Talvisodan päättymisen muistopäivä.

Oli sonnustauduttava hyvissä ajoin Säätytaloon. Talvisodan muistoseminaari oli koonnut valtion johtoa, sotilasjohtoa ja sodan veteraaneja salin täyteen. Sikäli kuin saatoin omalta keskittymiseltäni päätellä, tilaisuus onnistui erinomaisesti. Musiikista, puheista, runoista koostui ehjä kokonaisuus, eikä poljettu ihan vanhoja uriakaan; siitä osoituksena vaikka Jylhän ja Dolmatovskin dialogi, jonka Veikko ja Tiia hienosti tulkitsivat.

Ohdon kanssa selvitimme sotaa riittävän erilaisilta kannoilta, hän poliittiselta tasolta, minä kirjalliselta ja maanläheiseltä. Saimme presidentin buffeella ihan riittämiin ja enemmänkin kiitoksia esityksistämme; tällä eläisi jo jouluun saakka. Samoin moni on ystävällisesti lähettänyt viestejä ja soittanut ohjelmasta kiitollisena. Kun asiaa on tiedusteltu ja toivottu, liitän tähän oheen linkkinä oman puheeni tekstin.

Teema jatkui heti iltapäivällä yliopiston juhlasalissa, missä pidettiin V. A. Koskenniemen juhlakonsertti. Komeita sävellyksiä on tehty VAK:n runoihin, parhaita kuultiin. Erityisesti sykähdytti Helena Juntusen kaunis yksinlaulu ja Laulu-Miesten komea ’Nuijamiesten marssi’ sekä tietysti Finlandia.

Martti Häikiön juhlapuhe kosketteli erikoistunutta teemaa, VAK:n melko tuntematonta kantaattia ja Finlandian tekstin taustaa. V. A. Koskenniemen Seuralta konsertti oli iso yritys. Olisihan edes yksi valtioneuvoston edustajakin voinut vaivautua paikalle.

Niin vierähti kova päivä iltaan, ja ajoin matkatovereitani vastaan lentokentälle: sieltä palasivat risteilijät ruskettuneina, Kirsti ja Marjakin iloisina, olivat kertomansa mukaan viettäneet oikein hauskat loppupäivät kulttuuridaamien Elsin ja Sadun seurassa.

Kumpikin kotona taas, kaikki hyvin, kevään jännittävä koettelemus onnellisesti takana.