Panu Rajala

Kirjallinen merkkitapaus, Matti Pitkon vanhoista pakinoista leikattujen siivujen kokoelma on ilmestynyt. Tampereen vähän seisahtaneeseen kirjalliseen elämään se saapuu valoraketin tavoin. Lasse Lehtinen nostaa Pitkon ansaitusti tiiviin tyylin mestarina Sillanpään edelle Aamulehdessä, vähemmistä vertauskohteista nyt puhumattakaan. Uskon että useimmat lukevat tämän ovelan travestian täytenä totena.

Kolumnistin ei tarvitse olla kovin tarkkana arvioissaan. Kirsikka Moring lähetti terveisiä Hesan kanavalta ministeri Pekkariselle: brittidraamassa Thatcherista kabinetin brittikollegat vasta ”ähkyilivät”. Ikään kuin P:n kritiikissä olisi siitä ollut kyse. Kysymys missä määrin fiktio saa etääntyä tällaisessa draamassa todellisuudesta on toinen kysymys. Britit tutkivat uskoakseni millintarkkaan mitä todella tapahtui; jos siinä ähkyiltiin, se kuvattiin, mutta ei tekijöiden omia keksintöjä tai tulkintoja kuten meillä.

Kirjamessut ovat ovella, sen huomaa lehtien yhä lihavammista kirjaliitteistä, mistä ei ole pahaa sanaa sanottavana. Moni mainio kirja jää tämän massiivisen markkinakohun siimekseen, mutta messuilla kulkemalla voi itse kukin tehdä omia löytöjä. Siellä on käväistävä, siihen tässä vähän valmistaudutaan täälläkin. Puhumme Vesan kanssa Jylhästä Jarmo Papinniemen johdattelemana perjantaina, ja sitten keskustellaan Saaren ja Tarkan kanssa elämäkerroista sunnuntaina. Petäjä vetää naruja. Aineksia ainakin on riittämiin, ehkä mielenkiintoakin. Siellä tapailemme.

Jäi kertomatta, että taas kissan kävi hyvin, taas se putosi jaloilleen. Tyyne jaksoi sittenkin ottaa sen hoitoonsa. Yhdeksän elämää, ehkä tulee vielä kymmenes.

Sukkelasti kävi, kun Tv1 lähetti BBC:n Thatcher-draaman heti meidän Jäätteenmäkemme perään. Vertailuista tuli kohtuuton, olihan eroa. Molemmissa sama aihe: naispääministerin kukistuminen. Margaret oli ehtinyt hallita oliko se 11 vuotta, Anneli pari kuukautta. Mutta suurin ero oli draamojen toteuttamisessa. Britit tekevät todenmukaista ja intensiivistä työtä, perinpohjin tutkittua. Meillä otetaan näitä löysiä fiktiivisiä vapauksia. Toiseksi siellä on vara valita jopa näköisiä ja eteviä näyttelijöitä, meillä vähän sinne päin mitä sattuu olemaan tarjolla. Pääroolit kummassakin draamassa hienoja, mutta britit jaksavat ulottaa tarkkuuden laitamallekin. Tietysti he kuvaavat myös draaman käännekohdat ja keskeiset tapaukset siekailematta turvautumatta ylihyppäyksiin ja tiedotteisiin. Mikä murtuminen Lindsay Duncanilla viimeisessä kokouksessa! Thatcherin kujanjuoksua voi todella sanoa intensiivisesti kuvatuksi, mitä määrettä joku kriitikko yritti tarjota Jäätteenmäen kapeaan ja nopeaan hervahtamiseen.

Palattu Helsinkiin, asunto pienen mullistuksen kourissa, kalustoa yritämme uusia. Tämä on aika lailla vielä vanhempieni jäljiltä, sinänsä muistorikas kotoinen porvarismuseo.

Jäimme vielä päiväksi Hämeenkyröön, kun oli tilaisuus käydä Myllykolun kohentamista suunnittelevassa työryhmässä.

Me F.E. Sillanpään Seuran edustajat huomasimme tosin olevamme eräänlaisia ulkojäseniä jo liikkeelle lähteneessä hankkeessa, jota vetää Hämeenkyrö-seura ja sen nimeämä projektin ”päätoiminen”.

Ensimmäisen innostavan ideointikokouksen jälkeen kunnostushanke on lähtenyt liitoon suurisuuntaisin toivein ja korkealle ilmaan rakennetulla budjettiluonnoksella. Yrityksellä on ainakin teoriassa hyvät mahdollisuudet tehdä myös ylimitoitettuja virheitä puolen miljoonan suunnitelman mahdollisesti toteutuessa edes osittain.

Onkohan niin, että hyvin maanläheinen ja konkreettinen mäkitupalaismuseon kunnostus on nykyisin valjastettava ensin näyttäväksi esiselvitykseksi, joka jo itsessään maksaa sen minkä asialliseen korjaustyöhön voisi normaalisti saada kulumaan. Varmaankin jotkut EU-rahojen säännöt ja joutsenten reitit määräävät karttamaan tavallista talonpoikaisjärkeä tällaisissa yritelmissä.

Kun esiselvitykseen jo kiinnitetään mukaan arkkitehtitoimisto suunnittelemaan tulevan korjaustyön puitteet – mitä ne sitten ovatkaan – onkin koossa valmius ja tahto herkän luonnonympäristön perinpohjaiseen muutokseen.

Asiaan kuuluu, että pääasiaan – itse museorakennuksen kohentamisesta – ei juuri puututtu paitsi vuotavan katon osalta. Sivuseikkoihin kuten katsomon katokseen tai moderniin kahvilaan (!) kiinnitettiin suuri huomio. Juuri tämä inhimillinen ja nurinkurinen teema on siinä Formanin Palaa, palaa -elokuvassa vaikuttavasti kuvattu.

Mutta arkkitehti, jollaisella on lahjakkuus ja luontainen tahto painaa oma jälkensä maisemaan, ei kykene sentään mäkitupaa kovin uuteen kuosiin muodostelemaan. Siten itse museo, joka on paikan sydän, ei kelpaa budjetin pullistajaksi.

Yritin voimattomasti muistuttaa, että Sillanpään Myllykolun ominaisluonne sisältyy käsitteisiin aitous, luonnonläheisyys ja vaatimattomuus. Näiden osalta se poikkeaa kaikista turistikaruselleista. On vain toivottava, että edes ripaus paikan runollista luonnetta saadaan tulevissa mullistuksissa säilymään.

Onneksi hanke etenee etanan vauhdilla ja kohdannee vielä monia revisioita. Tähän asti on saatu aikaan pressu vuotavalle pärekatolle. Siihen ei sentään tarvittu arkkitehtitoimistoa.

Odotettu tv-draama naispääministerin noususta ja tuhosta oli meidän katsomollemme pettymys – huolimatta Jonna Järnefeltin hienosta pääroolista. Paljon aikaa käytettiin tässäkin sivuseikkaan – tarjoilijaan ja voimistelijatyttöön, vähän kökköön symboliikkaan. Itse pääasia, Jäätteenmäen pelaaminen ulos, kuitattiin blanssilla ruudussa. Näin draama kuivui kehyksiksi. Oliko muka varsinainen valtapeli eduskunnassa liian vaikea toteutettavaksi? Katsokaa vaikka kuinka vähän suurempi poliittinen katastrofi, Itä-Saksan luhistuminen, on draamadokumentin keinoin kyetty toteuttamaan.

Oli katsottava nauhalta päälle Francon aikaa, jotta tuntuma värikkääseen, elävään ja uskottavaan poliittiseen ajankuvaan palasi.

Täällä harjoitellaan Sillanpään Marssilaulua täydellä höyryllä. Ja Jylhä-kirjaakin tuli laatikollinen, niin että kai se nyt sitten on asiallisesti ilmestynyt. Aamulehdessä näkyy asiasta lyhyt STT:n tiedonanto, saas nähdä intoutuvatko muuta kirjoittamaan.

Mutta Marssilaulu alkoi näyttää perjantai-iltana suorastaan lupaavalta. Kuorot kehittyneet kovasti, laulu raikaa ja toiminta elävää. Solisteillakin, varsinkin Taisto Polvella pääroolissa, on jo tulinen tuntuma aiheeseen. Puhuin nauhaan omat roolisuoritukseni, ja Sina vaikutti tyytyväiseltä sotaisaan eläytymiseeni. Mutta vielä siellä paahdetaan ennen kuin ensi-ilta viikon päästä koittaa.

Totta puhuen en uskonut, että vaatimattomasta libretostani näinkin mahtavaa oopperaa ollaan monen kuoron voimin takomassa.

Radiossakin polkaistiin talvisodan muistelot käyntiin; kuuntelin perjantai-iltana Henrik Meinanderin asiallista selontekoa sotaa edeltävistä vaiheista, kun edeltäjänsä Klinge yritti taas ymmärtää kovasti Stalinin ”legitiimejä” aluevaatimuksia. Miten niin laillisia? Siunasiko siis Pietarin turvallisuusvaade alueluovutukset legitiimeiksi. Peruste säännöksi muuttuneena johtaisi aika moniin rajansiirtoihin maailmassa. Toinen asia on, että Paasikivi ja Mannerheim olisivat joustaneet enemmän kuin hallitus.

Pääministeri selvisi haastattelutunnillaan toimittajien tutuista ansoista ketterästi. Yhden toimittajan kovakorvaisuutta kummastelin. Minäkin olen kuullut Vanhasen torjuneen monesti käsitteen ”maan tapa”, kun näistä rahasotkuista on puhuttu. Mutta eikö vain vilpitön kaveri keksinyt kysäistä, miksi herra pääministeri puolustautuu ”maan tavalla” ja suojautuu lautakasan taakse. Matti jaksoi vastata hiiltymättä.

Toinen on tämä hallituksen toimintakyky, jonka arvovaltainen lehdistö on tuominnut olemattomaksi. Sitten sama toimintakyvytön hallitus menee julkaisemaan ilmasto-ohjelman, joka kauaskantoisuudessaan lienee maailman kunnianhimoisimpia. Yrittäisivät edes totella mediaa ja näytellä toimintakyvytöntä.

Täällä on sitä paitsi kylmä ja raaka ilma eikä huvita edes lehtiä haravoida. Luinkin loppuun Mankellin viimeisen Wallanderin Den orolige mannen. Onkohan Mankellin suosion yksi salaisuus siinä, että hän punoo niin globaalit juonet niin perin familiääreihin kehyksiin. Nytkin kaikenlaisesta privaatista krempasta kärsivä Wallander selvittää suurvaltapolitiikkaan ja vakoiluun liittyvät mystiset katoamistapaukset. Hyvin verkkaan ja hellävaroin tässä jätetään hyvästejä kunnon poliisimiehelle ja hänen lähipiirilleen. Vähän tulee ikävä, mutta BBC:n tuottamissa filmatisoinneissahan Wallander herää pian taas henkiin.

Kirja-Varkauden 40-vuotisjuhlareissulta sain mukaani harvinaisen maukasta ruisleipää, kotileipomo Siiskosen juureen leivottua, kiviarinalla paistettua, todella oikeata leipää. Sellaista ei aina saa eikä löydä. Matti Vanhanen näkyi käyneen Varkaudessa heti jälkeeni; toivottavasti keksivät jotain kaupungin pelastamiseksi Stora Enson lähdön jälkeen, jos se toteutuu.

Eilen postittelimme joitain Jylhiä Vesan kanssa Otavassa, ja poika kertoi, että Tarmo Kunnas oli ollut radiossa huolissaan elämäkertojen kirjoittelusta; pitäisi enemmän keskittyä teoksiin. Niinpä niin, vanha virsi, uudet aiheet. Katsotaan kehittyykö tutkijoissa laajemmin harmia liian menestyvistä elämäkerroista kuten Haavikko-nimisestä miehestä. Aiheesta puhuttiin Varkauden keikallakin, mennen Pekka Laaksosen kanssa junakahvilassa ja palatessa Pekka Liljan kanssa, joka huvitteli ajatuksella, mitä joku Aarne Kinnunen näistä opuksista, vaikkapa Waltaristakin tuumii. Helppo arvata.

Mutta ensimmäinen saamamme kommentti Jylhästä rohkaiseva, sotahistorian tuntija Veikko Huuska on ehtinyt kirjan lukaista ja pitää sitä rehtinä, suorana ja julmana, olo lukemisen jälkeen ”kummallisen kirkastunut, kuin puhdistunut”. Mitä enempää voisimme toivoa?

Anja kuulusteli Akateemisessa Mauno Saarta asiallisesti ja jatkoi teemaa äsken mediakokkina, huomautti akateemikon kohtelusta vanhana ja sairaana. Mutta minusta Haavikko jättäytyi itse heitteille, välinpitämättömänä käytännön seikoista, sen vaikutelman kirjasta sai. Saari ja Turpeinen touhusivat sitä enemmän, hyväntahtoisesti, omaista ärsyttäen.

Eilen poikkesimme Taidehallin 80-vuotisjuhlanäyttelyn avajaisissa, 15 taiteilijaa ei puolilta maailmaa, teemana rajojen rikkominen, tuloksena joukko ns. kusetustaidetta, silti poikkeuksia kuten yhdessä kopissa heijastettuja vaihtuvansävyisiä korpimaisemia, joihin Marja ihastui. Norssin poika Lauri Tarasti näytti vieraiden joukossa oikein tyytyväiseltä urakkaansa vaalirahojen oikomiseksi. Ja Matti Suurpää sanoi kirjoittavansa Parnasson historiaa, lukeneensa vuosikerroista muinaiset teatteriesseeni, mitä voi pitää hyvänä saavutuksena.

Hei, Anja puhui suoria sanoja Miina äkkijyrkästä, toisin kuin Iltalehti radion mukaan. Lehden mukaan kansainvälisen tason taiteilijaa pitää edelleen hyysätä, Anja taas katsoo että taiteilijaa koskevat samat lait ja säännöt kuin muitakin, ohhoh kun uskalsi poiketa kaavasta.

Paineltava taas Kyröön, missä kissamme hätää kärsimässä, kun hoitajansa Tyyne kaatui ja loukkasi vähän polveaan. Joko kissan kohtalon kellot soivat?

Ennen lähtöä kävin kuulemassa, kun Antero Raevuoren kirja Järvisen legendaarisesta urheilijaperheestä julkistettiin Urheilumuseossa. Paljon tuttuja, hyvä informatiivinen keskustelu, myös urheilusankareiden varjopuolista kuultiin, traagisia kohtaloita. Minulle uutta oli koelento-onnettomuus, jossa Aki Järvinen kuoli ja myös Erkki Pohjanheimon isä, joka oli lentäjänä. Molempien uhrien pojat olivat tilaisuudessa paikalla, semmoinen kohtalonyhteys. Samoin Kalle Järvisen kuolema sodassa oli synkkä, vähemmän sankarillinen luku. Matti Järvisen muistan nähneeni joskus Otaniemen hallissa, vihaisen näköinen mies nuoren kaverin silmin. Urheilumuseota pitäisi joskus tutkia rauhassa lähemmin. Muistan kuinka tässä pukuhuoneiden uloskäynnillä väijyttiin muiden pikkukavereiden kanssa aikanaan nimikirjoituksia. Vieläkin sykähti mielessä silloinen jännitys.

Haavikko-niminen mies pitää hallussaan, mukaansa vetävä kirja. Luin matkalla Varkauteen ja lopetin paluumatkalla. Haavikko tuli lähelle ja kieltämättä myös Mane Saari. Tällaista elämäkertaa ei meillä ole ennen julkaistu, totta mitä Heikki Haavikko sanoo. Mutta ovatko potilastiedot pahasta? Tästä nyt saa lukea, mitä on tulla vanhaksi ja sairaaksi. Ei naurata paitsi välillä. Haavikko säilytti terävän pään, vaikka ruumis kaatuili.

Kiintoisaa lukea tätä kirjallisuuden tekemisen kääntöpuolta, sotaa kustantajissa. Haavikosta opin uutta. Hänen kielensä on hyvin tallessa Saaren muistiinpanoissa. Jos tätä ei olisi julkaistu, vähemmän tietäisimme akateemikosta. Tuleeko nyt tietoa liikaa? Ei mielestäni. Varsinkin Haavikon ja Otavan suhteista Saari osaa kertoa täyteläisesti, hyvällä tuntemuksella, perinpohjin. On surku Otavaa, kun menettää oikeudet, vaikka ne eivät paljon tuota, symbolisesti enemmän. Haavikko tiesi ettei hän myy, tätä Saarenkin kirjasta ennusti taloudellista katastrofia. Taitaa se paremmin nyt menestyä Heikin ansiosta. Muutenkin. Se on eläytyen ja omalla tekniikalla, lainavaloilla mutta kiihkomielin kirjoitettu.

Harvaa kirjaa olen lukenut yhtä intensiivisesti, yhtäjaksoisesti. Melkein harmitti kun piti välillä puhua ja esiintyä. Hyvin ystävällisesti 40-vuotias Kirja-Varkaus kohteli, piti huolta ja emännöi. Oli mukavaa. Stora Enso uhkaa lähteä Varkaudesta. Onneksi kävin vielä kerran ennen kuin Varkaus loppuu. Ennen Ahlström kuulemma huolehti kaikesta, joka neljäs oli siellä töissä. Kohta on lappu luukulla, alasajo jatkuu.

Luin kirjan loppuun paluumatkalla. Piti otteessaan viimeiseen riviin saakka. Tuli heti halu tarttua teoksiin. Barr-nimiseen mieheen ensimmäisenä. Niin paljon kuin kuulin sentään Ritvalta aikoinani, kollegalta yliopistossa, nyt moni asia vasta loksahti kohdalleen. Haavikkoa puhutin viimeksi Ritvan päivillä muutama vuosi sitten, silloin oli tämä Bobrikovin kaksoisagentin rooli pinnassa, yksi Haavikon myöhäisistä teemoista. Haavikko puhui, ei juuri kysellyt saati kuunnellut. Omanlaisensa kirjailija, heti tunnistettavissa, silti hankala avata. Saari antaa avaimia. Haavikko pilkkaa niitä, jotka pitävät häntä vaikeaselkoisena. Saaren kirja tekee Haavikosta selkoisemman, ainakin läheisemmän, helpomman astua sisään. Kannattaa lukea ennen kuin tuomita.

Kaunis väreissä kimalteleva syksy maalla.

Lukenut sata sivua Haavikon synkästä elämästä, ehkä kirja olisi tosiaan voittanut jos tähän aikaan sidotut taistot sen ilmestymissodan vaiheilta olisi jätetty pois. Mutta paikoin kiintoisaa, vaikka Saaren ote on tämä sporadinen, katkelmallinen, heittäytyvä ja vähän sekava. Alkaa vasta vähitellen kiinteytyä kerronta sukuun ja lapsuuteen.

Samalla muuten hiipi kaikessa hiljaisuudessa julki meidän Jylhä-kirjamme, joka huomataan ehkä kun edetään kohti talvisodan muistoja marraskuussa. Nythän se jää täydellisesti Haavikon jalkoihin. Mutta komealta näyttää ja painavalta tuntuu, kun hain sen Otavasta Janelta ja tapasin Lailankin, joka murehti kuinka kielteiseksi ja raa’aksi henkinen ilmapiirimme on muuttunut.

Seurasin Marssilaulun harjoitusta aamupäivän Kosken Sykkeessä: oli jo tunnelmaa, pukuja, jotain rekvisiittaakin, paljon väkeä ja komeasti töräyttelevä soittokunta, mutta Sina Kujansuulla on vielä töitä kohtausten niveltämisessä ja kuorojen ja solistien rohkaisemisessa. Noitui nainen vierelläni katsomossa ohjaajien ikiaikaiseen tapaan, mutta reipas ja topakka on otteensa.

Kotimatkalla poikkesimme Nurmijärvelle seuraamaan Kiven päivän juhlaa tutussa kirjastossa. Julkistettiin uusi albumi ”Tulinuija”, Eskon puumerkki annettiin JP Roosille sinnikkäistä ansioistaan yleisönosastojen päivystävänä sönkkääjänä. Hannu Huuska lausui ajatuksella Kiven runoja ja saikin Konstiniekan plaketin. Paikalla etupäässä nurmijärveläistä seniorikuntaa. Leon ja Liinan uusinta jäi nyt näkemättä, mutta ensi kesänä menee Taaborilla Selman juonet Hannun ohjaamana; muistelimme näytelmän edellistä versiota MTV-teatterissa, missä Hannulla oli Konradin rooli ja Seppo Wallin -vainaja ohjasi. Käytävä pitkästä aikaa Taaborilla.

Havainto tv:n ääreltä iltasella: tämä Ihmisten puolueen inttelyryöppy tuntuu perin aidolta ja tutulta, on kolme kertaa hauskempi kuin liian kauan pyörinyt Uutisvuoto.

Haavikko-niminen mies ilmestyy. Hannu Marttila kiittää varauksin Hesarissa, jopa loistavaksi, pitää loppujakson sotaa tarpeettomana. Seppo Puttonen oli varsin kriittinen aamu-tv:ssä, puuttui kirjan tekotapaan, siihen voiko erottaa mikä on Haavikon puhetta, mikä Saaren. Heikki Haavikko on kääntynyt tiedotusvälineiden puoleen ja puhui juuri radiossa siitä, että ensimmäisen kerran Suomessa on kirjaan painettu salaisia potilastietoja. Oikeustoimia harkitaan.

Kaiken perusteella voi vain todeta totunnaiseen tapaan, että keskustelu jatkuu. Haettava kirja Otavasta, katsottava kuinka se kulkee. Haavikon teoksiin Saari ei näköjään paljon puutu.

Kiintoisa tieto tuli MTV:n puolella esiin, että Haavikko, tietysti, odotti Nobelin palkintoa. Tänään julkistetaan rauhanpalkinto. Kun on arvailtu, kuka suomalainen lähetti Norjan käräjille Ahtisaarta moittivat kirjeen, tarjosin jo tiistaina Pär Stenbäckille Pasilan kahvihuoneessa erästä arvausta. Muistan kuinka Haavikko arvosteli Ahtisaarta, suunnilleen näin: ”Koko uransa korruptiossa elänyt opportunisti ja diplomaattinen diletantti.”

Oli melko hankalaa järjestää asiaan kuuluvaa kahvitilaisuutta silloin, kun Ahtisaaren oli presidenttinä Taiteen keskustoimikunnan yksimielisestä esityksestä nimitettävä Haavikko akateemikoksi. Mutta olisiko oikukkaalla ja arvaamattomalla Haavikolla ollut vimmaa kirjoittaa suorastaan Norjaan Ahtisaarta vastaan? Periaatteella että kun en minä saa, niin ei sitten tuokaan. Tuskinpa sentään.

Tuokohan Saaren kirja tähän kysymykseen valaisua, luultavasti ei. Lähdemme ajelemaan vaihteeksi hyvään Hämeenkyröön, missä on valittu uusi sivistysjohtaja ja uuden kunnanjohtajan luuta näyttää heiluvan melko rivakasti. Katsotaanpa mitä sinne kuuluu.

Nobel-palkinto myönnettiin Herta Müllerille ainakin osaksi poliittisin perustein. Romaniassa hän vastusti urheasti Ceausescun diktatuuria. Sellaisia kirjailijoita on rohkaistava ja palkittava, kun ajattelemme vaikka Venäjän kriittisten kirjoittajien kohtaloita. Varmaan Müller on myös hyvä kirjailija. Hän oli kymmenisen vuotta sitten ehdolla EU:n Aristoteles-palkintoon, ja satuin olemaan Suomen edustajana raadissa, joten olen lukenut romaanin Herztier (Sydäneläin) jopa saksaksi. En siitä hirveästi silloin syttynyt, synkkää ja oudohkoa kerrontaa.

Sittemmin koko teennäinen Aristoteles-palkinto lopetettiin. En muista kuka sen silloin saikaan, hienot loppujuhlat vain muistan Brysselissä. Nyt on tilaisuus palata Mülleriin uusin silmin.

Ari Korvolan (Silminnäkijän!) lautakasa saatiin selväksi, hehheh, ja loppuvetona Tv2 hätäpäissään arvaili, että ehkä kasa menikin johonkin toiseen osoitteeseen kuin Vanhasen taloon. Todella vakuuttavaa tutkivaa journalismia, jatkakaa siihen malliin. Ihme ellei joku joudu vastaamaan kömmähtäneestä pääministerin vaihto-operaatiosta.

Helsingin Sanomat lopetti kuin naulaan vaalirahaselvitykset, kun hallitus ei kaatunutkaan. Sijaan tuli näitä eduskunnan omia urheilusankareita, joiden edesottamuksissa riittää ihmettelemistä. Eduskunnassa voi ilmeisesti valtion varoin harrastaa mitä ikinä taivaan ja maan väliltä keksitään. Oma ravihevonenkin heillä on, koskahan se valitaan parlamentin jäseneksi kuten tapahtui Roomassa Caligulan aikoina. Peräsalin pilttuussa menisi heppa hyvin muiden hiljaisten hirnujien joukossa.

Hella Wuolijoesta tehdään elokuva. Käsikirjoittaja-ohjaaja Outi Nyytäjä toteaa Hesarin mukaan, että Hellan kommunismi oli isänmaallista, siinä oli vain ”häivähdys punaista” tyttärenpoikansa luonnehdintaan viitaten. Kuinkahan tähän sopii Wuolijoen yhteistoiminta desantti Kerttu Nuortevan kanssa? Wuolijoki paitsi auttoi Nuortevaa myös valehteli tutkijoille suut silmät täyteen. Hänellä oli omia suoria kontakteja neuvostoliittolaisiin, heiltä saamansa lahjusrahat hän hädissään poltti Jokelan takassa. Lopulta hänet tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan.

Tietysti jos isänmaan edun mukaista olisi ollut miehitys jatkosodan päätteeksi, toiminta oli syvästi isänmaallista. Harmillista että Donner ei ottanut Wuolijoen tärkeää osuutta mukaan elokuvaansa Kuulustelu. Olisiko draama levinnyt liikaa? Vakoilurengas olisi täydentynyt, yhteydet tulleet näkyviksi. Nyt elokuvasta tuli vähän klaustrofobinen yksilökohtalo.

Matti Kassila, joka itsekin on aihetta käsittellyt, näyttää puolustavan Wuolijokea Yleisradion johtajana aamun Hesarissa. Totta kai Hella oli värikäs persoonallisuus, kulttuuritahtoinen, mutta hänen erottamisensa oli puhtaasti poliittinen, hän menetti nykytermin mukaisen luottamuksensa vähän joka taholla. Neuvostoliiton etuja hän edelleen puolusti mm. neuvottellessaan Lahden radioaaltojen luovutuksesta Venäjälle sodan jälkeen. Hän esitelmöi, haastatteli ja puolusti omaa aatemaailmaansa pontevasti radiossa. Objektiivista tiedonvälitystä? Erkki Tuomioja toteaa kirjassaan, että Wuolijoki saa syyttää myös itseään Yleisradion saamasta arvostelusta: ”Hänellä oli melkeinpä lapsellinen tapa työntää nenänsä joka paikkaan ja tarjoilla mielipiteitään kaikesta mahdollisesta, olipa niitä kysytty tai ei.”

Ehkä tämä oli sitä Kassilan kiittelemää suuren persoonallisuuden toimintatapaa. Mutta väärä on ainakin väite, jonka mukaan Wuolijoki olisi erotettu sodanaikaisen tuomionsa vuoksi. Uutta lastia kertyi viranhoidossa riittämiin. Eivätpä edes Pravdan ja suurlähettiläs Savonenkovin sekaantumisyritykset pelastaneet Wuolijokea.

Kiintoisaa on aikanaan nähdä, kuinka rehellisen elokuvan Outi Nyytäjä kykenee kiistellystä hahmosta tekemään. Tuomiojan kirja ainakin tarjoaa painavaa tosiasiapohjaa.

Neuvoa pidettiin Kosmoksessa kustantajan Sari Forsströmin ja tulevan toimittajan, mainion Mikko-Olavin kanssa Meriluoto-kirjasta. Sain uskoa jatkaa työtä, alku vasta koossa. Hurjassa myrskyssä kamppailin kotiin.

Ja eikö muuta kun illalla Töölön kirjastoon luennoimaan Sillanpään pitkästä Nobel-marssista. Aihe hyvä ja läheinen, huomennahan Peter Englund ilmoittaa tämänvuotisen palkinnonsaajan. Pystyin ehkä vähän taas murtamaan sitkeää myyttiä, että talvisotahan se vain palkinnon aikanaan Sillanpäälle sysäsi. Kerroin hänen ehdokkuutensa pitkät juuret, onhan ne tuossa Korkeassa päivässä ja ehtoossa (SKS 1993) kerrottukin. Kuulijoita puolisensataa, ihme juttu sateisena arki-iltana.

Päivän päättää Teeman hieno dokumentti Picasson Guernican synnystä.