Keskustelu Tampereen kirjastossa, aiheena elämäkerrat.

Entinen oppilaani Anna Sirén kävi jo aamupäivällä tekemässä aiheesta juttua Pirkanmaan radioon. Olipa hauska hänet aikojen jälkeen tavata. Varmaan tälläkin haastattelupätkällä oli oma kutsuva vaikutuksensa illan onnistumiseksi.

Paneelia johti Saara Kesävuori, suuri luentosali yllättäen täpötäynnä. Elämä ja elämäkerrat kiinnostavat. Ehkä olimme kukin oman tonttimme pelaajia, omaelämäkerran kirjoittaneet Antti Eskola ja Aulis Aarnio, esikoiskirjailija Paula Hahtola ja sitten minä näine iänikuisine kirjailijabiografioineni. Varsinaista keskustelua ei syntynyt eikä yritettykään, Saara kuulusteli meitä kutakin omista töistämme. Kuten Antti tilaisuuden jälkeen totesi, kovin sopuisia olimme, ei enää ole samaa sähköä paneeleissa kuin ennen vanhaan.

Eskola yritti aluksi särmää syyttämällä nykyisiä elämäkertoja lööppi- ja sensaatiohakuisuudesta, ja minäkin jouduin vähän puolustamaan Jylhän syfilistä ja sen sellaista, mutta emme sen reippaammin iskeneen yhteen. Aulis nyt on tyypiltäänkin hyvin sovinnollinen. Syvimmällä tasolla pohdimme sentään totuuden mahdollisuutta tällaisissa kirjoissa, kirjoittajan tulkintoja ja elämän kuvaamista. Antti Eskola vanhana kehäkettuna taisi kerätä parhaita pisteitä, ja me myötäilimme kukin omaan suuntaamme. Yleisö vaikutti keskittyneen kiinnostuneelta ja kiitteli tilaisuuden jälkeen vilpittömän tuntuisesti hyvästä keskustelusta.

Itse ilahduin eniten yhdestä omasta oivalluksestani, kun puhuttiin Auliksen aloitteesta mikrohistoriasta ja tavallisten ihmisten elämän merkityksestä. Eikä juuri kaunokirjallisuus avaa tavallisen maanläheisen ihmisen elämää parhaimmillaan uudella tavalla, esimerkkinä Sillanpää, mutta myös Jylhä antamalla sotureille äänen ja elämän, edelleen Waltari herättämällä eloon tuhansien vuosien takaiset egyptiläiset sontakärsät. Valaisemalla tällaista prosessia myös elämäkerran kirjoittaja kokoaa itselleen ja toivottavasti myös lukijoille parhaat palkinnot.