Elinan päivä, muistoista rikas.

Itämeri-kokous on aikamoinen saavutus vai mitä, saada yleensä mahtajat samaan aikaan Finlandia-estradille. Ilkka Herlin taitaa olla avainmies koko hankkeen takana. Poliitikot antavat lupauksia, auliisti. Onko siirrytty lupausten suurvaltapolitiikkaan? Obamaa jo onnisti, pelkillä lupauksilla rauhan Nobel. Toivotaan että Herlin seuraa herhiläisenä lupausten täyttämistä.

Luin Kari Häkämiehen rikosromaanin Rehelliseksi tunnettu. Ennen muuta hyvä oppikirja valtionhallinnon ja poliisin suhteista. Kirjoittaja tuntee miljöön, henkilöt, kiemurat, joita kuvaa. Ehkä juonessa on vielä väkinäisyyttä, siinä voi yhtyä Majanderin kritiikkiin Hesassa, samoin henkilöt voisivat olla elävämpiä. Mutta ehdottomasti kiintoisa teos, ripeästi kerrottu, kielen kankeutta en huomannut. Politiikka saa kyytiä, etenkin ihmissuhteet, tekemisen tavat. Reippaita perussuomalaisia äänenpainoja kuullaan. Jatkoa jäämme odottamaan.

Keskustelu kuvataidepolitiikasta kuumenee. Voimalassa Osmo Rauhala ja Harri Manner osasivat sentään ilmaista näkemyksiään selvästi. Molempien ajatukset tuntuivat perustelluilta. Vasemmistolainen kriitikko Kantokorpi rohjotti punaisessa kaulaliinassaan muille naureskellen. Hänen debattinsa ylsi älylliselle tasolle tyyliin ”toi on täyttä puppua”. Naisten vuolaista puheista en ihan saanut selvää. Helpottavaa katsella tällaista tulehdusta ring side -paikoilta vailla omia intohimoja. Kiasmassa en ole koskaan erityisesti viihtynyt.

Sellainen jako tuli esiin, että toisten mielestä (Rauhala) taiteen tulosten saavuttama huomio maailmalla on painavin kriteeri, toisten (Kantokorpi) mielestä riittää kun taiteilijat vähän hengailevat ulkomailla residensseissä ja pyörivät taiteellisissa verkoissa, itse teoksilla ei niin väliä. Osmo on aika rohkeasti käynyt taistoon ja saa varmasti vielä kostajat kimppuunsa. Vasemmisto tiivistää järjestöllisesti otettaan, vanhaan kunnon tyyliin.