Panu Rajala

Heiteltävä yhtaikaa kolmea palloa. Esitelmä Espoon rotareissa Waltarista, samalla Jylhä on viimeistelty Otavalla painoon ja kirjoitan jo uutta, hankin aineistoa Meriluodon kirjaan. Tästä aiheesta neuvonpito eilen iltapäivällä Södikalla, sitten sinne Ukkohaukeen tapaamaan espoolaisia, Pertti Haaviston kutsumana, vaimoaan Kristiinaa vähän puhutin, hänhän on vahva ehdokas Hämeenkyrön uudeksi sivistysjohtajaksi. Lobbattiin häntä jo viikolla Häkämiehelle. Ja illalla piipahdin vielä tervehtimässä Ailaa Arkadiankadulla, palauttamassa kuumaa aineistoa ja saamassa lisää sama lajia.

Sitä sitten luinkin tänään aamupäivällä muistiinpanoja tehden koko aamupäivän Ailan valvovan silmän alaisena. Mieleen painuva istunto! Luin hänelle ääneen katkelmia kirjeistä ja häntäpä nauratti. Tästä alkaa tulla jotain.

Lounaan nautimme entisen oppilaani, tunnetun tuottajan ja tietokirjailijan Marko Kulmalan kanssa Rodolfossa. Hauska tavata pitkästä aikaa, ja syntyi siinä muuan ohjelmaideakin Teemalle, jonka kukaties vielä toteutamme.

Ajelin Kyröön, poimin Marjan Tampereen asemalta, hänpä tuli Turusta ja Tarvasjoelta, alkaa jo toipua kiusaavasta vaivastaan. Niinpä kellahdimme sateiseen maisemaan, lehtiä tutkimme, saimme uusimmat uutiset kauheista korruptioista ja vaalilahjonnoista ja nautimme illan himmeästä hämärästä teekuppien ja tv-tallenteiden äärellä. Taas yksi monikulmainen lenkki tehtynä.

Teema näet jatkui, kun tänään kokoonnuimme Heiskalle juhlimaan Kaunon varsinaisia synttäreitä. Vein miehelle ns. kulttuuripalkeen, jota olemme eri juhlissa vaihdelleet keskenämme: nyt on Kaunon vuoro puhaltaa palkeella lisää roihua Marssilaulun harjoituksiin. Tiesin ennalta, että hän on ainoa joka saisi näin suuren ja riskialttiin hankkeen täällä liikahtamaan ja käyntiin. Hänellä on sitä paitsi hyvä motiivi: mies on yhtä vanha kuin talvisota.

Istuimme pitkässä pöydässä hyvässä seurassa ja kuuntelimme musiikkiesityksiä ja puheita ja nautimme kelpo päivällisen ja sahtiakin saatiin, tottakai. Muistelin puheessani sitä kuinka tuntematon rehtori Perkiömäki kerran joulun aikaan 1971 soitti täältä Hämeenkyröstä Sepänkadulle ja kyseli, olisinko kiinnostunut kehittämään jotakin näyttämöllistä toimintaa Sillanpään tekstien pohjalta Myllykoluun. Sen verran oli kuullut harrastusteni suunnasta kaiketi Vuorisen Juhanilta. Loppu on sitten historiaa.

Kaunon ominaisuuksista voimakkain on vaikeiden haasteiden kerääminen ja vastarinnan voittamisen tahto. Kaunolla ei oikein veri kierrä eikä into syty ellei hän saa jollekin hankkeelle voimakasta vastarintaa. Ja sitähän täällä Kyrössä on riittänyt, joten härmäläinen mies on osunut ihan oikeaan paikkaan ja ympäristöön. Kauno on oman tiensä kulkija, joka ei juuri piittaa yhteisistä päätöksistä, vaan tekee niin kuin mielestään hyvä tulee. Ja aika usein on tullutkin. Toivotin Kaunolle edelleen vahvoja vastarinnan kokemuksia, jotta hänen sinnikäs toimeliaisuutensa säilyisi murtumattomana.

Lämpimiä sanoja sankarille lausuivat myös Hannu Lehtipuu ja Jarmo Puntalo, Sina vetäisi kauniin runon, haitarimusiikkia ja räppiä kuultiin ja lauluesityksiä ja itsekin pääsimme veisaamaan maallisia molliviisuja. Tanssia ei saatu, ja sehän oli vähän harmillista.

Elämä alkaa olla yhtä Marssilaulua.

Tänään oli ensin kirkkokonsertti Hämeenkyrössä tulevan kansanoopperan tukemiseksi, hyvä olikin. Hannu Lehtipuu piti jämerän puheen, ja monet solistit vetivät komeasti tuttuja viisuja. Tapaus liittyi Kauno Perkiömäen laajamittaisiin 70-vuotispäiviin.

Sina tuli konsertin jälkeen meille syömään ja saunomaan, ja saatiin kuulla oopperaharjoitusten nykyinen tilanne, jossa vielä suuria huolien aiheita. Mutta eiköhän se siitä taas rymistä voitolliseen tulokseen, Sinalla on hyvä ote kuorojen ja solistien draamalliseen ohjaukseen. Lippujen kysyntä vilkkaampaa kuin Kaunokaan osasi aavistaa. Ooppera kiertää maakuntaa alkaen ensi-illasta 24.10. täällä Kyröskoskella ja huipentaa kiertueen Tampere-taloon talvisodan alkamispäivän muistoissa 30.11. Lisää tietoa saa netistä klikkaamalla googlesta vaikka Kansanooppera Marssilaulu.

Picasso-näyttely avattiin Ateneumissa. Jussi Pajunen veti puheensa ranskaksi. Jyrki Katainen puhui näyttelyn taloudellisista järjestelyistä, jotka ovatkin mittavat. Satoi, väkeä vähemmän kuin Waltarin taiteilijaystävien avajaisissa viime syksynä.

Valmentautuakseni luin Arianna Stassinopoulos Huffingtonin elämäkertaa miehestä, eloisaa kerrontaa varsinkin juhlista ja naisista, vähän maalauksistakin. Muutama ajatus iskeytyi mieleen. Picasson murhaavia naissuhteita elämäkerturi perustelee sillä, että naiset olivat hänelle joko jumalattaria tai kynnysmattoja. ”Ja vain harva temppu tuotti hänelle niin suurta mielihyvää kuin jumalattaren polkeminen kynnysmatoksi.” Naiskirjoittajan mukaan tätä naiset nimenomaan halusivatkin. He tulivat suorastaan vaativan riippuvaisiksi tuosta ylitsekävelystä.

Mitähän tämän päivän naistutkijat sanovat? Toisaalta Arianna S H väittää, että Espanja on maa, ”jossa miehet halveksivat seksiä ja elävät vain sitä varten”. Picasso suurensi eräitä yleispäteviä miehisiä ominaisuuksia.

Picasson poliittista sitoutumista kommunismiin kirjoittaja perustelee pätevän tuntuisesti. Taiteilijassa itsessään oli samaa autoritaarista alistamisen halua ja julmuutta kuin Stalinissa, kommunismi tuntui hänelle hyvin luonnolliselta valinnalta. Toinen tärkeä tekijä oli tietysti Francon vastustaminen ja Guernica, mutta ystävien täytyi Picassolle kädestä pitäen selittää ensin, mistä Espanjan sisällissodassa oli kysymys. Silloinhan taiteilija juhli etupäässä Pariisissa. Komeita juhlia olikin, ja jatkuvasti hänellä varaa pitää sisäkköä, kokkia, lastenhoitajaa ja autonkuljettajaa. Auto oli Hispano Suiza. Ei hullumpi ura.

Sielläpä siis vaelsimme Ateneumin avarissa saleissa ja ihailimme kubistisia muotoja ja vääntyneitä ihmishahmoja, joissa on oma suggestiivinen vetovoimansa. Vain nero kehittää kokonaan uuden tyylin. Tapasimme monia tuttuja kuten avajaisissa tapahtuu, joten teoksiin on vielä tutustuttava paremmassa rauhassa.

Mikä atmosfäärin muutos, kun illaksi matkasimme Kyröön ja painelin puolestani Heiskalle osallistumaan keskusteluun Myllykolun ja Töllinmäen kunnostamisesta ja tulevaisuudesta. Hohhoijaa, ajattelin, vieläkö tätä ja kuinka kauan – mutta nyt seurasikin yllätys!

Tilaisuudesta tulikin hedelmällinen ja asiallinen, jopa innostava. Hämeenkyrö-seuran puolesta Esa Koivunen ja Vilja Pylsy olivat sen hyvin järjestäneet ja meidät jaettiin työryhmiin, jotka ideoivat kauttaaltaan rakentavia kohtia kunnostuksen edistämiseksi, vihdoin.

Tärkeätä oli sekin, että uusi kunnanjohtaja Kari Häkämies osallistui aktiivisesti tilaisuuteen. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan sen 37 vuoden aikana, minkä olen näitä hommia seurannut. Tämä antoi uskoa siihen, että nyt ollaan tosissaan. Kunta on yleensä loistanut passiivisuudellaan kulttuuriasioissa, yhtenä perimmäisenä syynä se, että kulttuurisihteerin virka muutettiin kauan sitten osa-aikaiseksi ja yhdistettiin kansalaisopiston rehtorin virkaan. Seuraukset ovat tuntuneet. Viranhaltija, jonka pitäisi näistä asioista vastata, ei ehtinyt tähänkään tilaisuuteen.

Mutta meitä muita oli varmaan kolmisenkymmentä, ja keskustelu aaltoili vilkkaana. Vain uudistettavan teatterikatsomon katoksesta syntyi vähän erimielisyyttä. Yleensä kannatettiin kutsukilpailua suunnittelijoille, jotta on vara valita. Katos on nykyään muka välttämätön, mutta Myllykolun pienoismaiseman kannalta se on mahdollisesti hallitsevan kokoisena uhka. Itse museoiden kunnostamisessa ei pitäisi olla enää muita esteitä kuin raha ja tahto. Saas nähdä mitä viimeinkin seuraa.

Kuinka monesti olenkaan tullut vastaavista tilaisuuksista kotiin masentuneena ja raivoissani kaikesta riitelystä ja turhan jauhamisesta. Nyt innoissani uhkasin muuttaa kirjat takaisin Kyröön. (Marja vähän viilensi.) Mutta ajat muuttuvat, jokohan lehti kääntyy. Niin, olihan Sillanpään 121. syntymäpäivä, kukaties hänen henkensä leijui siunaavana tilaisuuden yllä.

Professori Heikki A. Reenpään kirjakokoelma Kansalliskirjastossa on tosiaan tutustumisen arvoinen. Sinne paineli Sillanpään Seuran joukko tutkimaan, ja professori itse esitteli. Mainiota on se, että kirjat ovat esillä omassa huoneessa ja niitä saa sopimuksen mukaan tutkia ja lainata lukusaliinkin. Reenpää oli pannut näyttävästi esiin täydellisen näköisen Sillanpää-kokoelmansa, jossa oli minullekin jokunen tuntematon painotuote, mm. Henning Söderhjelmin Tukholmassa julkaisema pieni Sillanpää-monografia. Laajan artikkelinsa olen toki lukenut.

Saimme pidellä käsissämme Seitsemän veljeksen alkuperäisiä vihkoja sekä Agricolan messukirjaa. Kirjojen sidonta oli mallikasta, vanha Fennica-kokoelma arvatenkin ainutlaatuinen yksityisen keräämäksi. Kahvit juotiin kirjaston kahvilassa.

Katselin samalla Meriluodon Lasimaalauksen kritiikkejä mikrofilmeiltä. Koskenniemen juttu Uudessa Suomessa on historiallinen: yhdellä ylistävällä kritiikillä Aila ponnahti kuuluisuuteen.

Illalla kävimme viimein katsomassa Lasse Pöystin Hissistä kieltäytyjän (miksei sen nimi suomeksi ole tosiaan tämä) Lillanissa: charmikas, viihdyttävä puolitoistatuntinen, hyvin oli Bengt Ahlfors kutonut asiaakin, vanhuksen yksinäisyyttä, polveilevaan monologiin. Pöysti on lämmin ja suvereeni, vain puheeseen ja ilmeisiin, rytmiin, pausseihin luottava esittäjä.

Hienoa oli tavata samana päivänä kaksi kulttuurielämän vetreää veteraania, Reenpää ja Pöysti. Osoittavat kuinka kirkkaasti kulkee vielä yli kahdeksankymppisenä. Meillä on toivoa. Kun Kirsti Mäkinenkin porhalsi paluumatkalla vastaan Viiskulmassa ja kävimme Primulassa istahtamassa, päivästä kehkeytyi täydellinen.

Kirjallisuuskatsaus.

Markku Envallin uusi kirja rauhoittaa ja viilentää. Vielä on viisautta jossakin huomionhakuisen kirjarähinän syrjässä. Esseenomaiset fragmentit Mikä keisarin on puhuu osittain samoista asioista kuin Tervon kirja, mutta tyylilaji on äärimmäisen erilainen. Kumpi kirja kestää aikaa paremmin, lienee helppo aavistaa.

Viikonvaihteen paras vitsi: Lasse Lehtinen nostaa Koljatin Tervon pääteokseksi! Tekijänä olisin jo aika huolissani. Apunen murehtii Aamulehdessä sitä, että kirjailijat riistävät pian ihmisiltä kaiken arvokkuuden. Autoradiosta kuulin peräpeili-tyyppistä keskustelua, missä samanmieliset keskustelijat huusivat kiihtyneesti toistensa kurkkuihin mm. Halla-ahosta. Mieleen jäi Kaarina Hazardin maksiimi, jonka mukaan uskonnoilla ei ole väliä, jumalia saa pilkata mielin määrin, mutta ei ihmisiä! Hazard unohti täsmentää, että kielto koskee etnisiä erityisryhmiä, ei valtaväestöä, ei ainakaan sen miehiä eikä varsinkaan poliitikkoja.

Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho heitti jo alussa ulos panosivuiltaan, joissa kuvataan vain kylmää yksitoikkoista anatomiaa. Oikea pornografia on rehellisempää, se ei pukeudu taiteen ohkaiseen suojaverhoon.

Kristina Carlsonin kauan hauteilla ollut Herra Darwinin puutarhuri tuotti toisenlaisia vaikeuksia. Uskon että se on pieni mestariteos, uskon uskon, siksi arvostelukykyiset lukijat ovat sitä vakuuttaneet, kriitikoista puhumattakaan. Mutta kun ei oikein sytytä, kun ei tartu emotionaaliseen vastaanottokoneistoon, minkäs sille voi. Kristina oli kiva vuokralainen takavuosina Iittalan mökissä, opiskeluaikojen ystävä jo 60-luvulta. Pitäisikö vielä yrittää kolmannen kerran sisälle tähän hienohileiseen proosahelmeen, joka tiettävästi uudistaa kirjallisuutta. Millä tavoin?

Rentoutuakseni otan vapauden lukea Mankellia ja Graham Greenen vakoiluromaania Inhimillinen tekijä, jo toiseen kertaan, huomasin yllättäen mutta kestää, vaikka aika ja vakoilu ovat kokonaan muuttuneet. Greene syventyy ihmisen sisäiseen värinään, toiminta toisarvoisempaa.

Kaunis intiaanikesä jatkuu, viimeisiä marjoja ja sieniä ja omenoita kerätään, parvekkeen pylväitä korjausmaalaillaan, saunapalaveriakin pidettiin Kaunon kanssa Marssilaulusta. Ja uutta kirjaa, sitä ennen kaikkea hiljalleen rakennellaan.

Huvittavaa että kun jonotan verikokeeseen Punavuoren terveyskeskuksessa, viereen osuu Anu Kaipainen ja taasen saan lisää aineistoa Pieksämäeltä, Ailasta ja Lauri Viidasta. Anu kävi siellä koulua Ailan vanhempien ja Helvi Juvosen oppilaana, joutui jopa Viidan yksityiseen runousoppiin, mistä kuulin kaikenlaista hurjaa ja hupaisaa. Joskus tulee sellainen tunne, että mihin vain kääntyy, uusi kirja kävelee aineistona vastaan.

Vesankin tapasin, oli poika jättänyt oman Jylhä-lunttansa tarkastettuna Otavaan. Mikäs tässä, loppu häämöttää aina vain lähempänä.

Ja sitten körötellen Kyröön, missä huiskautettiin läpi Sillanpään Seuran johtokunnan kokous ja mietittiin taas kerran, monennenko, sitä ikuisuuskysymystä: Myllykolun ja Töllinmäen kunnostusta ja teatterinkin tilaa.

Marja täällä vähän sairastaa, muuten on kaikki kohdallaan. Saksa voitti naisten mestaruuden, mimmit pelaavat kieltämättä kauniimpaa futista kuin miehet.

Suosittu hääpäivä, mutta minä painan lenkkiä Lahteen ja Hämeenkoskelle ja Helsinkiin.

Lahdessa on kansallisia senioreja toistasataa, selitän tätä Jylhää ja vähän Waltariakin ilmeisen hyvällä menestyksellä. Kuulen Tuija Kakolta lisäviitteitä aiheista.

Sieltä Hämeenkoskelle, mistä löydän runoilija Sirkka Seljan vanhan hämäläisen maalaistalon pihapiiristä, hauskasta Villiruusu-nimisestä vaaleanpunaisesta talosta. Eira Tulonen opastaa tätinsä luo, nautimme kahvia ja sienipiirasta ja muistelemme tai Sirkka muistelee sen minkä nyt vielä muistaa 40-luvun runollista elämää, täyttää pian 90. Viehättävä pysähtynyt tuokio, myöhäiskesän intiaanihelle, navetan parvelle on laitettu laaja komea kirjasto. Siellä pitäisi poiketa uudelleen.

Ajelen kauniita mutkittelevia maanteitä Kärkölän kautta Helsinkiin ja käyn tapaamassa Ailaa Arkadiankadulla, kerron terveisiä Sirkalta, nautimme vähän kuohuviiniä ja muistelu jatkuu kiihkeänä. Aineistoa tulevaan kirjaan kertyy enemmän kuin ehdin sisään kauhoa.

Hälinä jatkuu Tervon kirjasta. Poika oli itsekin kovin selittelevällä tuulella aamulla televisiossa. Totta kai media on ampunut pesällisen ohi ja yli. Se oli hyvin aavistettavissa. Jari on itse vanha Ilta-Sanomien toimittaja ja tuntee sen pelin säännöt, jota nyt mukamas äimistelee. Puttonenhan oli radiossa sentään järkimielellä, lausui osuvia kriittisiä sanoja romaanista, joka on kaukana parhaasta Tervosta ja parhaista satiiritikoista. Aamulehti se suitsuttaa lonkalta kiitosta.

Kun Tervo sanoi, että tämmöisessä maassa täytyy pöyhiä, niin eikö tosiaan olisi syytä pöyhiä oikeita asioita eikä näitä pintailmiöitä.

Kävin Ikaalisissa todistamassa Jylhästä, kansalaisopistojen luentosarja, videovälitys naapurikuntiin. Siellähän kohtasin asiantuntijoita. Jylhän pataljoonankomentaja Waldemar Kilpeläinen tunnettiin hyvin, vanha kauppalanjohtaja, joka tapasi istua kunnanlääkäri Aimosen kanssa Seurahuoneella. Jylhäkin kuuluu siellä vierailleen. Erkki Nurmi oli myös Taipaleen miehiä, hänen poikansa taas Olli Nurmi, joka piti aikanaan urheiluliikettä Kyröskoskella. Ihmeellisesti ihmiset linkittyvät Suomessa yhteen.

Francon aika jatkuu uusilla osilla. Sarjaa täydensi oivallisesti Teeman dokumentti Juan Carlosin valtaannoususta. Kesäinen päivä, vielä lähes täysikuu.

Tulipa iso juttu siitäkin, kun IS:n toimittaja soitti illalla ja kysyi mielipidettä Tervon romaanista. Kun olin kirjan juuri junassa lukenut, sanoin joitain vaikutelmia. Taas ne kasvoivat ns. kissan korkuisiksi. Mutta ydin kyllä pätee. Jarihan on kiva kaveri, tuttu jo yliopistosta ja toimittaja-ajoilta, olemme hyvässä sovussa toisinaan veljeilleet, mutta mitään ei voi sille, että kirja ei onnistunut. Eihän ne aina onnistu, kirjailijalla on kiistaton oikeus kirjoittaa myös heikkoja välitöitä. Mutta ei Koljatti olisi ansainnut tällaista media-kohotusta mikä nyt puhkuu. Aina kun nimeltä mainittuja tai tunnistettavia pannaan halvalla, osa mediasta innostuu hillittömästi. Ja sen Jari kyllä tietää, vanha mediakonna.

Yleensä tulee seuraamuksia, jos sanoo mielipiteensä, kun sitä kysytään. Se tässä ilmastossa vähän vaivaa. Viisas tietysti vaikenee tai pyöristää. Kauan sitten Lontoossa esimieheni yliopistossa kysyi mielipidettäni T.S. Eliotin Cats-musikaalin käännöksestä, joka oli juuri valmistunut Suomessa. Hänen piti kirjoittaa siitä lausunto. Luin ja kerroin käsitykseni. Seuraamukset ovat synkkinä jatkuneet pari vuosikymmentä.

Alma on käymässä, jättämässä hyvästejä: lähtee Puolaan jatko-opiskelemaan teatteria ja kieltä samalla. Saunomme lempeän ja vähän haikean mielialan vallitessa. Mutta hyvä on nuoren naisen lähteä vapaana maailmaa haistelemaan.