Panu Rajala

Kuuntelin tuossa Juha Laaksosen ja Pirkka-Pekka Peteliuksen vaeltelua Pallastunturin tuntumassa. Viisaasti pojat puolustivat Pallaksen ainutlaatuista hiljaisuutta ja luonnonrauhaa mahdollista lainmuutosta ja lisärakentamista vastaan. Miksi kaikista tuntureista pitäisi tehdä meluisia turistisrysiä?

Tulipa mieleeni, että meillä on Hämeenkyrön Myllykolussa pienoiskoossa rinnakkainen tapaus meneillään. Senkin paikan ainutlaatuisuus sisältyy vaatimattomaan luonnonrauhaan. Mutta nyt museoalueen kunnostussuunnitelma on alkanut väärästä päästä ja menossa vauhdikkaasti hakoteille. Kovasti puuhataan vesipisteitä ja lämpöpattereita ja keittiötä ja uutta lisärakennusta, kun itse harmaan mäkituvan tarvitsema kunnostus on jäänyt lapsipuolen asemaan. Eikä kaikkiin kesäteattereihin sentään tarvita katosta. Ajatellaan enemmän nykyihmisen muka tarvitsemaa mukavuutta kuin alkuperäisen paikan ominaisluonnetta. Monitahoisen suunnittelun nielaisemalla rahasummalla olisi itse museo jo aikaa sitten saatu korjatuksi asianmukaiseen kuntoon.

Anneli Anttonen ja Jorma Sipilä antavat Hesarin pääsivulla vastauksen kysymykseen, miksi meillä ei ole kovatasoista tutkimusta ja myös miksi minä iloisesti karistin yliopiston tomut niskastani. Professorista on tehty toimitusjohtaja tosin ilman sihteeriä, ja pääasiassa hänen tulisi keskittyä talouteen ja hallintoon. Tähän pakottaa myös tutkintokeskeinen kilpailuttaminen. Totta joka sana, tällainen ei siellä enää innostanut. Vapaalla jalalla saa sentään tutkia oman mielensä halusta.

Kimmo Pietiläinen lataa vielä kovemmin suomalaisen tietokirjan asemasta, joka ei hänen mukaansa voi kilpailla kansainvälisesti, kun sitä painetaan alas ihan kansallisin menetelmin. Taitaa sekin pitää paikkansa. Osmo Pekosen hieno aloite tietokirjojen viennistä lepää valitettavasti tyhjän päällä. Tietokirja on nurkansuussa kun tukea jaetaan. Tieto-Finlandian ehdokasasettelu tänä vuonna siirsi tietokirjaa yhä kauemmas yleisen kiinnostuksen piiristä.

Ai että se perjantain Kanavalla-kolumni olisikin käänteistä ironiaa? Enpä äkkiä huomannut. Olikohan vika lukutaidossani vaiko kirjoittajan muotoilussa, mene ja tiedä. Mutta enin osa lehden ahmaisijoista luki luultavasti niin kuin oli kirjoitettu.

Televisiosta puheen ollen Ihmisten puolue hakkaa kirkkaasti muut viihdepläjäykset, koska juuri noin meillä menotaan. Tosin Uutisvuotokin oli eilen tavallista vireämpi. Miitta-tädistä riitti noin neljä minuuttia. Maailman paras Western jaksoi sen sijaan pidellä pihdeissään puoleenyöhön saakka.

Tänään on mentävä Martin markkinoille, mutta hanhen jätämme väliin.

Hesarin runsailla mielipidesivuilla pöyristyttää ehdotus, että tänne Eiran rannikolle ja Hernesaareen pitäisi rakentaa lisää ja tiheästi korkeita kerrostaloja, jotta ihmisiä mahtuisi enemmän ja kaupunki saisi rahaa Töölön metroon. Vai opettajille ja kouluihinko ne rahat muka menisivät? Uskomatonta. Kun katselee nykyistä autoruuhkaa täällä etelän kaduilla, ei kyllä kaipaa yhtään lisää näitten kulmien rasittajia. Sitä paitsi mitä vikaa on vapaassa merinäköalassa?

Mutta eilen vasta tyhmä kolumni oli Kanavalla-palstalla, luultavasti provokaatioksi tarkoitettu, ja kirjoittaja odottelee nyt hykerrellen chattipärinöitä. Pannaan mieleen nimi Sanna Kangasniemi, joka halveksi urhean epä-älyllisesti kirjojen lukemista. Siinä aihe alakerran Enbuskelle.

Minähän uskon, että Lipponen otti euroseikkailunsa Indiana Jonesin tapaan ja myhäilee tyytyväisenä, kun ei joutunut noin hikisiin hommiin. Olisihan siinä lapsetkin jääneet vaille puuronkeittäjää. Samoin uskon kommentaattoreita, jotka tähdentävät etteivät Euroopan suuret valtiaat halunneet uusia vahvoja tyyppejä omia tonttejaan häiritsemään. Hyvä kun on joitain symbolisia hahmoja vastailemassa puhelimiin.

Ja olihan Jari Sarasvuokin Pressiklubilla ihan oikealla asialla ja sai varsinkin kyynisen naistoimittajan hekottelemaan sydämensä halusta vilpittömille ajatuksilleen. Ei tv-keskustelussa saa läpi mitään hyvää tarkoittavaa, ei mitään puhdistavaa tai rehellisyyteen tähtäävää. Kaiken takanahan on aina kätketty kataluus, eikö totta.

Siksi tekikin hyvää katsoa nauhalta Rudyard Kiplingistä ja hänen pojastaan kertova elokuva, missä tunteet, patrioottisuus, uhrimieli kuvattiin ilman kyynistä matonvetoa henkilöiden alta. Olisiko jokin samansuuntainen häivähdys päässyt Jylhä-kirjaammekin, josta Niemen Jussin arvostelu on siis ilmestynyt Aikalaisessa eikä Aviisissa, kuten toissapäivänä väärin väitin. En ole sitä vielä nähnyt, mutta Juhani on sotiemme kirjojen asiantuntija, luotamme häneen.

Pari seminaaria päällekkäin. Kuuntelin ensin Jouni Yrjänän jutun Alexander Järnefeltistä SKS:n Fennomania, tolstoilaisuus ja kansa -seminaarissa. Pujahdin välillä kulman taakse Tieteiden taloon kuuntelemaan Ohto Mannisen tietoja talvisodasta venäläisten silmin Bibliofiilien seuran seminaarissa ja taas takaisin SKS:n juhlasaliin.

Manninen luetteli koko joukon Venäjällä ilmestynyttä tutkimusta talvisodasta, joka kuulemma alkaa taas olla sota eikä ”aseellinen konflikti”, Mainilan laukaukset he tunnustavat ampuneensa ja Kuusisen hallituskin oli siis Terijoella olemassa. Mutta takapakkia voi tulla, jos Stalinin kunniaa edelleen siellä kirkastetaan.

Järnefeltin perhettä valotettiin monelta kannalta SKS:n uusituissa (kalseissa mutta niihin tottuu) tiloissa. Tieteelliset esitelmät tietysti vähän kireitä ja vakavia, kommenttipuheenvuoroista löytyi joitakin virkeitä kulmia. Kukku Melkaksen esittelemä teos Läpikulkuihmisiä alkoi kyllä kiinnostaa, varsinkin nousukas-teeman osalta, sehän on Sillanpäälläkin kovasti esillä varsinkin nuoruudentuotannossa. Kirjasta löytyy häneen lukuisia viitteitä, mutta keskusteluissa Sillanpää vilahti kai vain kerran Jotunin rinnalla. Kenties tutustuttava teokseen lähemmin.

Hieman kummastelin Irma Sulkusen ajatusta siitä, että nousukas-teemaa tai modernimmin luokkaretki-teemaa nostamalla pyrittäisiin jotenkin säätelemään nykyistä yhteiskunnallista kahtiajakoa jos oikein ymmärsin. Millähän tavoin tämmöinen kirjallistieteellinen tai sosiologinenkaan keskustelu voisi yhteiskunnan reaalitasolle ylettyä?

Kuulin että Eero Saarenheimo on tutkimuksissaan päätynyt siihen lopputulemaan, että Juhani Aho ja Elisabeth Järnefelt päätyivät sittenkin lakanoiden väliin. Sehän toteutettiin jo aikanaan todella kömpelösti tv-sarjassa Venny Soldanista. Mutta että sittenkin? No sitten illan paneelissa sekä SuviSirkku Talas että Juhani Niemi päätyivät platonisen suhteen kannalle, jossa tietty väreili voimallisesti eroottinen jännite. Ota nyt sitten selvää tästä tärkeästä kysymyksestä.

Elävin osuus oli lopulta Helka-Maria Kinnusen lukemat katkelmat Järnefeltin perheen kirjeenvaihdosta. Tuli heti halu lukea lisää.

Juhani Niemeltä kuulin vähän eräästä väitöslausuntovaiheesta Tampereella, minähän olen oman lausuntoni jo lähettänyt. Samoin siellä kuuluu olevan Jussin virka haettavana ja lausuntoja sen tiimoilta availlaan. Kaiken lisäksi Jussi ilmoitti kirjoittaneensa arvostelun Jylhä-kirjastamme Aviisiin, ilmestynee piakkoin. Toinen juttu tulossa Kanavaan, kertoi Lea Toivola. Pikkuhiljaa alkaa kirja keriytyä auki.

Hesari jakoi esikoispalkintonsa, naulan kantaan: Leena Parkkinen on sen ansainnut. Hieno kirja on Sinun jälkeesi, Max, harvinainen taidonnäyte nuorelta naiselta. Tosin ihan hiukan keinotekoinen, mutta niinhän on Peltirumpukin, johon Antti Majander sitä vertasi.

Sanomatalossa kuhisi taas paljon väkeä, juhlan henki oli tuntuvilla. Valokuvanäyttely avattiin aulassa ja sitten syöksyttiin pöytien äärelle alakertaan.

Onnittelin palkinnonsaajaa ja myös hänen äitiään, lämmintä ja viisasta Tiina Parkkista. Jukkaa ei sattuneesta syystä näkynyt. Jorma Kaimio kertoi Rantasalmen kuulumisia: eipä lepää laakereilla poika, vaan julkaisee kohta suuren Tarquinia-tutkimuksen. Tutustuin myös kriitikko Kristiina Malmioon, joka lienee jotain sukua luokkatoverillemme Jyki Malmiolle.

Eri ryhmissä puhuttiin tietysti lehden uudistuneesta ilmeestä: jotensakin maakuntalehtimäiseksi tämä virtaviivaistaminen tuomittiin, isot kuvat iskevät silmille, linja on vaakasuora ja mielipiteitä julkaistaan solkenaan. Lieneekö verkkoutumisen seurausta. Myös surimme Minne mennä tänään -palstan näivettymistä alaviitteiksi ja sitä, että kuolinilmoitusten kylkeen tupataan hauska pakina, mutta näihin Reetta Meriläinen lupailikin pientä tarkennusta.

Mutta kyllä siitä vielä Hesarin tuntee. Kulttuurin painottumista popmusiikin ja kuvataiteen puolelle paheksuttiin, kirjallisessa tilaisuudessa kun oltiin. Anna Baijars kertoi että Södikalla on tilanne rauhoittumassa. Touko Siltalan kanssa puhuttiin vähän Aila Meriluodon päiväkirjoista. Matti Klinge saapui Ranskan lähetystöstä tuttuun arroganttiin tyyliinsä. Pekka Tarkka antoi hyvän tunnustuksen Jylhä-kirjallemme. Vesan ja Janen kanssa vaihdoimme viime viikonlopun jälkeiset kuulumiset.

Kun Janne Virkkunen seisoi samassa ryhmässä, pantiinkin Tieto-Finlandian ehdokkaat taas aivan matalaksi. Virkkusen mielestä Henrik Meinanderin hieno kirja vuodesta 1944 olisi ehdottomasti kuulunut ehdolle. Nyt raati valitsi kirjoja, joilla taatusti olisi mahdollisimman vähän markkina-arvoa. Muistuipa mieleen viimevuotinenkin jako, jossa Virkkusen mielestä muuan elämäkerta epäoikeudenmukaisesti sivuutettiin. Entäs tänä vuonna, Tarkka puuskahti: ilmestyi kovat elämäkerrat Haavikosta ja Herlinistä, eikä edes ehdolle! Koko palkinto on tätä menoa kriisissä.

Hannu Kankaanpään kanssa kertasimme Viljo Kajavan ja Mika Waltarin kuulua Weimarin matkaa 1943. Hannu on jonkun uudelleen ponnahtaneen syytöksen jälkeen tarkentanut asiaa kirjani pohjalta Suomen Kuvalehdessä.

Ilta-Sanomien kiva toimittajapari kaappasi kuvaan ja kiristi viisi kirjasuositusta; juuri onnistuin sen verran muistista puristamaan.

Oikein virkistävä tilaisuus, näissä tapaa taas kaikki seuraavan vuoden varoiksi. Lähdin kahdeksan jälkeen ja saatoin Lailan parkkihallin ovelle, tyytyväinen oli hänkin sekä illan että aamun tilaisuuteen, missä hurmasi yleisöä ja kehui kriitikoita. Hesarin suuri juhlaviikko kallistuu loppua kohti, arki alkaa.

Poikani täyttää sitä paitsi vuosia virkeänä toimittajana Pirkanmaalla. Lähetin planeettamme tilaa ja tulevaisuutta käsittelevän kirjan. Ehkä nuori polvi voi vielä tulevaisuuteensa vaikuttaa.

Kakkosen keskustelu mediasta ja vallasta yksi parhaita tällaisia joukkomittelöitä, jotka yleensä ovat menneet päällehuutamiseksi. Pysyi hyvin asiassa, eteni ja säilytti kiinnostavuutensa. Puheenjohtajat erinomaisia, eivät hyökänneet tai liikaa hallinneet. Jäi monipuolinen kuva, fiksua maltillista väkeä puhumassa, veteraanit Uimonen ja Ervasti selkeyttivät parhaiten, Norrback oli hauskan kärkäs median haastaja, Arja Alho kummassakin leirissä kovin eloisa. Mikään mielipide ei yltynyt ylivertaiseksi. Katsojien viestit tavanomaisen aggressiivisia, useammin sittenkin mediaa kuin poliitikkoja kohtaan.

Onhan tämä jo vanhan jauhamista, mutta aihe ei jätä meitä rauhaan, se ainakin on varmaa. Minuakin kohteliaasti kysyttiin mukaan, kiitän kun en mennyt, nämä olivat parempia. Finlandia-ehdokkaista on kyselty radioon ja lehteen mielipidettä, keskustelu kiehuu, vakavasti tämä karuselli edelleen meillä otetaan. Annas nyt kun mä ehdin vähän enemmän lukeakin näitä…

Päivällä istuttiin Valtioneuvoston linnassa valtiosihteeri Risto Volasen huoneessa kiintoisassa palaverissa, jonka tuloksista aikanaan sitten enemmän.

Ida Aalberg -säätiö jakoi palkintonsa Kansallisen pienellä.

Viime kerralla olin juhlapuhujana; nyt kuuntelimme tuoreen professorin Hanna Korsbergin tieteellistä esitelmää esitysten tallentamisesta, joka on yksi teatteritieteen tehtävistä, sekin monitahoinen.

Martti Suosalo sai ansaitusti näyttelijäpalkinnon ja esiintyi hauskasti. Hänen maineikas roolinsa Akaki Akakievitsh on vielä näkemättä! Nuoren näyttelijän kannustusapurahan sai iloinen Joanna Haartti, jota en ollut tuntea samaksi joka esiintyi reippaasti äsken ”ihmisen asussa” Zodiakissa kun hänellä nyt olikin vaatteet päällä.

Kuulimme kertauksena myös Kulkurin lauluja, hyvin sovitettuja, reippaasti esitettyjä, ja päätteeksi eroava pääjohtaja Maria-Liisa Nevala kävi noutamassa Ida Aalberg mitalin. Hänen kautensa jää uuden kotimaisen dramatiikan korkeasuhdanteena historiaan, totesi toi puheenjohtaja Sipari.

Kilistimme aulassa ja muistelimme Maria-Liisan kanssa kuinka hauskaa meillä olikaan tässä taannoin Lailan luona. Miehensä emeritusprof. Pauli, kouluneuvos Kirsti ja lehtori Tuula pitivät meille hyvää seuraa. Marjakin viihtyy loistavasti henkevissä tilaisuuksissa.

Elokuva Georg Otsista oli aika jähmeä ja kankea, ei oikein meitä innostanut, vaikka jotakin kiintoisaa vilahti laulajan puoluesuhteista ja tiedustelutaustoista. Toinen avioliittonsa alkoi näyttää jo Yrjö Jylhän vastaavalta kurimukselta.

Syksyn tärkein sessio on täytetty.

Eilen hurautimme Tapanilaan ja sieppasimme Vesan kyytiin ja ajelimme Kyröön. Säteilevä pilvetön pakkaspäivä. Ehdimme juuri vaihtamaan talvirenkaat ja tutustuimme Vepan baariin (Vesalle uusi tuttavuus), tapasimme itsensä Vepankin ja palasimme omille maille.

Sitten: ne suuret laiturinvetotalkoot. Tähän on keskitytty. Kuinka saadaan savusaunan 25-metrinen lip-lap-laituri ehjänä maihin? Tauno oli varustautunut traktorilla ja vinssillä sekä köysillä ja teknisellä välineistöllä. Vesalla oli hurtti henki päällä. Ensin tehtävä tuntui mahdottomalta, koska kuinkas ”nyppäiset” syvälle pohjaliejuun juntatut metallipylväät ylös? Et kuinkaan. Piti ruveta irrottelemaan laiturin osia pylväistä, osin irrottaa laudoitustakin ja sitten vain vinssillä rantaa kohti yksitellen. Pahaksi onneksi jääriite oli jo ehtinyt aika vahvaksi ja senkin rikkomisessa meni aikaa ja voimia.

Mutta äärimmäisin ponnistuksin hanke lopulta onnistui. Vesa ei siekaile mitään, vaan seikkaili laiturilautoilla hyistä vettä säikkymättä ja Tauno ohjasi toimia terävillä käskyillä. Ihmeellistä että siinä ne nyt lojuvat päällekkäin laiturin palat rantapiitassa.

Voisiko tämä onnistua jotenkin helpomminkin? Ensi syksynä suunnittelemme uuden tekniikan. Mutta Vesa, joka rakastaa erityisesti vaikeita talkoita, oli hieman pettynyt näinkin nopeaan lopputulokseen. Ja Tauno sanoi, että ”Mä olen niin paljo joutunu elämäsäni vaikeita hommia tekeen…” Joten me pojat saunoimme riemurinnoin onnistuneen koitoksen päätteeksi Marjan emännöidessä ja kehuessa meitä. Tulosen sahti maistui!

Mutta tänään oltiin kuin oltiinkin hyvässä vedossa esiintymään kirjakahvilassa.

Kirjamme Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija oli aiheena, ja yllättävänkin paljon veti yleisöä. Siellä oli suunnilleen koko Hämeenkyrön kirjallisesti sivistynyt älymystö. Jota sentään on parhaimmillaan puolisensataa.

Johdattelin aiheeseen ja kirjan taustaan sekä tekovaiheisiin, ja sitten Vesa piti pääpuheenvuoron talvisodasta Yrjö Jylhän kokemana. Erinomaisesti pitikin, havainnollisesti ja puhuttelevasti. Siinä Taipaleen taistelut tulivat todella eläviksi. Yleisö kuunteli hiiskumatta, ja keskustelu virisi juttujemme jälkeen. Talvisota on edelleen monelle läheinen aihe, myös omin perhemuistoin kuten Jarmo Puntalolle juuri Taipaleen taistelut. Mehän vastailimme risteileviin kysymyksiin parhaamme mukaan. Meillä olisi nyt hyvä paketti koossa, sen kun tilaatte muuallekin.

Ihmeeksemme pitkä jono kertyi myös kirjan ostajia ja nimikirjoitusten pyytäjiä. Olimme aivan polleita Vesan kanssa. Tilaisuuden lopuksi kukitimme Aulikki Plihtarin, ihanan kirjastonjohtajan, jonka viimeinen kirjakahvila tämä oli. Mahtaneeko jatkua ollenkaan kun Aulikki jää kohta eläkkeelle. Sopii epäillä. Hänelle ei kai valita lainkaan seuraajaa! Kuulimme muutenkin Hämeenkyrön hyvin heikosta taloustilanteesta. Siinä on Kari Häkämiehellä hikinen homma nostaa vanha ökypitäjä taas jaloilleen.

Nämä synkkenevät näkymät eivät kuitenkaan himmentäneet suuremmin iloista mieltämme, kun tuuppasimme mustassa illassa takaisin Tapanilaan ja Helsinkiin. Tehokas ja monipuolinen syyskeikka oli onnellisesti takana.

Eilen oli mukava päivä, kaikenlaisia lämmittäviä tervehdyksiä sateli. Mutta en lakkaa muistelemasta, että nimipäiväni oli ennen vanhaan tuoksuvana toukokuuna, kesän kynnyksellä. Kustaa Vilkunan rötöksiä heittää se synkkään syksyyn, vaan onpa lähellä isänpäivää. Minne sopisi tulenjumaluus? Olkoon nyt tässä.

Poikkesin pankkimatkalla Casinon saliin kuuntelemaan Finlandian kirjallisuusehdokkuuksia. Raadin puheenjohtajan Liisa Steinbyn puhe ravisteli nykykirjallisuuden kyynisyyttä ja väkivaltaa, mistä arvatenkin alan toimijat eivät pitäneet. Väärin ravisteltu! Minusta puhe oli sympaattisen suorasukainen, valtavirtaa vastaan. Ehdokkaatkin ovat enimmältä raikkaita, yllättäviä kuten hyvin sopiikin. Muutama ”varma” putosi pois. Siihen kaikki raadit pyrkivät. Luen juuri Melenderin Ranskalaista ystävää (Marjan kehumaa) ja toivoinkin sitä ehdokkaaksi: pätevää tekoa. Myös Salon kaupunkia kuvaava esikoinen kiinnostaa. (Marja aloitti sitä eikä heti innostunut.)

Sain alta pois luetuksi Lehtisen romaanin, vaikka sitkasta oli välillä. Siivetönnä en voi lentää ottaa ison lohkareen ja näyttää kuinka maata on rakennettu, sanoilla ja töillä. Mutta yhä ohenevampaa kronikkaa se on loppupuolella, osuvia havaintoja, uusia ja vanhoja vitsejä, joskus hauskoja. Kylmää ihmiskuvausta, ikään kuin loitolta nähtyä. Kertojan ääni on vahva, ihmiset litteitä, tyypillisiä. Alhaalta ponnistavan suomenkielisen yrittäjän täydellinen kosto on odotusten mukainen. Mutta olivatko kaikki kelmejä ja syntisiä? Kulttuurielämää sivutessaan Lehtinen karrikoi aina hiukan vinosti. Politiikka on likaista peliä alusta loppuun, tosin tuloksellista.

Illalla poikkesimme Kaapelitehtaalle katsomaan ”tanssiesitystä” Ihmisen asussa: neljä naista otti erilaisia asentoja ja osoitti erilaisia tunteita paljaaltaan, hauskasti häpeilemättä, tunnin verran. Yksi oli Niina Hosiaisluoma, joka esitti paksua perhosta aikanaan Ikaalisissa varsin valloittavasti. Hurja oli heittäytymisensä tässäkin. Eeva Muilu ja entinen oppilaani Milja Sarkola suunnittelivat. Tukea oli saatu neljältä rikkaalta mesenaatilta! Hyviä hakemuksenkirjoittajia.

Alma palasi Poznaniin ja Aino lähti Dodon lähettiläänä Maliin, siellä seikkailevat maailmalla pelottomat tyttäreni. Vilho sentään puurtaa Pirkanmaalla ja tekee rokkarien pikahaastattelukeikkoja eri puolille Eurooppaa. Näkemisiin jouluksi.

Olipa Berliinin ihme (Das Wunder von Berlin) kerrassaan hieno elokuva illalla, näytti fiktiivisen kerronnan voiman, vaikka tässä on aiheesta nähty myös vaikuttavia dokumentteja. Elokuva kykeni elävöittämään ja tehoamaan tunteiden kautta, samalla oli kiintoisaa katsella kaihtelematonta kuvausta ddr:läisestä ihannevaltiosta ja sen sotilaallisesta meiningistä. Armoton yhteiskunta, ja sitäkin meillä kovin ihannoitiin, teatteripiireissä ainakin.

Litsyn lätsyn räntäputouksessa tallasin kaupungilla ja kelasin taas vanhoja mikrofilmejä yliopiston kirjastossa, jota pitäisi sanoa Kansalliskirjastoksi. Kuinka Aila Meriluodon maine nopeasti alkoikin pudota kun tultiin 60-luvulle ja uusi yhteiskunnallisesti suuntautunut kriitikkopolvi astui remmiin. Siinähän oli varttuva runotyttö helisemässä, mutta kaukaa katseli Ruotsin puolelta näitä muutoksia. Ateljee Katariina on hyvä ja eloisa nuortenromaani.

Marja toi Matkalehden R-kioskilta, siinähän on mainio juttumme Yorkshirestä, virheenä vain se että hienot kuvat otti Marja enkä minä. Mikä näin tiedoksi.

Kuka olisi ansioitunein Berliinin muurin kaataja: Ronald Reagan, Lech Walesa vai Mihail Gorbatshov? Historia ratkaiskoon. Saksalaisia ei mahdu kolmen kärkeen. Harvoin hyvä uutinen on ollut näin suuri uutinen. Vieläkin sitä juhlitaan.

Päivälehden museossa avattiin tulevaisuuden sanomalehden näyttely ja julkistettiin kirjoituskilpailun palkinnot, joita tuomaroitiin viikko sitten. Jari Tervo ei päässyt paikalle, loikkii Ranskassa. Reetta Meriläinen jakoi palkinnot, kaikki saajat paikalla. Voittaja Unto Hämäläinen alkoi näyttää lehden tulevalta päätoimittajalta. Hänen juttunsa ’Sinä yönä Kekkonen kuoli’ on mainio kuvaus sanomalehden paniikista ison ja odotetun uutisen jysähtäessä niskaan pahimpaan aikaan keskiyöllä. Onnittelin muitakin palkinnonsaajia.

Vilkaisin samalla matkalla Ailan ja kustantajan kirjeenvaihtoa ylhäällä arkistossa. Kirjailijaparka on yleensä alakynnessä ja tappelee oikeuksiensa puolesta. Ei mitään uutta siis auringon alla. Illalla Francon ajan jälkeen luin vielä Lehtisen romaania Siivetönnä en voi lentää, lupaavan alun jälkeen tahti hidastuu, kerronta ohenee entisestä. Tuntuu kuin tekijä olisi puolenvälin jälkeen työlästynyt henkilögalleriansa kuljetteluun ja alkaa tappaa niitä. Jutut ja miehiset elämänviisaudet sentään jatkuvat. Grynderien maailma politiikalla höystettynä edelleen asiantuntevaa tekoa.

Sillanpään Marssilaulusta kuuluu peräti kummia: Nokialla oli yleisöä käännytettävä ovelta! Jyrisevä menestys jatkuu, vain tekniikka tuottaa ongelmia. Liian monivaiheiset tietokoneet eivät tottele isoissa saleissa. Mutta kuorot ja solistit ovat kuulemma iskussa.