Panu Rajala

Meni hiukan hulinaksi, ensin juhlittiin Lailan luona Tuusulassa ja sitten Janen ja Vesan hoivissa Tapanilassa. Kirjallista väkeä, paljon puhetta, oivallista ruokaa ja viinejä ja riehakasta menoa suorastaan. Vielä jaksetaan, mutta veronsa valvominen vaatii. Emme ole enää ihan nuoria.

Jylhästä tietysti puhuttiin ja kirjallemme kilistettiin, ja Marja oli lukenut Lailan Pihkovan kellot, joten jyvällä oltiin. Kustannusmaailmassa kuohuu, mutta emme tulleet paljonkaan viisaammiksi siitä, mitä Otavassa on meneillään. Eivät johtajat niistä vapaalla juttele. Johto vaihtuu myös Kansallisteatterissa, ilmankos Maria-Liisa oli iloisempi ja vapautuneempi kuin koskaan. Kirjallisuuden laitoksen remmakoita muisteltiin kummassakin paikassa, olihan ne hauskoja aikoja.

Parasta oli kuitenkin tänään, jolloin kaikki lapseni tulivat isää tervehtimään ja Marjan antimia nauttimaan. Sinänsä harvinainen osuma, sillä Alma oli käymässä Poznanista, Aino lähtee parin päivän päästä Maliin ja Vilhokin siis junaili tänne Tampereelta saakka. Ja toi eilisen Aamulehden, jossa oli suopea arvio Marssilaulun esityksestä Parkanossa. Väkeä nelisensataa! Siitähän kasvaa kansanliike, kuten Aulis Alatalo jutussaan toteaa.

Berliinin muuria tässä muistellaan, minäkin toin pari lohkaretta siitä matkallani 1990, eiköhän se heti silloin ollut. Puna-armeijan krääsää myytiin pilkkahintaan muurin kupeella. Nyt ei huvita matkustaa mihinkään, antaa sikaviruksen riehua, me lepäillään täällä pirtissä vaan viikonlopun rasituksista. On sentään hienoa olla isä noinkin iloisille ja terveille lapsosille.

Serkkuni Jukan luona Soukassa tuli iltapäivällä Ullan kanssa puhe tyttärestään joka on Italiassa naimisissa: voisiko Tuula tempaista ja keksiä jotain maan perinteiden vastaista niin kuin tämä Soile Lautsi. Tuskinpa vain. Krusifiksien poistamista kouluista pidimme epätodennäköisenä. Taitaa Apunen olla Aamulehdessä oikeassa kun arvelee, että nyt nekin koulut, jotka ovat tulleet poistaneeksi tunnukset, palauttavat ne kiireen vilkkaa seinälle. Sitä paitsi monen koulun pihaan näkyy kirkko, piru vieköön.

Sananlasku antaisi ohjeen tällekin ateistin operaatiolle: Maassa maan tavalla tai maasta pois.

Toden totta koulujen pitäisi meillä vastaavasti poistaa presidentin kuvat luokkien seiniltä. Halosen kuva saattaa loukata niiden lasten vanhempia, jotka äänestivät ja kampanjoivat Niinistöä. Vai mitä.

On rattoisaa silloin tällöin kahvitella sukulaisten kanssa. Kamala keli vain yllätti kuten aina, kiva luistella kesärenkailla jarrut jäässä Espoon perillä.

Kyrön Sanomissa on komea kuva meistä Vesan kanssa Jylhän muistomerkin edessä Tampereella. Kuten Jukka totesi, kirjasta ei olekaan muualla juuri näkynyt ilmoituksia saati arvosteluja. Pidän silmällä Aamulehteä, onhan Jylhä sentään Tampereen poikia, jos sellainen nyt enää mitään painaa. Kun muistomerkki 1961 siihen Sepänkadun ja Satakunnankadun kulmaan pysytettiin, paljastus oli suuren luokan kansanjuhla. Moni kaupunkilainenkaan ei enää tunnista sitä.

Litteratursällskapetissa tapasin eilen suomenruotsalaisen eturivin kirjailijan, joka ei ollut koskaan kuullutkaan Jylhästä!

Lueskelen paitsi Meriluodon päiväkirjoja, välillä Lehtisen paksua romaania sodanjälkeiseltä ajalta. Vahvasti etenee edelleen, vaikka välillä ohenee kronikoinniksi. Jälleenrakennuksen ajan kirjoittaja tuntee, politiikan samoin, tendenssiksi saakka: sosialidemokraattien taistelu kommunisteja vastaan kulkee pohjateemana, kapitalistien huvittunut kuvaus hyväntahtoisena pintateemana.

Tieto-Finlandian valinnat sujuivat nyt tiukan tiedon piirissä, elämäkerrat ovat edelleen näiden valintojen ulkopuolella, noin pääsääntöisesti. Liian suosittuja ei pidä suosia.

Muistetaanpa sittenkin Knut Hamsunia myös Suomessa. Ainakin Vaasan yliopistossa ja Turun kirjamessuilla on aihetta käsitelty, ja tänään oli Hamsunista hyvä seminaari myös Svenska Litteratursällskapetissa, kauniissa salissa, paikalla sentään viitisenkymmentä harrastajaa. Kaksi mainiota norjalaista esitelmöitsijää, Nils Magne Knutsen ja Inge Fagerbakk, molemmilla epätavallisen eloisa tyyli puhua näin akateemisessa kontekstissa.

Kun minulta jäi Hamsunin kertaaminen kesällä vähän kesken, otin täältä lisää vauhtia. Knutsen puhui kauniisti Hamsunin kielestä ja pohjoisesta maisemasta, hänen modernista ihmiskuvauksestaan, Fagerbakk puolestaan Hamsunin käynnistä Helsingissä 1899 ja suhteesta ruokaan ja juomiin, sinänsä hupaisaa kun kirjailijan pääteoksia on Sult, Nälkä. Lopuksi arvokkaan näköinen yleisön edustaja nousi katederille tiukkaamaan, onko Hamsun jo rehabilitoitu ja hänen tuomionsa purettu Norjassa. Ellei, ei puhujan mielestä ole mitään syytä viettää tätä juhlavuotta (150 vuotta kirjailijan syntymästä). Taisi jäädä nytkin tyhjentävää vastausta vaille tämä kysymys.

Norjassa siitä on paljonkin kiistelty, ja kesällä oli jopa Helsingin Sanomissa asiasta pääkirjoitus: siis siitä että Norja tilittää samalla omaa menneisyyttään ja joutuu tutkimaan nerokasta kirjailijaansa melko kaksijakoisessa valaistuksessa. Seminaarissa keskityttiin sanataiteilijaan ja tahdottiin sivuuttaa vähin äänin hänen poliittinen aktiivisuutensa.

Muistan kuinka torjuvan vastaanoton sain Oslossa nuorena stipendiaattina 1974, kun halusin kulkea Hamsunin jäljillä ja keskustelin kirjailijasta Teatercaféssa. Hamsunin natsimenneisyys oli vielä silloin kotimaassa täysin ylittämätön este hänen arvostukselleen. Runoilija Knut Ødegård oli oppaani, ja kaikenlaista seikkailtiin ja kävi hän sitten Helsingissäkin, missä häntä vuorostani SARV:in sihteerinä isännöin. Näitä muistelimme tänään jälkiviinillä Kaarina Salan kanssa, joka on kulkenut samoja stipendipolkuja vähän minua ennen.

Mutta Hamsunista voisi kirjoittaa pitkäänkin, myös hänen saksalaismielisyytensä taustoista, jotka liittyvät vitalismiin ja industrialismin vastustukseen, kahteen Hamsunin pääteemaan. Hän uskoi että Hitler nujertaisi Englannin ja uusi vapaa luonnonläheinen elämä alkaisi kukoistaa Euroopassa. Väärässä hän tietysti lopulta oli, mutta ei koskaan, ei edes oikeudenkäynnissä luopunut ideoistaan. Thorkild Hansen on aiheesta kirjoittanut erinomaisen kaksiosaisen teoksen Processen mot Hamsun. Ja tv on meilläkin näyttänyt Troellin loistavan elokuvan samasta aiheesta, Max von Sydow muistettavassa pääroolissa.

Vielä tulen ilahduttamaan itseäni ja vaivaamaan mahdollisia lukijoita Hamsunilla. Mikään muotikirjailija tämä Nobel-palkittu ei totisesti ole. Palatessani poikkesin Akateemiseen, huvikseni kysäisin: ei yhtään Hamsunin teosta millään kielellä!

Jäi vähän myöhäiseen, mutta tulipa onneksi käydyksi Kulkurin lauluissa Kansallisteatterissa. Waltari-kohina ilmeisesti peittosi kohdaltamme Tauno Palon juhlintaa viime syksynä, ja sitten juttu tuntui vain unohtuneen. Sitä paitsi saimme ristiriitaisia arvioita lauluillasta.

Mutta hyvinhän se kulki, oikein nautittavasti, väkeäkin oli katsomossa sentään kohtuullisesti, vaikka loppu häämöttää. Sovitukset tutuista lauluista olivat tuoreita ja orkesteri erinomainen, irrotteli välillä jazzahtavasti. Marja totesi kuinka miellyttävää oli kuunnella luonnollista musiikkia ilman jylisevää vahvistusta. Ja lauloivatkin taitavasti, ihanat Kristiina Halttu ja Katariina Kaitue etunenässä, vaikka Marja ihaili yhtä lailla myös nuorimman polven kirkkaita solisteja. Yllättäjät kuten Soila Komi ja Karin Pacius väläyttivät, mitä laulureservejä teatterilla on jemmassa, vaikka ei ole liiemmälti ollut lauluvuoroja. Jukka-Pekka Palo veti reippaasti miessakkia ja kunnianosoituksia isälleen.

Olin kerran naimisissa erään laulutähden kanssa, jolla oli oma käsityksensä laulavista näyttelijöistä; hänenkin sopisi tämä esitys nyt nähdä. Me tapasimme aktiiviset serkkuni Ullan ja Kaijan aulassa, kertoivat illan erikoistarjouksesta. Kohta siis loppuu; käykää nyt ihmeessä vielä kuulemassa ja näkemässä viihdyttävää kavalkadia kautta elokuvien ja muistojen.

Käytiin Turussa ja illastettiin Marjan sisarusten ja heidän puolisoidensa kanssa veljensä luona Kristiinankadulla. Maittava hilpeä ilta. He ovat ”onnellisia orpoja” sen jälkeen kun vanhempansa kymmenen vuotta sitten kuolivat. Isäni kuolemasta tulee pian kolme vuotta. Aika onnellinen olen minäkin. Ajeltiin perjantaina Malmin hautausmaalla, kaunista, surumielistä.

Katsastin Turussa uusin silmin sitä taloa Aurakadun ja Yliopistokadun kulmassa, missä Yrjö Jylhä ampui itsensä uudenvuoden aatonaattona 1956. Marjan tytär Kaisa on töissä talon alakerran suositussa Rento-ravintolassa. Jylhä-kirjaa ei vielä arvioitu Turun Sanomissakaan.

Luin junassa mennen tullen Lasse Lehtisen päiväkirjaa Viiden vuoden kakku. On ihailtava Lassen kosketuspintoja, kontakteja, laajaa kokemusta ja tietämystä. Sitä paitsi hän kirjoittaa hyvin ja hauskasti, määrittelee terävästi. Poliittiset linjaukset ovat mielestäni terveellisiä, kyllähän pistää entisiä Neuvostoliiton ja nykyisiä Venäjän myötäjuoksijoita kohdilleen. Lännettäjien eturintamassa ajaa tietysti edelleen Suomea Natoon. Mutta sarkasminsa ovat viihdyttäviä, havaintonsa osuvia, vaikka name dropping ja runsaat lounaat välillä vähän huvittavat. Mutta kenellä on kanttia, kertokoon kaikista nautinnoistaan. Lasse paljastuu haltiokkaaksi oopperan ja jalkapallon harrastajaksi.

Mukavaa oli huomata sekin, että meppi viihtyi niin hyvin taannoisissa Waltarin 100-vuotisjuhlissa ja muistaa kehaista puhettani, joka olikin mieluisia kohokohtiani sen vuoden mittaan. Sen sijaan Lasse näyttää nielaisseen Tuurin väitteen, että olisin erityisesti parjannut Erno Paasilinnaa – ystävällishenkisesti toki kirjoittaa, mutta osoittaa vain kuinka perusteeton herja kirjan kansissa elää ikuista elämäänsä.

Onhan kulunut 23 vuotta siitä, kun lounastimme lehdistöneuvos Lehtisen kanssa Lontoossa simpukoita siinä lähetystön viereisessä ravintolassa, missä hän tuntui olevan arvostettu kantakundi. Hoidin silloin apulaisprofessuuria Lontoon yliopistossa, huoletonta aikaa kunnes kaikki muuttui. Nyt tapasinkin silloiset työtoverini Hannele ja Michael Branchin kirjamessuilla ja kuulin, että Michaelin suuri tutkimus A.J. Sjögrenistä on jo korrehtuurikalaista vastaanottoa, joka kuitenkin oli merkittävin. Sitä ei ole meillä ennen käyty läpi, mutta mikään Amerikassa ei tietenkään ole Klingen mieleen, ei edes Waltarin jättimenestys. Hän on havainnoissaan omien odotustensa ja mieltymystensä vanki.

Kun Klinge pitää sekä minun että Ritva Haavikon näkökulmia liian suomalaisina, ei häntä itseään näytä kiinnostavan Waltarin patrioottinen kausi, 30-luku ja sotavuodet. No eihän päiväkirjaan kaikkia puolia saa mahtumaan kuten ei elämäkertaankaan. Kun Klinge ottaa lukeakseen yhden Waltarin teoksen, Ihmiskunnan viholliset, on hänen oma reflektionsa siihen yllättävän vaatimaton. Jäädäänpä odottamaan kuinka hänen tutkimuksensa aiheesta karttuu…

Olenko väärässä, kun havaitsen päiväkirjoista lievää väsähdystä. Entinen sarkastinen terä on jokseenkin piilossa, ja tulee pitkiä jaksoja, jotka ovat niin omista maailmoista kirjoitettuja, ettei niitä ole kai ajateltukaan jonkun luettaviksi. Tallella ovat entiset asenteet: ylhäinen opetus virolaisille ja suuri ymmärrys isovenäläisiä kohtaan. Jotain häneltä puuttuu: itseironia, huumori, elämänläheisyys. Hän ei epäonnistu koskaan eikä ole koskaan väärässä.

Kyllähän Jim Thompsonia täytyisi markkinoida vähän reippaammin Suomessa, kun hän ulkomaalaislähtöisenä sai ulkomaillakin muhkeita sopimuksia. Luin Thompsonin poliittista jännäriä lähi-idästä kesällä, kovaa viihdettä. Mutta eikö tällainen markkinoi meillä aika hyvin itse itseään? Remes on samassa sarjassa kotikutoista tekoa, ei vielä valloita maailmaa.

Mitä sanovat vähälevikkiset kirjailijat. Tuskin yhtyvät tähän markkinointihuumaan. On muitakin tavoitteita kuin ruhtinaalliset myyntitulot.

Markkinoinnista hauska esimerkki. Aila Meriluodon esikoisrunokokoelma Lasimaalaus sai 1946 unelmalähdön V.A. Koskenniemen ylistävän arvostelun ansiosta. Tällöin ystävät ihmettelivät runoilijalle, miksi kustantaja ei laita yhtään ilmoitusta kirjasta. WSOY:n käytävällä tuli Jalmari Jäntti vastaan, ja tällöin Inka Makkonen rohkeni ujon runoilijan puolesta kysyä asiaa. – No pannaan sitten yksi ilmoitus, Jäntti ynähti. Esikoisen myynti, viisi painosta ja 27000, ei ollut ainakaan tuon yhden markkinointitoimen tulosta.

Eipä Waltariakaan kotimaassa erityisesti markkinoitu silloin, kun painokset johtivat maailmalla myyntitilastoja. Ei ehdittykään, kun romaanit ilmestyivät joulukuun alussa. Itse ne markkinoivat itseään. Linnan Tuntemattoman markkinoi Toini Havun kielteinen arvostelu Hesarissa. Parhaiten markkinoitiin elokuvaa Sinuhesta Amerikassa, rekka kiersi ympäri mannerta esitellen elokuvan egyptiläistä rekvisiittaa, jopa eläimiä. Sellaiseen ei ole Suomessa eikä paljon muualla vieläkään ylletty. Tulos oli silti tappiollinen. Niin että markkinointia on monenlaista, eikä aina kustantajasta kiinni.

Puhelen Aila Meriluodon kanssa niitä näitä Arkadiankadulla, kuvat kulkevat. Luen hänelle otteita vanhoista arvosteluista, kyllä runoilijaa naurattaa. Ei hän juuri seurannut kirjojensa vaiheita tai vastaanottoa, elämä oli niin täynnä muuta. Vanhemmiten alkoi seurata, kun tuli vastatuulia. Nekin enää naurattavat. Kun tiukkaan, muistaa kyllä runonsa ja mitä hän siinä silloin ajatteli. Lukijoilla on vapaa valta ajatella mitä itse haluavat.

Kaverien kirjoja putoilee; eilen julkistettiin Juha Vakkurin matkakirja Afrikan poikki ja Pultsi Karilan toimittama Villa Karon 10-vuotishistoriikki, komeita opuksia molemmat. Tytär kyllä vei Juhan kirjan heti käsistä, mutta ehdinpä siihen vielä perehtyä. Villa Karoa muistelen, vietin siellä hektisiä viikkoja kuusi vuotta sitten, ja kannattaisi vielä palatakin, mutta antaa näiden juhlien nyt mennä ensin ohi.

Ja luukusta kolahti myös Matti Pitkon siivuja kovakantinen teos, tekijän oma kuva kannessa, sisäsivulla ja takakannessa kuten pitääkin. Olisi tilaisuus naureskella seitsemän vuotta takaperin kaikelle päättäjätahon typeryydelle, jos tällainen nostalgia sattuu sytyttämään. Pitko on tehnyt mittavan päivätyön kanssaihmisten pilkkaamisessa ja kansanvallan edushahmojen murentamisessa ja naurettavaksi tekemisessä, ja saavathan osansa tämmöiset pienemmätkin taapertajat kuten minä (viisi iskua, veistän ne aseeni kahvaan). Paavo Lipponen esittää kirjassa valtiovallan tervehdyksen pakinoitsijalle ja Vepan baarille. Häntä on erityisesti lämmittänyt baarin hidas replikointi, joka mykistyisi kokonaan, jos Lipponen joskus baariin astelisi.

Sen sijaan on yhä vaikeampi käsittää WSOY:n muutamien kirjailijoiden (kaksi suostui keskustelemaan) aktiota yhtiön johtoa vastaan. Syyt näyttävät lievästi sanoen pikkumaisilta, ainakin ulospäin. Jos tähtikirjailija ei ehdi kirjamessuilla piipille haastattelujen välillä, vaikuttaa se pikemmin tehokkaalta markkinoinnilta kuin järjestelyjen tyrimiseltä.

Kirjoitan lausuntoa väitöskirjasta, siinä menee päivä, mutta hyvä on verrytellä välillä akateemisia askeleitakin. Ulkona on tuulista ja koleaa, mutta posti tuo lämmittäviä tervehdyksiä. Marja tarjoaa päivällisen uuden kaluston äärellä tyttärelleen ja minulle. Juuri nyt ei valittamista.

Koko päivän järjestin kirjahyllyjä, kun uusi tuli Boknäsiltä aamulla. Erinomainen palvelu siinä firmassa, eipä tarvinnut itse ruveta hyllyjä kokoamaan. Pojat latoivat tunnissa elementit kohdalleen. Hauskaa kun saa purkaa liikojen kirjojen ahdinkoa puhtaille hyllyille.

Kirjailijat kaipaavat tehokkaampaa markkinointia WSOY:llä. Milläs firmalla sen paremmat ja näkyvämmät mainokset onkaan, ainakin Hesarissa. Kun yksi saa ison kuvansa lehteen, toisetkin haluavat. Ja ne jotka ovat eniten saaneet tähän asti ja parhaiten menestyneet, tahtovat sitä lajia lisää, tietysti. Saas nähdä mihin tämä hyväosaisten kapina yltää.

Pitäisiköhän meidänkin Vesan kanssa nostaa vastavuoroisesti kapinalippu salkoon Otavassa, kun meidän Jylhä-kirjamme hiipi kaikessa hiljaisuudessa julkisuuteen. Ja jäi kaiken lisäksi täydellisesti Haavikon jalkoihin. Mutta kärsivällisyyttä, kirjoilla on aikansa ja kohtalonsa, eikä menestystä mitata nopeilla myyntiluvuilla.

Olen julkaissut kirjoja viideltä kustantajalta, mutta totta puhuen en ole koskaan tuntenut aktiivista innostusta puuttua työnantajan asioihin. He hoitavat hommansa luultavasti niin hyvin kuin osaavat ja tahtovat, alansa ammattilaisia kun ovat. En tunne kutsumusta ryhtyä heitä neuvomaan. Minä kirjoittajana yritän vastata omista töistäni ja kartuttaa tätä omaa pientä leiviskääni voimieni mukaan. En himoitse markkinointiyhteistyöhön, niin trendikästä ja edullista kuin se voisikin olla.

Waltari-kirjan vaiheilta sain WSOY:llä parasta mahdollista palvelua, eikä hullummalta näytä tämä Meriluoto-hankekaan, yhteyksiä on otettu ja kirjaa suunniteltu. Joten hätäkö tässä.

Kun avasimme äsken kotona kuohuviinipullon Marjan kanssa, tuntui että todella ansaitsimme sen. Takana kova viikonloppu.

Sehän alkoi perjantaina kirjamessuilla, missä selvisimme Vesan kanssa taisteluparina tietysti hyvin. Todistimme Jylhä-kirjasta, joka alkaa olla jo voiton puolella ennen yhtään kunnon kritiikkiä ( Pohjolan Sanomissa on ollut myönteinen juttu) – sillä kokeneet, kriittiset lukijat Markku Envall ja Pekka Tarkka ovat jo antaneet erittäin vapauttavat lausuntonsa. Myös haastattelijamme Jarmo Papinniemi tuntui innostuneen kirjasta, ainakin hänen ennakkokuvansa ”sotahullusta” Jylhästä oli muuttunut elämäkerran jälkeen. Odotamme muita, antaa tulla.

No perjantaina oli myös Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunta, jossa on aina innostavaa ja hedelmöittävää: ensi vuoden tapahtuma sai sekä kehyksiä että siipiä: lyriikasta puhutaan. Lyriikka lentoon!

Ja sitten Kyröön että hippulat vinkui: miltei suoraan Marssilaulun kenraaliharjoituksiin, jotka panivat odottamaan pahinta – niin levällään esitys vielä oli, tekniikan osalta tuskin alkutekijöissään. Päivää ennen ensi-iltaa! Eipä käynyt ohjaajan, ihanan Sinan, osa kateeksi. Mutta tähän on totuttu, näin harrastajien koetoksissa mennään – ja toivotaan sitten vaan ihmettä.

Ja niin ihme tapahtui. Monesti olen kokenut ennenkin, kuinka harrastajat venyvät viime metreillä ja yllättävät epäilijänsä. Mutta ylimääräisiä harjoituksia se vaati vielä ensi-iltapäivänä, joten Sinan puristus oli armoton ja ansaittu.

Lauantai-iltana näimme ja kuulimme sitten mallikkaan tulkinnan Sillanpään Marssilaulusta, sen vaiheista, synnystä ja merkityksestä, Kosken Sykkeen laajassa kolkossa voimistelusalissa. Jopa tekniikka, valot ja äänitehosteet, oli saatu jossain määrin ojennukseen. Kuoroilla ja solisteilla henki päällä, Sillanpäätä laulava Taisto Polvi etunenässä. Komeata katsella ja kuunnella, liikutuin suorastaan. Kaikessa rehellisen pateettisessa tunnevirityksessään tämä kansanooppera on tänä syksynä paikallaan. Yleisö lauloi lopussa marssin seisaalleen nousten. Ja jatkot sujuivat samassa tilassa varsin sutjakkaasti monipuolisen ohjelman merkeissä.

Kiitos Kaunolle, kun jaksoi tuottaa suuritöisen oopperan huolimatta monesta vastuksesta ja vastahangasta. Kiitos Pentti Tynkkyselle, joka sävelsi librettoni vauhdikkaasti ennen kuin tiedettiin edes kuka toteuttaisi. Ja hellä kiitos Sinalle, joka kaiken kesti, kaiken kärsi ja kaiken ohjasi. Ja viimeinen kiitos kuoroille ja orkesterille, koko joukkueelle, joka jaksoi pitkät ja rasittavat harjoitukset sekä liian lyhyen harjoitusjakson tuoman ylimääräisen jännityksen. Komea juttu.

Arvatkaas ajeltiinko me varahin sunnuntaiaamuna takaisin Helsinkiin eli Pasilaan. Onneksi talviaika soi yhden ylimääräisen levähdystunnin.

Ehdittiinpä siis hyvin Vanhan kirjallisuuden päivien hallituksen ja ohjelmavaliokunnan yhteiskokoukseen ja sen jälkeen taas areenalle Vesan kanssa, tällä kertaa yhdessä vanhan opettajamme Pekka Tarkan kanssa, päätähtenä Mauno Saari ja mainio Haavikko-kirjansa. Keskusteltiin elämäkertojen tekemisestä A. Kiven lavalla Jukka Petäjän johdolla. Hyvin sujui, monia näkökulmia väläyteltiin. Yhteisenä teemana oli sallivuuden ja kahlitsemisen rajankäynti: kuinka paljoin saa kertoa? Vastustimme rajoituksia, puolustimme aiheitamme ja kohteitamme kaikki yhtenä miehenä. Puhuttiin kohteiden omaisten asenteista näissä elämäkertatöissä, puhuttiin ilmaisun vapaudesta ja rajoista, puhuttiin etiikasta ja elämäkertojen tärkeydestä kirjailijoiden elävöittäjinä ja lukijoiden lähentäjinä. Puhuttiinpa vähän ”kulttuurikupastakin”, joka ennen raivosi tulenkantajien piireissä. Hyvä keskustelu, kuului yleisökin pulisevan poistuessaan.

Ja Otava tarjosi rentouttavat jälki-istunnot parvekeravintolassa, missä saatoimme tuulettaa kokemuksiamme mm. Sirpa Kähkösen ja Jukka Parkkisen kanssa. Siellä WSOY:llä kiehuu, totesimme, mutta se ei nyt suuremmin huolettanut; tuntuivat lehtitietojen mukaan valitusten aiheet kohtalaisen pikkumaisilta. Mutta emmehän tienneet mitä varsinaisesti piilee taustalla. Varmasti siitä vielä kuullaan.

Joten, hyvät ystävät, se viileä kuohuviinipullo kaiken jälkeen tuntui enemmän kuin ansaitulta.

Kansalliskirjaston mikrofilmisali on maan viihtyisin, viisain ja rauhallisin paikka. Nytkin selvisi, kuinka tavattoman ylistävän vastaanoton Aila Meriluodon toinenkin kokoelma Sairas tyttö tanssii (1952) sai. Vieläpä modernismin arkkipiispa Tuomas Anhava kehui sitä solkenaan, Koskenniemestä nyt puhumatta. Joten olikohan Aila niitä ainoita, joka yhdisti kritiikin ääripäät yhteen äänilajiin?

Kun esikoinen Lasimaalaus oli sellainen tapaus kuin oli, ei ollut totisesti helppoa julkaista toista kokoelmaa ja nostaa se miltei yhtä korkealle, osittain ylikin edellisen.

Tämä piipahti vertailukohtana mieleen, kun luin Jukka Petäjän arviota meidän aikamme nuorista runokokoelmista (HS 19.10) – eroja on melkoisia merkityksessä ja suhtautumisessa, ilmeisesti tasossakin. Vielä 50-luvulla runous oli pyhä asia, hartaasti kirjoitettiin jokaisesta, mutta harvasta niin innostuneesti kuin Meriluodosta.

Ihan toinen asia, mutta vähän sama. Meriluotoa sentään moitittiinkin liian ylimielisestä ja itsetietoisesta naisen roolin rakentelusta. Tuttua meillä. Kun pääministeri haastattelutunnilla vastauksena kysymykseen lausahti asemastaan, että se on vahvempi kuin koskaan, eikö alkanut rähäkkä. Jokainen lehtinikkari kävi vuorollaan nokkaisemassa tätä luvatonta hybristä. Samaan aikaan konsulttien ja matkasaarnaajien joukot kiertävät maata kehottamassa ihmisiä itsetuntoon, itsevarmuuteen, sisäiseen sankaruuteen ja välttämään vaatimattomuutta ja näyryyttä. Tässä on roomalainen sananlasku kääntynyt ylösalaisin: quod licet bovi, non licet Iovi.