kesti lähes kolme tuntia, minkä jälkeen vähän levähdimme Marjan kanssa hotellissa ja siirryimme Finlaysonin palatsiin karonkkaan, jonka väittelijä oli järjestänyt komeasti parhaiden akateemisten perinteiden mukaan. Totta kai olimme jo päivällä frakeissa Juhanin kanssa ja naiset iltapuvuissa, mikä ei Tampereella ole kovin tavallista. Puheita pidettiin, Harri Saksala yhtyeineen esiintyi esittäen Waltarin runoihin sävellettyjä lauluja, nähtiin hauska nukketeatteriesitys ja nautittiin muhkeista tarjoiluista. Erityisiä piirteitä: väittelijä lähetti vastaväittäjän puolisolle 20 punaista ruusua, ja väittelijän puoliso huolehti, ettei vastaväittäjän lasi ollut koskaan tyhjä. Näin hienossa karonkassa en ole ennen ollutkaan – paitsi omassani. Silti jaksoimme kipaista keskiyöllä vielä Ilvekseen jatkoille sympaattisen urjalalaispariskunta Rantalan huoneeseen korkealle Tampereen kattojen yllä.

Kirjan julkistamisrumba onnellisesti takana, sato suorastaan hirvittää. Taisi käydä kuten Tuuli Leppänen kustantamossa ennusti: kirja saa maksimaalisen julkisuuden. Eikä ihme kyllä kritiikkikään ruhjo sitä, ei ainakaan toistaiseksi. Hbl:n kritiikki, Pia Ingströmin kirjoittama, on suorastaan innoittuneen kiittävä.

Joten syytä hengähtää helpotuksesta. Eilen vietettiin pitkä iltapäivä Bulevardilla puhuen ja vastaillen, tuttuja ja mediaa tapaillen, Ailan elämästä todistaen. Tommi Korpela lausui runoja, Ailaa haastateltiin ja minäkin sanoin sanani, ja sitten meidät kiikutettiin kabinettiin lisähaastatteluihin, joten ihmisten tapaaminen jäi valitettavan vähäiseksi. Sitten kun oli aikaa istuskella ja nauttia lisää kuohua, useimmat olivatkin jo lähteneet. Mutta pieni ydinpiiri jäi puimaan juttuja. Aila jaksoi hienosti istua ja puhua ihan tappiin saakka. On hän ihme ikityttö!

Hienoa että myös varttuneet leidit Ritva Haavikko ja Irma Laitinen tulivat paikalle, ja harvoin tapaamme Markku Envallinkaan kanssa – eikä siihen nytkään oikein tullut tilaisuutta. Mutta ollaan tietysti tyytyväisiä median vilkkaaseen mielenkiintoon. Eeva-Liisa nautti sydämensä pohjasta tällaisesta kirjallisesta hulinasta, ja vilahtihan siellä Ainokin joukossa. Vanha taistelutoveri Vesa risteili sujuvasti salongissa.

Kirjan toista toimittajaa Olvi Seppälää en ehtinyt tavata ollenkaan, mutta Vuokko Hosiaa kiitin sitäkin aiheellisemmin tarkasta työstä. Pari pikkuvirhettä korjataan toiseen painokseen, joka otetaankin kuulemma heti. Lupaavaa.

Tänään tarjoutui oivallinen toipumistauko, kun reipas kunnanjohtaja Kari Häkämies tarjosi lounaan Lasipalatsissa ja esitti kirjallisen idean kulttuurikunnan piristykseksi – tällaisia aloitteita ei koskaan ennen ole tullut kunnan taholta! Kun ajatus lähtee tältä tasolta, saadaan varmasti jotakin kunnollista aikaan. Aina ennen on räpistelty vapaaehtoisin ja vajavaisin voimin näytelmiä, seminaareja ja sen sellaisia. Uudet tuulet puhaltavat Hämeenkyrössä…

Aina yhtä jännittävää, kun kirja pullahtaa uunista. Vuokko Hosia lähetti viestin, ja menin heti Bulevardilta hakemaan lämpimäisen. Lasinkirkas, hullunrohkea. Hyvältä näyttää, ei hullumpaa. Yksi kuvahaksahdus voidaan korjata seuraavaan (toivottavasti) painokseen. Muuta virhettä en nyt huomaa. Lehteilen ihmeissäni, että tämäkin siis saatiin aikaan.

Illan suussa Pasilaan puoli seitsemän lähetykseen, rentoa meininkiä. Juho-Pekka Rantala on vastassa, Peter Nyman ja Marja Hintikka johdattelevat. Hyvää huolta pidetään. Huomaamme Peterin kanssa, että meillä on samansuuntaiset geneettiset taustat: sekoitus suomenruotsalaista länsi-Uuttamaata ja hämäläis-satakuntalaista Pirkanmaan perimää. Siinä lienee charmimme salaisuus? Kaiketi selviämme melko notkeasti hieman erisuuntaisista juttupyrähdyksistä makasiinin sokkeloissa. Ailan kirja pääsee näkyvästi esille.

Marja kehuu kotona, kaikki siis hyvin. Avaamme pullon kuohuviiniä ilmestymisen kunniaksi. Mutta liikaa ei sovi vielä kohotella. Huomenna varsinainen koetos, julkistaminen WSOY:llä.

Serkkuni Osku täyttää Kyröskoskella 60, onnittelin poikaa. Saanut kenkää sahalta kuten koko sakki, pitkien perinteiden saha seisoo eikä uutta toimintaa ole näkyvillä. Mutta Osku, pitkän linjan työnjohtaja, vaikuttaa levolliselta kuten aina.

Ailan luona kuvattiin pätkä tv-uutisiin tulossa olevasta kirjasta, Satu-Lotta Peltola toimitti ja oli hyvin perehtynyt vedoksiin. Pitkä juttu siitä tuli, mutta leikataan pariin minuuttiin torstain alkuillan uutisiin, ehkä pääuutisiinkin. Me oltiin varmaan Ailan kanssa hyviä, mitäs, vanhat tekijät.

Poikkesin lounaalle Suomalaiselle Klubille ja tapasin yllättävän monia tuttuja, jopa Heikki Tavelan (kauppaneuvos Paukun), jonka kanssa verestimme vanhaa ideaa suorasukaisesta Sillanpää-haastattelusta. Muutamat läheiset tuntevat hänen erikoissuhteensa Taataan.

Annankadulla ponni kiivaasti vastaan Marja Tiura, tiukka mutru huulessa. Pysäytin Marjan ja tiedustin vointia. Sainkin voimakkaan katsauksen vainosta ja ajojahdista ja Merisalon luonteenlaadusta, ei mitään mairittelevaa luonnehdintaa. Toivotin Marjalle kestävyyttä ja potkua, mitä muutakaan voimme. Hän jatkoi tiukkaa askelta kohti eduskuntaa. Rohkeutta siinäkin vaaditaan.

Istuin pari tuntia WSOY:llä kuuntelemassa kirjailijaforumin valituksia yhtiön markkinoinnin heikkouksista. Joni Pyysalo sitä virkeästi johdatteli. En voinut kovin paljon keskusteluun osallistua, kun omat kokemukseni yhtiöstä ovat nolostuttavan positiivisia. Minua on kohdeltu aina hyvin, ja markkinointi ja tiedotus on ollut hyvinkin terhakkaa, ainakin verrattuna tuoreisiin kokemuksiin toisesta kustannusyhtiöstä. Mutta kun kuuntelin muita, huomasin että kaikenlaista voisi kehittää ja virkeitä ideoita risteili. Hyvä että kirjailijat aktivoituvat. Tällainen ideointi, varsinkaan nettimarkkinointi, ei vain taida olla minun alaani.

Istahdin vielä Ekbergille Risto Nikun kuultavaksi, hän kun kokoaa uutta laitosta suomalaisia tietokirjailijoita esittelevään teokseen. Olikin kiintoisaa muistella oman tuotannon alkujuuria, mistä kirjat kulloinkin lähtivät. Aika paljon niitä olikin, kun Riston listaa käytiin tunti läpi. Mukava istunto.

Siinä oli kaupunkilenkkiä kerrakseen. Monia ihmisiä ehtii tavata, kun vain kiertelee vähän lähikatuja. Viron historiaa kuvaileva tv-sarja vietti rauhanajan suvantoa. Meidän Hovimäki taitaa olla sen esikuva eikä huonossa mielessä, samaa konstailematonta työtä.