Panu Rajala

Joulun loppu. Raukeus voisi hellittää. Järjestelen vieläkin viime vuoden papereita.

Urheilusta on mennyt maku, toteaa Jaakko Paavela, entinen esimies MTV:n ajoilta. Hän vaatii että lätkätappeluita ei näytetä tv:ssä. Hiihdon alamäki alkoi sprintistä ja tietysti paheni dopingpaljastuksista. Kaikki tehdään tv:n ehdoilla, valittaa Paavela, entinen tv-pomo. Aiheellista puhetta. Vuoden urheilija on ampuja, tässä lisääntyvän väkivallan maassa. Hyvä tyyppi sinänsä.

Sellaisesta viihdepläjäyksestä kuin Presidentin kanslia on noussut pieni poru. Satuimme näkemään kuinka lauantaina Niinistöä ja morsianta pantiin halvalla. Tuottajan mielestä pitää olla rohkea. Eikö voisi samalla olla hauska ja älykäs, tämä ei ole kumpaakaan, ainoastaan törkeä. Sekö on rohkeutta ja ainut keino herättää huomiota.

Kun lukee Mankellia ja Larssonia, ruotsalainen yhteiskunta alkaa näyttää kammottavalta väkivallan, sadismin, perversioiden ja korruption pesältä. Ehkä tekijät vähän liioittelevat, huomiota täytyy sielläkin herättää. Mutta kuvaukset panevat miettimään. Suuri maahanmuutto näyttää kirjojen valossa olevan yksi suuri väkivallan alkusyy, mutta ruotsalaiset itse usein syypäitä.

Uutisointi voisi aina olla tasapuolisempaa vai mitä. Ainakin voisi valottaa asiain kumpaakin laitaa. Vasta suomalaisen upseerin haastattelu radiossa kertoo, että Hamasin soturit piilottelevat kouluissa ja sairaaloissa. Tällöin Israelin julmat pommitukset tulevat vähän uuteen valoon.

Kuuntelen näitä joutessani kun ajelen Hämeenkyröön ja takaisin. Kauhea viemärinkaivuu menossa, piha myllerretään. Vanha tukkeutunut viemäri taitaa olla peräisin 1920-luvulta. Harmaata, märkää, liukasta, ankeaa on maalla. Riisun joulukoristeita.

Gazan murheellisessa konfliktissa hyökkääjän ja tätä tukevan maan ulkoministerit ovat naisia. Joskus kuulee väitettävän, että naisten hallitessa maailma olisi parempi ja rauhaisampi.

Naisia, ihania kulttuuritahtoisia naisia kohtaan palatessa huoneen täydeltä illalla Hyvinkäällä, missä saan taas puhua Waltarista soroptimisteille, zontille ja akateemisille naisille. Täydellinen menestys, ainakin yleisön osalta: kirjoitin kymmeniä omistuksia ja sain kaakkua ja kahvia ja kuohuviiniä. Mitä enempää voisi elämältä toivoa.

Hitaasti selvitetty joulun kirjoja. Gazan kauheat tapahtumat antavat kumisevan taustan Thomas Kangerin sinänsä vaatimattomalle dekkarille Kuolleessa kulmassa. Siinä kysymys ihmissalakuljetuksesta, Gazan pakolaisista, korruptiosta, Ruotsin kansankodin synkästä puolesta. Toimittajan rutiinilla hutaistu kirja, mutta kertoo paljaasti missä sillä puolen lahtea mennään.

Aivan toista tasoa on Stieg Larssonin kehuttu ja kohuttu, kerrassaan loistava Miehet jotka vihaavat naisia. Muun ohessa suurliike-elämän viiltävä aukileikkaus, teollisuussuvun

kuvaus siinä kuin Mannin Buddenborookit tai Forsytein taru. Rappeutunut äveriäs suku oli aiheena aina Waltarin Palmuissakin. Larsson punoo juonen mestarillisesti ja näyttää samalla Mankellin ja Kangerin tavoin hyvinvoinnin julmaa kääntöpuolta, petosta ja raakuutta. Siinä kuoli varhain kova tekijä.

Käyty vielä kerran Ateneumissa Waltarin taiteilijaystäviä katsomassa, kuuntelemassa Tuula Karjalaisen kuratointia, sankka yleisömenestys loppuun saakka. Ellei joku ole vielä nähnyt parasta näyttelyä, aikaa on ensi sunnuntaihin.

Muuten, Hitchcockin varhaisjännärit (YleTeema) ovat aika kökköjä teoksia, sanokoon Petteri ja muut intoilijat mitä hyvänsä.

Reippailen onnittelemaan Aila Meriluotoa, joka täyttää vuosia, tosin epäjulkisesti. Iloisena aamutakissa vastassa, näyttelen kukkakaupan lähettiä. Puhelemme lyhyesti elokuvasta, tietysti: jotakin hyvää, jotakin vierasta, paljon paisuttelua. Tarkennan muutaman yksityiskohdan kuinka ne kulkivat elämässä. Aila on jo aamulla kirjoittanut runon!

Päivä tuottaa muutakin: kuulen ääneni radiosta, Waltari-juttua uusitaan. Iltalehdessä on nyt vasta joskus syksyllä tehty juttu elämän käännekohdista, vaikuttaa kovin kertauksenomaiselta. Miksi lensin taas lankaan. Mutta siellähän killun lööpissä vielä kerran.

Kun yritämme illalla katsoa muistellen Viimeistä tangoa Pariisissa, ei lähde oikein vetämään. Aikanaan kohuttu ja rohkea, nyt vain angstisen pitkäveteinen.

Kun kaiket päivät jotain nakuttaa, helpointa on välillä hetkeksi lysähtää tv:n ääreen. Niinpä tulee nähdyksi yhtä ja toista. Pitikö joku esim. tätä Lacrimosaa todella eleganttina taide-elokuvana? Pakahduttavaa tunnetta oli ja kaunista musiikkia ja hivelevää kuvaa Italiasta. Mutta muutenhan se oli puhdasta Nyyrikin viihdenovellia, olkoon kuinka tosipohjainen hyvänsä. (Katselin vain osan, loput kuuntelin kirjoittaessani.)

Elämän makua on sentään Sydämen asialla sarjassa, jota seuraamme kuin kotikylän tapahtumia. Ikävä vain, että Hämeenkyrössä ei koskaan ollut noin kotoisaa ja välitöntä. Yorkshiren nummet ovat vallanneet mielemme, sinne on joskus päästävä. Ja olihan se onni, että sympaattinen joskin vähäilmeinen Nick Rowan saatiin viimein uusiin naimisiin monen selkkauksen jälkeen. Sarjassa valmistellaan suuria muutoksia, tänään Mike Bradleykin saapui näyttämölle. Muistamme ennen nähdyistä, kuinka hänen sitten avioliitossaan täällä kävi. Ihmeellistä että jaksavat loihtia niinkin tuoreita ja reheviä jaksoja, puhumattakaan mehevästä tyyppigalleriasta.

Hämeenkyröstä puheen ollen, siellä käydäänkin nyt paikallislehdessä vilkasta kulttuurikeskustelua, en muista moista aikoihin. Mutta voi olla niinkin, että tämä keskustelu ja haikailu ovatkin sitten ainoita tuloksia kulttuurikunta-nimityksestä, jonka kunta otti kyltikseen. Hyvä edes niin. Mutta hauska olisi nähdä todellisia uudistuksia ja konkreettista toimintaa siellä kunnan yläpäässä. Vai onko aikomuskin vain paistatella menneisyydellä ja katsella tehtyihin tekoihin.

Nythän Kemijärven ja koko puuteollisuuden tilanne alkaa paljastua kaikessa karvaudessaan, kun valtiolta vaaditaan summattomat suojellut metsät hakattaviksi tehtaan tarpeisiin. Ihmisten työ, tuottavuuden maksimointi ja luonto taas vastakkain. Ratkaisu ei olekaan niin yksinkertainen kuin vielä eilen hajamielisesti kuvittelin. Ympäristöaktivistit väijyvät vielä uudelleen avattavan tehtaan porteilla.

Ihmisen onni voi olla yksinkertainen: kävely lumisilla kaduilla pienessä pakkasessa Sepänpuiston laitaa, Norssin ohi ja Korkeavuoren mäkeä Rikhardinkadun kirjastoon ja takaisin, pienelle hyödylliselle hakumatkalle. Palautuivat kouluajat mieleen, kuinka temppelinomainen oli tuo kirjojen ja unelmien linnake silloin ja on edelleen.

Jo suunnitellaan uusia töitä, ei auta. Tapaan lounaalla Sari Forsströmin, kiva keskustelu. Vesan kanssa puhetta Jylhästä, libretonkin lähetin taas Kuusistolle uusituin puhdistuksin. Eiköhän ala olla Taipaleenjoki musiikillisesti kehyksissään. SKS:n arkistoakin pengoin pitkästä aikaa. Tieteen päiviin osallistuimme vain tv:n välityksellä, kiintoisia keskustelun välähdyksiä ja dokumenttisarjan aloitus Darwinista. Loputtoman evoluution, kaiken manipulaation mahdollisuudet pelottavat.

Tutkittava väitöskirjaksi aiottua käsikirjoitusta Waltarista. Aihe ei hellitä.

Viimein nähty Jan Troellin erinomainen elokuva Ikuistetut hetket, suuri myönteinen yllätys. Marja siitä puhui koko syksyn ja tänään viimein sai minutkin ravistelluksi mukaansa. Kannatti tosiaan. Mistä tämmöinen Maria Heiskanen on yhtäkkiä loikannut maailmantason filminäyttelijäksi? Hän on täysin Bergmanin parhaiden tähtien tasoinen. Muhkea tyyppi on myös Mikael Persbrandt, tämä uudempien aikojen Per Oscarsson. Elokuva sinällään kertoo taiteen, valokuvauksen voimasta tavalla, joka hakee vertaistaan.

Näin päättyi viimein monien vaiheiden vuosi.

Hyvästelimme Waltarin juhlavuoden eilen karonkassa Bottan Jääkäri-kabinetissa. Paikalla Waltari-seuran ydin juhlatoimikunnalla jatkettuna. Oli syytä tyytyväisyyteen kuten puheenjohtaja Anssi Arohonka yhteenvedossaan totesi. Harvoin jos koskaan on näin runsain määrin yhtä kirjailijaa muistettu, käsitelty, luettu ja toivon mukaan myös uudelleen arvioitu – sekä kotimaassa että ainakin seitsemässä muussa Euroopan maassa, saattoi olla jokunen lisääkin. Satakunta keikkaa kertyi omalle tililleni.

Juhlavuoden erityinen piirre oli se, että sitä ei johdettu ylhäältä valtiovallan toimin, vaan noin puolitoista sataa tapahtumaa syntyi etupäässä spontaanisti järjestäjien ja lukijoiden toimesta. Olihan valtuuskuntakin olemassa, mutta sen rooli jäi muodolliseksi. Tämä juhlatoimikunta kyllä heilui pääjuhlien järjestäjänä toimekkaasti ja johtokunta piti pitkiä kokouksia. Mutta pääosa oli vapaiden Waltarin harrastajien, kerääjien ja lukijoiden, kustantajan – jopa muutaman tutkijankin.

Ehkä on onnistuttu ainakin torjumaan muutamia kiisteltyyn kirjailijaan kohdistuneita pinttyneitä ennakkoluuloja, murtamaan totunnaista kuvaa ”viihdekirjailijasta” ja herättelemään akateemistakin horrosta, josta näkyy merkkejä – pari väitöstä viimein tulossa. Oma kirjani on myyty Akateemisesta loppuun näytekappaleita myöten.

Matti Klinge kiitteli kirjaani hyödylliseksi: oli saanut kuulemma virikkeitä taas omaan Waltari-harrastukseensa, mutta intressimme eivät mene ainakaan päällekkäin. Tähtäilemme kirjailijaa eri suunnista. Hän pitää Saarikoskea jotensakin Waltarin rinnalla, tietysti norsseja ja klassikkoja molemmat, mutta hiukan eri painoluokassa. Jospa Klinge kirjoittaisi aiheesta muutakin kuin päiväkirjaansa. Kävelimme taas yhtä matkaa kotikulmille, puhetta Ritva Haavikon Waltari-kirjasta sekä Salokanteleen Kross-kirjasta, jonka Matti pani matalaksi päiväkirjassaan. Kummastelin tätä ja kuulin perusteluja, jotka tuntuvat vähän von oben -henkisiltä, ikään kuin valmiin odotushorisontin sanelemilta. Taustalla käsitys venäläisestä ja saksalaisesta vaikutuksesta Viron kulttuuriin, jota Klinge taitaa suurvenäläiseen tyyliin liioitella. Luettava lisää Krossia jotta voin kunnolla keskustella.

On joka tapauksessa huokaisun aika. Kaikki taas tällä erää niin hyvin kuin takana. Kun selaan kertyneitä leikepinoja en voi kuin hämmästellä julkisuuden määrää, jonka vuosi on tuottanut. Viimeksi KU:n Viikkolehti ja Uutispäivä Demarikin ovat reagoineet laajasti, viime mainitussa Waltari-kritiikin ohessa peräti Aarne Laurilan ymmärtävä arvio viime vuoden romaanistani Kuningasajatus, jota ei juurikaan noteerattu. Aarne näkee, että nostan esiin harvinaisen kulman vuoteen 1918, jota ei ole kirjallisuudessa käsitelty aikoihin. Upseerien kuvausta hän pitää löytönä. Parempi myöhään…

Loppiaisiltana kävelyllä Marjan kanssa keskikaupungilla, ihailemassa Tuomiokirkon moninaisia valaisuja sekä kryptan erikoista seiminäyttelyä. Leuto leppoisa ilta, ihmisiä liikkeellä. Tuntui taas niin hyvältä elää kaiken keskellä.

Jatkamme elokuvan käsittelyä Haagassa Ursulan ja Anssin luona; ehkä tässä piirissä jotakin tiedetään aiheesta ja taustasta. Seurasin itsekin aikanaan Viita-legendan valmistelua ja ilmestymistä, arvostelinkin sen silloin kiittäen Demariin. Anssi näki kai sen kimpoilun minuakin läheisemmin. Ursulaa ihmetyttää aiheesta Helenan hahmo: miksi tällainen kireä fiktiivinen kehys? Ursula ei tunnista elokuvasta juuri mitään tuttua, sentään runoilijaparin vanhimpana lapsena avaintodistaja. Kun päähenkilöillä on oikeat nimet, oikeat tunnusmerkit – miksi sekoittaa mukaan tätä teennäistä kuvitelmaa? Maailmalla tehdään hienoja kirjailijakuvia ilman tällaista temppuilua – vaikkapa Thomas Mannista tai viimeksi Selma Lagerlöfistä. Miksei meillä elämän, historian omiin kehyksiin luoteta. Se ei tietenkään tarkoita orjallista uskollisuutta tosiasioita kohtaan, vaan jotakin lojaalisuutta sentään. Eri asia, jos taide suuresti voittaisi näistä lisäilyistä. Pidimme Ryhmiksen näytelmää huomattavasti parempana, kaikki lisäkeksinnöt vain himmensivät alkuperäistä aihetta.

Puheltiin myös demarien surullisesta tilanteesta, josta Anssilla oli vakavaa pohdittavaa ja sisäpiirin tietoja. Kellot soivat pian puheenjohtaja Urpilaiselle? Vaikka onkin kuulemma hyvä yhdessäolojohtaja. Sauli Niinistö sen sijaan yllätti koko kansan häillään, taitavasti pitänyt salassa suhteensa. Mutta kommentointi näyttää heti valuneen ikäeron taivasteluun. Annetaan nyt Saulin ja Jennin onnen kukoistaa rauhassa.

Yliopiston kirjaston rauhassa. Senaatintori vilisee venäläisiä turisteja, navakka pakkasviima. Korkeavuorenkadun divarista löydän Jylhän Ristin lumessa. Tyyri väitti joskus, että parhaita sijoituksia ovat runokirjojen ensipainokset. Ajat ovat muuttuneet.

Hernesoppa kinkun luitten mausteilla valmistuu, ihanaa. Nautimme punssin ja pannukakun kera, parempaa gourmeta ei voisi löytää Pariisistakaan.

Käyn katsomassa viimein Putoavia enkeleitä, Marja oli jo kutsuvierasnäytännössä. Jokseenkin positiviinen kokemus, mutta tämä Helenan fiktiivinen rooli vaikuttaa kovin tehdyltä ja väkinäiseltä. Tommi Korpela pelastaa elokuvan melko mahtavalla Viidan tulkinnallaan. Hyviä kohtia, myös vieraita ja epäuskottavia. Kirjallista elämää elokuvissa kuvaillaan merkillisesti, niin tässä kuin Päätalossa. Tällaisiksiko he todella kuvittelevat kirjojen infoja? Naiset jäävät taustalle, nuori Aila on yksitasoinen ihastuja, sitten pelkkä kärsijä. Missä oikean Ailan rohkea iloisuus? Häivähtää hiukan varttuneessa kirjailijassa. Kustannustoimittaja on tietysti juoppo nainen. Hm. Kaikkein merkillisin on Lohtanderin esittämä groteski hullu psykiatri, jonka funktio jää täysin käsittämättömäksi.