Panu Rajala

Kritiikin päivä.

Kun toivuin lievästä flunssasta viikonloppuna, oli aikaa lueskella yhtä ja toista, muun muassa lehtiä. Joitain hämmästelyn aiheita osui silmiin.

Onko Mauno Saaren Haavikko-kirja jotenkin erityisen vaarallinen tai vastenmielinen, kun kaksi kulttuurilehteä (Hiidenkivi, Parnasso) on uhrannut sille kumpikin peräti kaksi yhdensuuntaista murskaavaa arvostelua? Viimeksi Hiidenkiven (1/09) teilaukset toistavat stereona samoja asenteita ja adjektiiveja. Kaksi yliopistomiestä asialla. Tuli ainakin selväksi, että syvästi persoonallista ja uudenlaista sukellusta neron maailmaan ei siellä universiteetissä sallita, mieluiten kiellettäisiin jos voitaisiin. Toinen kriitikoista (Koskela) taisi lisäksi haukkua saman kirjan radiossakin, joten johan oli akateemisessa lukupäässä vimmaa ja vittuuntumista kyllikseen.

Elämäkertojen vainoamista hän jatkaa haukkumalla Häikiön Koskenniemen uudessa Parnassossa. Tarkan Lehtosesta hän teki selvää jo jossakin viime vuoden numerossa. Tätä nimittäisin paradigmaattiseksi vainoharhaksi, pahanlaatuiseksi.

Poliittisen kritiikin puolella on hauska seurata Sauli Niinistön herättämiä reaktioita. Sanoi tai teki mies mitä hyvänsä, siinä nähdään populismia ja presidenttiaikeita. Niinistö tekee parhaansa välttääkseen juuri tämänsuuntaisia elkeitä, mikä tietysti vain yllyttää sohvakommentaattoreita näkemään juuri sitä mitä kohde yrittää väistää. Ehkä Niinistö hallitseekin tällaisen käänteisen populistisen pyrkynosteen kolmella kierteellä. Täysiverinen poliittinen fakiiri tai sitten vain asiallinen juristi, joka katsoisi mieluiten, että yhteisiä asioita hoidetaan edes jollakin kohtuullisella tolkulla. Jopa eduskunnassa.

Tänään Kari Häkämiehen dekkari saa täyslaidallisen Hesarissa, mikä siis kirjailijan mukaan meni ”käsikirjoituksen mukaan” – maakuntalehdistä on kuulemma tullut kiitosta. On luettava ennen kuin tuomitaan. Sinänsä harmillista, että Hesari hoppuilee kritiikin lehteen ennen kuin kirja on tullut edes kauppoihin. Joitakin kirjoja viivytetään kaikessa rauhassa parisen kuukautta, nimiä mainitsematta. (Toisaalta esikoisia Hesa arvioi kiitettävällä vauhdilla, kun on se oma palkinto pelissä.) Ehkä oli kiire hutkaista Häkämiestä, ettei tämä luule itsestään liikoja kirjailijana. Häkämiehen kritiikissä on epäilemättä mukana ns. väärän tulokkaan lisää.

Asialliset hommat hoidettiin, niin hernesoppa, torttu kuin punssi – ja Marja lauloi Sven Dufvaa, ja näin oli päivän teema selvitetty. Radiosta oli mukava kuunnella Anto Leikolan viisasta haastelua sivistyneistöstä ja sen katoamisesta.

Pääasiana oli kuitenkin Meriluoto-tekstin lähettäminen monien korjausten jälkeen Mikko-Olaville vielä tarkistettavaksi ja sitten vaan taittoon. Suuri huojennus humahtelee tajunnassa.

Vai oliko pääasia lopulta kauan odottamamme Lokin vierailu Moskovan Maly-teatterista tuolla meidän Kaupunginteatterissa. Oli lupa odottaa kunnollista Tšehovia eikä mitään rumia metallitelineitä tai sekalaista puvustoa ja huutoa ja hysteriaa. Se saatiinkin. Kieltämätön nautinto oli katsella hienoa ja syvällistä näyttelijäntyötä, oikeita lavasteita, läpikotaisin tutkittua tekstiä ja kirkasta, kaikesta väkinäisestä modernisoinnista vapaata tulkintaa. Esityksellä on ikää jo 15 vuotta (naapurissa pidetään omat aarteet esillä), mitä ei virityksestä juurikaan huomannut.

Kaksi tai kolme näyttelijää jäi erityisesti mieleeni. Yleensä Maša jää surumieliseksi taustahenkilöksi, mutta tässä Venäjän kansantaiteilija Aljona Ohlupina nosti tämän onnettomasti rakastuneen naisen hyvin läsnäolevaksi, tarkkaavaiseksi ja reaktioissaan aktiiviseksi – kaikesta suremisestaan huolimatta. Aloin oikein seurata häntä, hieno työ.

Itse Konstantin Trepljov oli herkkä nuori kaveri – Stepan Koršunov, joka ei ollut ehtinyt vielä saada mitään ansioitunutta kunnianimikettä kintereilleen, mutta tekipä hermolla ja hyvin tämän epäonnistuvan kirjailijan sisäiset liikkeet. Kuinka hän ilmensi lopullisen luhistumisensa Ninan kertoessa, että rakastaa edelleen intohimoisesti Trigorinia – vain lievä hymy, silmien kostuva tuska ja sitten rauhallinen itsemurhapäätös. Suurta näyttelemistä.

Ja tietysti pääohjaaja Juri Solomin, Venäjän valtionpalkinnollakin koristettu, oli tarkka, älyllinen, pehmeä ja sarkastisen itseironinen Trigorin – Tšehovin julman satiirinen omakuva keskinkertaisesta ja moraaliltaan joustavasta menestyskirjailijasta.

Yleisön suosikki Irina Murajeva heitti iloisesti välillä farssiksi Irina Arkadinan diivanelkeet ja miksei sekin sopinut monivälkkeisen näytelmän elämänkuvaan. Nina oli liian sileä, eivätkä lopun pettymysten huuhtoma kärsimys ja usko uuteen oikein päässeet näkyville. Myös opettaja, suuresti palkittu Vladimir Bogin oli mielestämme liian reipas ja sporttinen tyyppi tähän alistettuun köyhän miehen rooliin.

Ensimmäisellä jaksolla kokeilin kuunnella vain näyttämöpuhetta, kun uskoin tekstin tuntevani ja olin sen uudelleen lukenutkin, mutta paljon jäi silti oheen, joten toisella puoliskolla turvauduin tulkkauskuulokkeeseen, ja sehän toimi erinomaisesti, kiitos vain hyville diskreeteille lukijoille.

Yleisö eli lämpimästi mukana, täydessä salissa oli paljon venäläisen kulttuurin tuntijoita, mikä kuului reaktioissa. Kaikkiaan nautittava, surumielisen kaunis ilta.

Kuuntelin Aila Meriluodon tekemiä haastatteluja Lauri Viita -kirjaansa varten aikanaan 1972-73. Nauhat ovat säilyneet ja digitoitu SKS:n mainiossa kirjallisuusarkistossa. Aila on ne aika äskettäin luovuttanut. Hyvä esimerkki siitä, kuinka arvokasta aineistoa voidaan tallentaa jälkeen tuleville.

Kuinka terävästi ja viisaasti Väinö Linna luonnehtiikaan kirjailijaveljeään, tämän neroutta ja sairautta, kaikkiaan tämän poikkeuksellisuutta. ”Ei se ollut ihan tavallinen hullukaan!” Linna on nauhoilla parhaimmillaan, puhuessaan vaikkapa Viidan hajottavan älyn ja kokoavan tunteen aiheuttamasta ristiriidasta, jonka yhtenä ilmenemismuotona pirstamielisyys sitten puhkesi. On muitakin hersyviä kertojia kuten Veikko Pihlajamäki, vanha tuttu Tampereelta, uskollinen Myllykolun kävijä, vainaja jo hänkin kuten tuossa kaikki muut. Kuinka Juha Mannerkorpi auraa muistojaan kuin tasatahtisella traktorilla. Ja Lauri Suoja siellä kertoilee Sillanpään ja Viidan suhteista. Häntä minäkin aikanani haastattelin.

Sykähdyttävin elämys oli kuulla aikojen perästä Saara-kulta Kuitusta, Taatan tytärtä, hänen tuttua katkonaista, pilliklubiin, vaistoon ja kuulijaan luottavaa analysointiaan Laurista, varsinkin tämän kuolemasta, ja mikä pysähdyttävintä: aina välillä Saara vetäisi jonkun piirteen erään Panun ajankohtaisista ponnisteluista ihmissuhteissaan… Oi aika sä kultainen, näitä viestejä miltei neljän vuosikymmenen takaa. Suorastaan aistin Ilvestien olohuoneen unohtumattoman tunnelman. Ja Aila se osaa kikattaa heleämmin kuin kukaan, haastattelut läpi. Jonkun lisäpiirteen vielä ehdin pelastaa elämäkertaan.

Toiselta puolen, Häikiön Koskenniemi-eepos aktivoi: olen lukenut jopa VAK:n Konsuli Brennerin jälkikesän (1916), eloisasti ja luistavasti kirjoitettu romaani liike-elämästä, vähän samoja aineksia kuin Herlinien tarinassa Kone-yhtiössä. Mutta ihmiskuvaus on harvapiirteistä, juonen asetelmat kaavamaisia. Silti kiintoisa tuttavuus ajankuvana.

Antoisampi on 1985 ilmestynyt esseekokoelma Kurkiauran varjo, Koskenniemestä koottu. Kannattaa katsoa varsinkin, kuinka hauskasti Pekka Mattila siinä purkaa VAK:n fasistileimoja, joita Johannes Salminen, Raoul Palmgren ja Eino Karhu ovat suruttomaan tapaan iskeneet. Samaa keskustelua käydään edelleen Häikiön kirjasta, viimeksi Parnasson ylisummaan huitaisevassa teilauksessa. Tuleekohan vieläkään selvyyttä VAK:n isänmaallisuuden, saksalaissuuntauksen ja varsinaisen fasismin välisistä suhteista..?

Mahtavan mainoksen tarjosivat kansanedustajat puhemiehelleen heti kauden alkajaisiksi. Seuraavissa vaaleissa Niinistö rikkoo 100 000 äänen haamurajan. Aina on kansa arvostanut saitaa ja tiukkaa valtiomiestä, koska niitä on niin harvassa.

Miksi puheet eduskunnan avajaisissa muuten ovat niin perin vakavia ja pahantuulisen näköisiä, vaikka pientä lientyvää nyökkäilyä nyt loppua kohti havaittiinkin. Eikö voisi olla jotain lisäohjelmaa? Nyt olisi hyvin sopinut Lauri Viidan runo ’Kapina’ siitä nuoren riuskan urosluteen nostattamasta offensiivista, joka päättyi yhtä nolosti kuin kansanedustajien kapinaliike.

Piispa Huovinen, tämä rinnakkaisluokan poika Norssista, sen sijaan saarnasi koskettavasti päivällä pelkän olemisen vaikeudesta ja tärkeydestä. J. Ollila kumppaneineen ei ehkä hyväksy saarnan ajatusta, koska se ei edistä sanottavasti kilpailukykyä eikä oikein työllisyyttäkään. Perimmältään oli puhe olemisesta Jumalan armossa. Mutta ihan arkistakin olemista on joskus hyvä harjoitella. Osaan sen toistaiseksi huonosti.

Illalla pantiin Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät jokseenkin ojennukseen ohjelmavaliokunnan kokouksessa. Tulee virkeät, raikkaat, modernit päivät tunnuksella Lyriikka lentoon! Paitsi taattuja kovia nimiä kohtaamme kiintoisia yllättäjiä. Ja tietysti keräilemisen arvoisia kirjoja kasapäin. Sitä päin, kesää kohti!

Tapahtumarikas päivä.

Samaan aikaan kun Sauli Niinistöä kolhittiin eduskunnassa, me istuimme Piret Salurin kanssa rattoisalla lounaalla Helkan keittiössä ja puhuimme virolais-suomalaisista suhteista, historiasta, politiikasta ja ennen kaikkea Sinuhen uudesta vironkielisestä käännöksestä, jota Piret oli saapunut esittelemään Waltari-seuran iltatilaisuuteen. Sain kauniin kirjan ja sitä ihastelin. Sinuhe on tietysti ponnahtanut myyntimenestykseksi Virossa, ensimmäinen painos loppui heti. Piret selvitteli mitä eroja on J. Aavikin vanhan käännöksen ja tämän uuden välillä, puhuimme kääntämisen ongelmista, ulkovirolaisista ja kovista kokemuksista, joidenkin suomalaisten vähemmän empaattisista asenteista (Koivisto, Klinge), kirjallisuudestakin: Sofi Oksasen teokset nähdään lahden eteläpuolella kriittisemmin kuin meillä, hyvästä syystä. Virolaiset ovat selviytyjiä, eivät halua itseään nähtävän vain uhreina.

En päässyt taannoin Tallinnan julkistamistilaisuuteen enkä tänä iltanakaan kääntäjiä kuulemaan Töölön kirjastoon, sillä Kansallisarkistossa oli kutsutilaisuus, jossa kuultiin kokemuksia arkistojen (varsinkin yksityis) käytöstä kirjallisen työn pontimina ja muutenkin historiallisina lähteinä. Kuulijoina kovia arkistojen käyttäjiä kuten Mauno Koivisto, Max Jakobson, piispa Huovinen ja muita. Historiantutkijoita in corpore, kirjallisuudentutkijoita ei, sillä heitä eivät tunnetusti arkistot kiinnosta. Puheenvuoroista kiinnosti erityisesti Erkki Tuomiojan esittely parhaista arkistoista nimenomaan elämäkertojen aineistoina, omakohtaisesti koluttuina Tukholmaa ja Lontoota myöten. Venäjän arkistoista ei yllättäen puhuttu mitään, ei myöskään mistään erityisongelmista.

Riitta Uosukainen ja Kaari Utrio esittelivät lähinnä omia yksityisarkistojaan, Riitalla tietysti valtiollistakin paperia yllin kyllin. Ilmeisen mallikkaasti jaksavat jotkut (Kaari) hoitaa arkistojaan; tunsin piston sydämessäni, kun Marjatta Väänänen vierelläni tiedusteli omien arkistojeni tilaa. Suuri kaaos, on oikea vastaus, valitettavasti. Kun nyt saataisiin edes Sillanpään Seuran arkisto järjestetyksi historiikkia varten; siitäkin on Hämeenkyrössä kokous tänä iltana, mutta milläs repeän kolmeen paikkaan.

Kuulin että arkistomateriaalia on Suomessa yli 180 hyllykilometriä ja lisää tulossa lähitulevaisuudessa ylikin sen määrän! On siinä selvittämistä ja säilyttämistä ja läpikäymistä. Ja mitä yksityisillä on kätköissään vielä mihinkään luovuttamatta.

Kellarissa nautittiin esitysten päälle viiniä ja pientä purtavaa ja kuulin Matti Suurpäältä hiukan säikäyttäviä kokemuksia kirjeiden sitaattioikeudesta sekä Heikki Talvitieltä vuolaan tarinatuokion diplomaattien ja kirjailijoidenkin ihmeellisistä seikkailuista.

Miten lienee virolaisten arkistojen laita historian pyörteiden jälkeen? Piret kertoi päivällä hauskan tarinan Lennart Meren valtuuskirjan jättämisestä Helsingissä diplomaattiaikanaan: kuinka oikea muoto löydettiin ilman asiallista arkistoa! Entä Piretillä itsellään, mitä hänellä? Lupaa kysymättä vaadin, että hän kirjoittaa muistelmansa – hänellä on ehkä eniten ja tarkimmat muistot miehityksen ja sitten itsenäistymisen dramaattisilta vuosilta, presidentti Meren läheisenä avustajana ja protokollapäällikkönä.

Kun korkeiden kinosten halki marssin raikkaassa illassa kotiin, kuulen ensimmäiseksi että Mika Myllylältä on saatu epo-tunnustus. Olipa ajankohta, paria viikkoa ennen olympiakisoja. Koston puukot ja Räikkö Räähkän henki nousevat kumpujen yöstä. Vai olisiko puhuttava puhdistavasta vilpittömyydestä, näin yhtäkkiä ja kirkkain silmin?

Jos joku nauttii lumikinoksista niin me täällä. Varmaan niistä on vaivaa ja kulunkia ja työtä ja harmia, mutta juhlavia ne ovat. Helsinki hukkuu lumeen!

Kun on venäläinen lumipyry, on sopiva aika lukea venäläisiä klassikoita. Tšehov edelleen listalla, hänen syntymänsä 150-vuotispäivän noteerasi sentään Kansallisteatteri Platonovin esityksellä. Lokki lentää pian tänne Moskovasta, Marja luki jo tekstin että pysyy kärryillä. Minä valmentaudun lukemalla mestarinovelleja taas kerran.

Tarkastelimme Meriluoto-tilannetta Anna B:n kanssa miellyttävällä lounaalla Kosmoksessa. Muitakin ajatuksia sinkoili. Onkohan elämäkerta lopulta minun genreni, kun kaikenlaista olen tässä välissä kokeillut.

SFT:n kuuluttaja kertoi, että seuraava ohjelma on pakko katsoa. Koska olemme kuuliaisia kansalaisia, katsoimme. Sehän kannattikin. Dokumentti Italian Videokratiasta ja Berlusconin ruhtinaskunnasta avasi räikeästi näkemään, mistä tämä tositv:n ja julkisuuspippaloiden vyöry on meillekin rantautunut vaikka onneksi lievemmässä muodossa. Täällä se ei sentään ole suoraan liitoksissa poliittiseen valtaan, luojan kiitos. Berlusconin mediamahti näytti ylittämättömät mittasuhteensa. Onkohan kansa siellä niin kiihkeästi mukana ja kannattamassa kuin ohjelma tahtoi osoittaa. Mutta voimaton on oppositiokin, korkeintaan voidaan vetäistä Silviota turpiin tuomiokirkon pienoismallilla. Sekin taisi vain lisätä pääministerin suosiota. Kiitos kuuluttaja hyvästä komennosta.

Täällä Vanhasta ahdistetaan nurkkaan kunnes varmasti kukistuu. Ovatkohan miesten synnit mitenkään verrannollisia, jos ajatellaan Berlusconin loisteliaita vedätyksiä? Ovatko suomalaiset jotenkin erityisen moraalista kansaa vai mistä lie kysymys. Vilkaisu Uutisvuotoon kertoi, että J. Tervo käyttää edelleen jokaisen tilaisuuden sivaltaakseen Vanhasta. Se vaikuttaa jo missiolta, elämäntyön puolikkaalta. Kyllä se kohta siitä nujertuu, älkää huoliko. Tai sitten ei.

Ja kuka ottikaan vanhan kunnon ulkopolitiikan hevosekseen ellei Paavo Väyrynen. Toiset vasta käsiään levittelevät, kun Paavolla on jo täysi höyry päällä. Perästä kuullaan monenlaista.