Panu Rajala

Kun saatiin ystävältä liput teatteriin, olihan ne käytettävä. Määränpäänä Hämeenlinnan Kaupungin Teatteri ja Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuva näytelmä Ei kiitos.

Marja luki kirjan sen ilmestyessä, minäkin melkein (luulin että sama teema jatkuu ja jatkuu) – hauska ja kirpeä se on, mutta teema nyt oli meille aika etäinen eikä omaa kokemusta juuri ole. Yllättävän reipas esitys sen pohjalta oli saatu. Tämä liittyi nyt Meriluoto-tutkimukseenkin: hän avasi 1971 kuvauksen naisen seksuaalisesta halusta romaanissaan Peter-Peter, joka silloin sai osaksi torjuvan vastaanoton. Ihan niin halukasta ja aktiivista naista ei haluttu tunnistaa. No nyt on aika harpannut näihin naisten täysin sumeilemattomiin seksuaalisen halun tunnustuksiin, Härkösen ja Sinervon ja muiden teoksiin. Siinä välissä oli hiukan hienovaraisempaa Eeva Kilpeä ja Märta Tikkasta.

On kiva katsella joskus vieraampia teattereita, pitkä aika venähti kun viimeksi kävin Hämeenlinnassa. Heikki Paavilaisen sovitus on suorasukainen ja rivakka, oikein hyviä ovat Katariina Kuisma ja Lasse Sandberg pääosissa (miehellekin riittää ymmärrystä) sekä muusikko Reino Nordin nuorena rakastajana. Näitä kolmiodraamoja on kirjoitettu maailman sivu, tässä sentään löydettiin uusi kulma: mies joka harrastaa sivukontaktia tietokoneella. Nainen, joka rakastuukin seksisuhteeseen, on tutumpi tapaus.

Teatterissa voi nykyään esittää mitä vain, pian kai naidaan oikeasti. Samaan aikaan moralisoidaan kiivaasti vaikka ministerin harmittomista tekstiviesteistä!

Ihmisten puolue on edelleen hersyvää kansanomaista polemiikkia, tällä kerralla loppu meni överiksi. Uutisvuoto on nukahtanut uomiinsa. Ei sitä Erkki Toivasenkaan EU-pakina paljon pelastanut.

Pressiklubilla tv:ssä kauhisteltiin talvisodan vyöryä mediassa. Juuri näin: ensin media vyöryttää, ja sitten sama media päivittelee, että mistä tää kauhea vyörytys kertoo. Se kertoo mediasta, vähän Suomestakin. Talvisotaa kannattaa aina vyöryttää.

Luen sivussa mediasta Max Jakobsonin kirjaa Diplomaattien talvisota. Jostain syystä jäänyt aikanaan lukematta, vaikka muistan sitä lehteilleeni faijan hyllystä. äärettömän tiheä ja jännittävä tutkimus Euroopan diplomaattisesta shakkilaudasta ennen maailmansodan puhkeamista. Miten siunauksellista sentään, että EU nyt pelaa edes jotakuinkin yhteen eikä enää tarvitse henkeä pidätellen seurata niitä uhkauksia, sopimuksia, harhautuksia ja valtauksia, joista Jakobson tekee selkoa. Kirja on paitsi tarkka ja tietorikas kirjoitettu loistokkaalla viileän englantilaisella tyylillä. Parempi kuin parhaat trillerit.

Radion sarja talvisodasta on myös ollut ansiokas. Mieleen jäi Kari Hokkasen osuus, jossa hän voimakkaasti nosti Kyösti Kallion toimintaa ja arvostusta talvisodan presidenttinä. Muutakin kiintoisaa on kuultu.

Eikös presidentti-instituutiota tönitä nyt vähän liikaa. Pääministeri antoi tasapainoisen lausunnon: presidentti voi vastedeskin osallistua huippukokouksiin, jos hallitus niin katsoo. Tästä siis kiikastaa: presidentti ei voi enää itse päättää. Vallansiirto on joka tapauksessa huomattava. Mitä teemme vallattomalla presidentillä? Entä puolivallattomalla?

Kun kuunteli a-studion inttelyä, alkoi väistämättä kallistua Heinäluoman ja Kalliksen maltilliselle kannalle. Arja Alhosta on tullut paneelien johtava sönkkääjä, kärkäs keskeyttelijä, ei paras kuuntelija. Entä tämä kokoomuksen sliipattu juristi: ei ihan vakuuta poliittisella kokemuksellaan. Onkohan perustuslaki kirjoitettu liian väljästi ja kompromissihakuisesti. Tähän asti sitä on kehuttu, nyt nähdään mitä sattuu, kun eri valtiomahdit joutuvatkin törmäyskurssille. Ståhlberg kirjoitti aikaa kestäneen perustuslain, mutta EU sekoitti selvän systeemin.

Paradoksi sinänsä: vahva presidentinvalta oli alkuun oikeiston tahto ja vasemmisto puolusti eduskuntaa ja parlamentarismia. Nyt osat ovat kääntyneet toisinpäin. Tenniläkin julmistelee presidentin vallan riisumisesta!

Minä vaan luen tätä Meriluotoa. Kotimaa kuin mies on yllättävän hyvä ja aito sotalapsen sielunmaiseman kuvaus. Näitä on sittemmin tullut paljon lisää, mutta tämä kuvaus kaartuu Elinan myöhempään ikään saakka, myös kepeän ironisesti.

Ilmari Hakala soitti hyvässä asiassa ja ällisteli hänkin Hesarin kummaa arvostelua Jylhä-kirjasta. Suunniteltiin reissua Taipaleenjoelle, Ilmari ne paikat tuntee jos kuka. Kirjamme sai hyvän aukeaman Suomen Kuvalehdessä, joten ei surra.

Tulihan se sieltä, näyttävä arvio Hesarissa meidän Jylhä-kirjastamme. Juttu on asiallisesti aseteltu, vaikka sisällöltään vähän nuivasti selostava ja professorimaisesti rykivä.

Jäin ihmettelemään väitettä, josta Jyrki Nummi aloittaa: että meidän mielestämme Billy Boy -runo ei muka istu Jylhän ”runomaailmaan”. En muista tämmöistä mainintaa. Siteeraan runoa Jylhän tulenkantajakontaktien yhteydessä ja kerron, että Paavolainen sävelsikin sen Kivennavan naamiaisiin. Totta ihmeessä se kuului Jylhän runomaailmaan tulenkantajakaudella, jota kirjassa aika laajasti käsitellään. Ehkä tuo käsitys istumattomuudesta on Nummen oma ja hän tulee sälyttäneeksi sen meidän harteille.

Toiseksi luovutamme Jylhän ”asemoinnin” ajan runouteen ilomielin professoreille. Ehkä onnistuimme tuomaan sitä varten vähän uutta aineistoa. Kirjamme perusteella Jylhä kuului tulenkantajien alkusoluun, yksinäistyi sitten välivaltaisten ja masokististen, yhä synkkenevien runojen ekspressionistiksi mutta myös luonnonlyyristen runojen mestariksi, miltei Sarkian tasoiseksi. Urheilurunojen kirjoittajana hän oli alan kärkikaartia. Sotien kuvaajana hän oli runoilijoista ylivoimaisesti ykkönen. Siinä on jo asemointia aika paljon alkutarpeiksi.

Mutta pääasia että kirja nyt on kunnollisesti käsitelty. Saas nähdä koska Aamulehti herää kertomaan Tampereen pojan runoista ja elämästä. Ajankohdan luulisi jo kypsyneen aiheelle otolliseksi.

Nummen juttua käsiteltiin aika vilkkaasti päivällä myös Finlandian jakotilaisuudessa Vanhalla.

Parhaiten kiteytti tuttu kirjailija: ”tunnustus tuli hampaat irvessä puristaen”. No jaa, pääasia että tuli. Eihän se missään nimessä kielteinen juttu ollut. Hieman huvitti Jyrkin asiallinen huomautus siitä, että Jylhän suomennoksista olisi pitänyt olla alkutekstiin vertailevia näytteitä. Joo joo, niin olikin, mutta kustantaja leikkasi ne pois liian tieteellis-pitkästyttävinä. Ehkä se oli luettavuudelle eduksi.

Antti Hyryn palkintoa pidän oikeana, kerrankin klassikko palkittiin. Pitkä rivi Merestä Haavikkoon loisti aina poissaololla näissä kisoissa. Hyry puolustaa komeasti koko ikäpolveaan. Lassi Nummi oli sitä todistamassa. Pirkko kiitti Jylhä-kirjasta, jota lukevat yhdessä Lassin kanssa kuulemma innostuneina. Mutta järkyttävä se on…

Juhani Salokannel loisti, hänhän on tehnyt gradunsa Hyrystä. Kirjailija kävi heidän töölöläiskaksiossaan aikanaan ja ihmetteli, kuinka ihminen voi näin asua. Muistelimme myös kuinka Hyry vieraili kotimaisen laitoksen seminaarissa. Kun pohdittiin kirjallisuuden arvottamisen perusteita, Hyryn määritelmä oli pistämätön: ”Hyvä kirja on kirjutettu taiteellisessa systeemissä ja sitä on mukava lukia.”

Varmaankin Uuni on tällainen. Tosin tyttäreni, joka oikoluki sen Otavalla, ei erityisesti jaksanut innostua. Jane kehotti minua tarttumaan kirjaan 20 vuoden kuluttua, vielä sen verkkaisuus ei kuulemma sovi hermorakenteelleni.

Finlandia-juhlat paranevat, kuullaan hyviä puheita kuten äsken Tieto-Finlandiassakin. Leena Majander paukutteli nyt suorasukaisesti kustannusmaailman mustaa syksyä ja Tuula Arkio perusteli ansiokkaasti palkintoratkaisunsa, joka ei herätä sanankaan vastahankaa. Paitsi kirjakauppamieheltä, joka piti kaikkia syksyn palkittuja aivan toivottomilta kirjakaupan kannalta…

Päivällä vierailin viimein onnistuneesti Marian sairaalassa verikokeessa, avaraa ja tyhjää oli, ei ketään muuta asiakasta. Ehkä siirto ei ollutkaan niin pahasta. Vanhan luokkakaverinkin tapasin raitsikassa, Lassi Rajamaan, joka nauttii eläkepäiviä Sibelius-akatemian rehtorin pallilta.

Neuvottelin lahjakkaan ohjaajan kanssa Hietalahdentorin kulmassa eräästä tulevasta näytelmästä. Katsotaanpa kuinka siinä rupeaa käymään.

Ja sitten pitämään Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunnan kokousta Tietokirjailijoiden viihtyisässä kokoushuoneessa, sutjakkaasti pantiin pystyyn tätä lyriikan teemakokonaisuutta. Auki jäi vielä selvitettäviä asioita. Päiviä vähän nuorennetaan.

Ja Rodolfossa pidimme vapaamuotoista jouluistuntoa kokouksen päälle. Puhetta vaikka mistä, etupäässä kirjallisuudesta. Mieleen jäi pysäyttävänä Mikko Lahtisen todistus Tampereen yliopistosta: opiskelijat eivät enää jaksa kuunnella luentoja, vain kuvallinen esitys tehoaa. Pelottavaa pinnallistumista, viihde ja mukavuus ja lyhyt pakina valtaavat alaa. Mikko sanoi suoraan, että rappion aikoja eletään.

Joulukuu alkaa tässä märässä harmaudessa. Ajeltiin Helsinkiin.

Täälläkin muuten elintaso romahtelee. Ensin vietiin posti tuosta Kankurin kulmasta, nyt myös terveysaseman laboratorio Pursimiehenkadulta. On paineltava Marian sairaalaan. Mitä menee seuraavaksi?

Radio Suomen talvisotailta oli monitahoinen ja vaihteleva. Yleisön mielenkiinto runsasta, joukossa hyviä kysymyksiä. Huomioni kiinnitti Lasse Laaksosen selvä vastaus kysymykseen, tehtiinkö talvisodan rauha sen vuoksi, että Göring oli luvannut Suomen edustajille uuden sodan ja menetettyjen alueiden takaisin valtaamisen korkojen kanssa Saksan avulla. Laaksonen torjui kevyen suupuheen rauhanteon perustaksi. Tätähän Heikki Ylikangas piti aiemmin hyvin painokkaana ellei suorastaan ratkaisevana perusteena rauhateolle. Tätä jo silloin ihmettelin. Voivatko vastuulliset johtajat tehdä näin raskaita päätöksiä vieraan vallan edustajan suullisen lupauksen perusteella?

Riika Nikkarisen kirjoittama ja ohjaama dokumentti talvisodasta Teemalla oli selvästi vanhakantaisempi kuin ykkösen mainio suomalais-venäläinen juttu sunnuntai-iltana. Entisiin uriin juuttunut ohjelma unohti talvisodan rauhaa äimistellessään sen tosiseikan, että sodassa pidettyjäkin alueita jouduttiin rauhateossa luovuttamaan. Siis rauhanehtojen tuottama pettymys ei johtunut yksinomaan liian toivorikkaasta sotapropagandasta ja voittojen juhlinnasta. Voittojen korostukseen oli syytäkin.

Talvisota alkoi kuten radiouutiset kertoivat, onneksi 70 vuotta sitten.

Aloitin muistopäivän Tampereen radion studiossa Vuolteenkadulla. Vesa istui Pasilassa, ja mehän puhelimme Yrjö Jylhästä ja talvisodasta vähän kuin olisimme olleet samassa huoneessa. Tuomas Karemo juonsi ja oli hyvin perehtynyt aiheeseen. Oli mukava kuulla runoja Jylhän itsensä lausumana. Kiitostakin saimme juttelustamme.

Kiertelin vähän Akateemisessa kirjakaupassa ja huomasin, että siellä olivat arvot hyvässä kaupallisessa järjestyksessä. Pitkon siivuja oli massiivinen patteri heti kassan vieressä, kun taas Jylhän elämäkertaa sai hakemalla hakea. Lopulta löytyi myyjän avulla erään pöydän sivuhyllyltä kasan alta pari kappaletta.

Poikkesin tervehtimään Kontron Markkua ja luinkin hänen äitinsä järkyttävän kuvauksen sisarensa kuolemasta talvisodan ensimmäisen päivän pommituksessa.

Sitten Arja Arohonka tarjosi lounaan Knossoksessa, koska oli siepannut minut puhumaan Mummon kammariin samaisesta Jylhästä. Siellä oli lämpöinen tunnelma ja paljon kuulin liää omakohtaisia tarinoita talvisodan alkamisesta. Arja sanoi lopettaneensa Aamulehden tilauksen, koska ”siinä ei ole mitään, ei varsinkaan kulttuuria enää”. Väitti monen toimineen samoin. No minä vielä sitä aviisia seurailen josko se siitä paranisi.

Mutta alakerraksi lähettämääni juttua Sillanpään Marssilaulun taustasta, rauhan miehen sotamarssista, eivät ole julkaisseet eivätkä edes vastaa mitään. Onkohan se hyvää lehtimies- tapaa, mene tiedä.

Varsinainen Marssilaulu pamahti soimaan kaksi kertaa tänään Tampere-talossa. Päivällä kohtasin sukulaisia, oikein liikuttuneinakin olivat seuranneet kansanoopperaa. Jokin tunnelataus siinä epäilemättä tehoaa. Illalla menimme sitten Marjan kanssa kolmannen kerran todistamaan tätä ihmettä. Sali oli jälleen täpötäynnä ja tunnelma voimallinen. Kun niinkin kokenut teatterin katsoja kuin Kirsti Mäkinen esitystä ylisti, täytyy siinä jotakin olla. Se koskettaa ihmisten omaa tunnemuistia, ja omat ja suvun kokemukset yhdistyvät lauluihin ja kohtauksiin. Sina on ohjaajana tehnyt suuren työn esityksen sujuvoittamiseksi. Taisto Polvea pidän muhkeana Sillanpäänä, parhaana tähän asti.

Kyllä elämä on yllättävää, en mitenkään olisi odottanut tälle teokselle näin jyrisevää menestystä ja kiitollista vastakaikua. Orkesterille, laulajille, solisteille, koko joukkueelle on elämys esiintyä näissä tiloissa ja tällaisille yleisöille. Seisaallaan yhtyvät marssiin ja loppu- kiitoksiin.

Huomenna on vielä kaksi esitystä, ja kevääksikin väsymätön promoottori Kauno punoo uusia suunnitelmia. Katsotaanpa kuinka laajalle rajat vielä vedetään.

Eräs kaari on vedetty. Kesällä 1972 kantaesitettiin lapsuutta kuvaileva Myllykolun Eemeli aidolla tapahtumapaikalla ja nyt siis Marssilaulu. Siihen väliin mahtuu miltei neljä vuosikymmentä monenkirjavaa tulkintaa sillanpääläisestä maailmasta.

Ihmettelemme maalla pimeyttä ja hiljaisuutta. Sen keskeytti Marssilaulun esitys Ikaalisten kylpylässä. Sali melkein täynnä, tunnelma tiivis, koskettunut. Esitys on edelleen kohentunut, kuorot ja solistit kovassa vedossa. Odotamme huomsta esitystä Tampere-talossa jännittyneinä.

Illan tv-dokumentti talvisodasta yllätys! Mainio ohjelma, kertojat Ville Haapasalo ja Sergei Shnurov erinomainen oivallus. Hehän olivat kuin Jylhä ja Dolmatovski eri puolilta rintamaa. Venäläisten tutkijoiden suusta kuului kommentteja, joita ei olisi voinut kuvitellakaan vielä parikymmentä vuotta sitten.

Huomenna kova talvisodan alkamispäivä, tuottaa yhtä ja toista tekemistä. Radiota aletaan.

Jaettiin Tieto-Finlandia Fennian Casinossa.

Mainio tilaisuus, Björn Wahlroos piti kerrassaan hienon puheen, jollaisia kuulee harvoin näissä yhteyksissä. Paitsi olihan Veikko Sonnisen puhekin varsin jämerä viime vuonna. Silloin tilaisuuden latisti palkinnonsaajan poissaolo, nyt Henrika Tandefelt vastaili ja kiitteli kauniisti.

Wahlroos kaipasi – viitaten palkitun teoksen aihepiiriin – komeampaa seremoniallisuutta myös Suomen nykypäivän valtiolliseen elämään. Seremonialla vahvistetaan instituutioiden asemaa kuten vaikkapa presidentin virkaanastujaisissa. Tästä jatkoimme pöydässämme, varsinkin kun Matti Klinge liittyi joukkoon. Miten kohentaa seremonioita? Klingen vastaus kuului: osanottajien täytyy osata ja haluta näytellä roolinsa seremonioissa. Nyt meillä on valitettavan epäseremoniallinen presidentti. Vielä kaksi vuotta, on kuulemma siellä täällä huokailtu.

Muuten sain seurata jännittävää duellia Matiaksen ja Katarina Eskolan välillä, aiheena muuan vanhempi tietokirja eli Isän huone. Matiaksen mielestä tyttäret eivät yllä isiensä elämäntyön kuvaajiksi, mutta Katarinan mukaan juuri intiimi perheensisäinen näkökulma on kirjassa tavoitteenakin, ei isän tieteellisen työn arviointi.

Myös sivusimme Klingen päiväkirjoissa esiintyvää minun Waltari-kirjani kritiikkiä, jota Matias väitti miltei ylistäväksi, jaa-a. Kenties hänen skaalassaan. Sonnisen antama tuki tässä tilaisuudessa viime vuonna oli omaa luokkaansa ja on kantanut näihin päiviin saakka. Hauska oli puhella niitä sekä näitä lounaan ja viinin äärellä. Anna Kuismin on jo aikaa irtisanoutunut kirjallisuusarkiston johdosta! Senkin vasta kuulin. Kiintoisia projekteja hänellä tuntuu riittävän.

Itse Tieto-Finlandiasta olimme kaiketi yksimielisiä siitä, että valinta oli hyvä ja oikea, vaikka emme kaikkia kirveitä ja majakoita ole ehtineet tässä lukeakaan. Hauskasti Wahlroos kehui hopealle jäänyttä huumeita käsittelevää kirjaa muistelemalla ikäpolvensa kokeiluja 60-luvulla; ehdokaskirjasta ilmeni, että kemialliset tajunnanlaajentamiset ovat jopa sitäkin aikakautta vanhempaa perua. Mutta todellisuus suo sittenkin parhaan huumauksen sille, joka sen tajuaa.

Varsinainen Meriluoto-päivä.

Porvooseen ajelin aamuhämärissä Werner Söderströmin historialliseen toimitaloon, missä vielä pidetään kirjailija-arkistoa. Paikalla kuulin, että koko kiinteistö on myyty ja Sanoma on siellä enää vuokralaisena. Näin katoaa kaikki vanha, mutta arkistoissa on tiedot tallessa. Työrauha täydellinen, palvelu hyvä, sain voileipäkakkuakin. Eipä näy muita tutkijoita.

Hieno hetki oli muuten harmaassa aamusumussa ylittää Porvoonjoki jouluvalojen loistaessa sillan kaiteissa.

Sitten kuusituntinen päivä vanhoja leikkeitä ja papereita raplaten. Paljon tuli muistoja mieleen. 70-luvulla Aila oli varsinainen julkkis, lehtijuttuja mittava läjä. Yhtä ja toista hauskaa niistä löytyy, vaikkapa Peter-Peterin värikkäitä vaiheita kirjaksi ja elokuvaksi. Itsekin olin niissä käänteissä vähäiseltä osaltani mukana. Näin ajan päästä monet asiat täsmentyvät.

Ja illalla jatkoin aihetta Ailan luona kuohuviiniä kumoillen ja kymmeniä valokuvakansioita selaillen. Yhden ihmisen elämä kaikkineen kulkee silmien editse ja siirtyy toivon mukaan eläväksi kirjaksi. Aila haukkui vanhoissa lehtijutuissa kriitikot ja Suomen henkisen ahtauden railakkaasti pystyyn kuin Sofi Oksanen konsanaan, mutta miehiä ei Aila hauku, meitä hän rakastaa.

Kun haastattelua kesti kolmisen tuntia, työpäivän pituutta kertyi kaikkiaan yhdeksän tuntia, matkat ja tauot päälle lukien aamukahdeksasta iltakymmeneen Vähän ehdin välissä kirjoitellakin. Sehän on vasta kunnon rekkakuskin keskiverto rupeama, mutta kuka kirjallisuudentutkija viitsii näin rehkiä, kysyin itseltäni.

Jylhä-kirjasta ripottelee hiljalleen palautteita. Niemen Jussi lähetti Aikalaisen, missä asiallinen juttunsa. Tampereella ilmestyy siis yksi kulttuurilehti. Antsu Raevuori lähetti Seuran talvisota-numeron, mainiota. Kansan Uutisissakin on Jylhästä kirjoitettu myönteisesti, kertoi Vesa. Näin vähin erin edetään kohti eneneviä kritiikkejä.

Runollinen sadepäivä. Waltarin runoista tehty cd-levy julkistettiin Elitessä aamukahvilla. Sävelet laittoi Antero Priha, Harri Saksala laulaa ja Henrik Otto Donner puheli muuten mukavia. Hän kertoi asuneensa Tunturikadulla kolmannessa kerroksessa, kun Waltarit olivat siinä pohjakerroksessa. Joskus saatiin Mika houkutelluksi nuorten radikaalien jatkoille, hän halusi tunnetusti tietää mitä nuorten päissä liikkui. Mutta rouva Marjatta nouti hänet yleensä hyvissä ajoin kotiin.

Yhden lauseen olisin saanut tästä lisää elämäkertaani, mutta viittasin kyllä Waltarin kontakteihin Aimo Kanervan kautta radikalismin kärkijoukkoihin. Tulihan paksuutta riittämiin nytkin. Saksala oli oikein jaksanut kantaa kirjani Eliten pöytään nimikirjoitusta varten.

Illalla kuultiin sitten lauluista live-esityksiä samassa paikassa. Muutamat hitaan mietteliäät sävellykset tekevät oikeutta Waltarin herkille runoille, joukossa pari mieleen jäävää: ’Viimeinen kevätyö’ ja ’Kenraali kuolee aamunkoitteessa’. Hienoa että peräti 14 runoa on sävelletty, aiemmista muistamme Petri Petterssonin ’Nuoruuden’ ja Ilkka Kuusiston ’Oi Natsarealaisen’ (Sinun ristisi juureen) ja Jorma Panulakin sävelsi sen ’Dinahin’, joka esitettiin kantaatin tapaan viime syksyn Waltari-juhlissa.

Prihan sävellystyö on kattavin ja paneutunein. Saksala tulkitsee karhealla koristelemattomalla tunteella. Donner luonnehti, että runot ovat täyttä tätä päivää, ja nyt kuullun perusteella on myönnettävä, että tekijät ovat iskeneet otolliseen suoneen.

’Lauluja Saatanalle’ jäi aikanaan 1926 julkaisematta ja piilee kätkössä edelleen, esitelty sentään elämäkerrassani ja laajemmin Ritva Haavikon kirjassa. Joku nekin hurjat runot vielä sävelittää, kukaties lauluyhtye Loordi.

Julkistamistilaisuudessa esittelin pyynnöstä vähän taustaa näille runoille. Waltarihan suunnitteli ensin runoilijan uraa, mutta luopui ajoissa, eikä koskaan itse oikein arvostanut runojaan, kirjoitti niitä sitten pöytälaatikkoon, mutta viisi kokoelmaa on sentään elinaikana julkaistu ja kuudes kuoleman jälkeen. Hänen tunnetun ohjeensa mukaan runoilija voi elää Suomessa, mutta parempi hänen sittenkin olisi kuolla. Moni on noudattanut ohjetta.

Marja käymässä Tarvasjoella, joten nautimme lauluja Tiian kanssa Elitessä ja meillä oli oikein mukavaa. Oli vähän muutakin puheltavaa, lähinnä Jylhästä, jota Tiia on tulkinnut hienosti radioon; kuullaan taas itsenäisyyspäivänä.