Kuuntelin Aila Meriluodon tekemiä haastatteluja Lauri Viita -kirjaansa varten aikanaan 1972-73. Nauhat ovat säilyneet ja digitoitu SKS:n mainiossa kirjallisuusarkistossa. Aila on ne aika äskettäin luovuttanut. Hyvä esimerkki siitä, kuinka arvokasta aineistoa voidaan tallentaa jälkeen tuleville.

Kuinka terävästi ja viisaasti Väinö Linna luonnehtiikaan kirjailijaveljeään, tämän neroutta ja sairautta, kaikkiaan tämän poikkeuksellisuutta. ”Ei se ollut ihan tavallinen hullukaan!” Linna on nauhoilla parhaimmillaan, puhuessaan vaikkapa Viidan hajottavan älyn ja kokoavan tunteen aiheuttamasta ristiriidasta, jonka yhtenä ilmenemismuotona pirstamielisyys sitten puhkesi. On muitakin hersyviä kertojia kuten Veikko Pihlajamäki, vanha tuttu Tampereelta, uskollinen Myllykolun kävijä, vainaja jo hänkin kuten tuossa kaikki muut. Kuinka Juha Mannerkorpi auraa muistojaan kuin tasatahtisella traktorilla. Ja Lauri Suoja siellä kertoilee Sillanpään ja Viidan suhteista. Häntä minäkin aikanani haastattelin.

Sykähdyttävin elämys oli kuulla aikojen perästä Saara-kulta Kuitusta, Taatan tytärtä, hänen tuttua katkonaista, pilliklubiin, vaistoon ja kuulijaan luottavaa analysointiaan Laurista, varsinkin tämän kuolemasta, ja mikä pysähdyttävintä: aina välillä Saara vetäisi jonkun piirteen erään Panun ajankohtaisista ponnisteluista ihmissuhteissaan… Oi aika sä kultainen, näitä viestejä miltei neljän vuosikymmenen takaa. Suorastaan aistin Ilvestien olohuoneen unohtumattoman tunnelman. Ja Aila se osaa kikattaa heleämmin kuin kukaan, haastattelut läpi. Jonkun lisäpiirteen vielä ehdin pelastaa elämäkertaan.

Toiselta puolen, Häikiön Koskenniemi-eepos aktivoi: olen lukenut jopa VAK:n Konsuli Brennerin jälkikesän (1916), eloisasti ja luistavasti kirjoitettu romaani liike-elämästä, vähän samoja aineksia kuin Herlinien tarinassa Kone-yhtiössä. Mutta ihmiskuvaus on harvapiirteistä, juonen asetelmat kaavamaisia. Silti kiintoisa tuttavuus ajankuvana.

Antoisampi on 1985 ilmestynyt esseekokoelma Kurkiauran varjo, Koskenniemestä koottu. Kannattaa katsoa varsinkin, kuinka hauskasti Pekka Mattila siinä purkaa VAK:n fasistileimoja, joita Johannes Salminen, Raoul Palmgren ja Eino Karhu ovat suruttomaan tapaan iskeneet. Samaa keskustelua käydään edelleen Häikiön kirjasta, viimeksi Parnasson ylisummaan huitaisevassa teilauksessa. Tuleekohan vieläkään selvyyttä VAK:n isänmaallisuuden, saksalaissuuntauksen ja varsinaisen fasismin välisistä suhteista..?