Olihan Kaupunginteatterin sovitus Jari Tervon Myyrästä myönteinen yllätys. Ei se suinkaan ollut pelkkä irvailu kuten saattoi päätellä joistakin kommenteista. Pirkkalaisrunoilijakin taannoin Kalevala-näyttelyn avajaisissa päivitteli, että kyllähän nyt riekutaan oikein luvan kanssa neukkuja ja Kekkosen aikaa. Niinpä, ei parikymmentä vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan tämänlaatuista satiiria. Milko Lehdon ohjauksessa oli oivalluksia, samoin sovitus selvensi alkuteosta.
Mutta siinä oli enemmän: ennen kaikkea Kekkosen henkilökuva oli Antti Litjalla kypsynyt uusiin, syvempiin mittoihin. Mies todella elää vanhaa Kekkosta! Mielestäni ymmärtävä, humaani tulkinta vanhan valtiomiehen monesta kiipelistä. Ustinovin esityksen yhteisistä sotaharjoituksista ukko tässäkin torjuu miehekkäästi. Ei mitään syytä loukkaantua edes perinneyhdistyksen miehillä. Tämä oli aivan toista tasoa kuin taannoinen Tuomarilan Beljakovin talvi, missä vielä porskutettiin inhimillisten heikkouksien kustannuksella jotensakin raakalaismaisesti.
Täytyy myöntää, että neuvostojohdon esiintymiset ja neuvottelut olivat tukehduttaa nauruun. Mistä moinen reaktio? Ehkä tästä vapautumisen tunteesta, että nuorina pyhinä pitämillemme asioille annetaan nyt lupa nauraa. Laila Hirvisaaren kanssa oli naulakolla tästä puhe: jollakin lailla vapauttavaa, iloista, ei edes kovin sapekasta eikä liian synkkää. Olihan se koomista aikaa kaikessa juhlallisuudessaan. Karhun kommunistisukuhan tässä tulilinjalle joutuu noin moraalisesti, jos joku. Ja ohuesti esiin vilahtava kotimainen eliitti. Stalinin henkilökuva (Pertti Koivula) oli melko mahtava, samoin Seppo Maijalan vetäisemät johtotyypit Stepa ja Brezhnev. Kuka muistaa kuinka meidän taistolaisilla oli Brezhnevin jättikuvia seinillään 70-luvulla…
Sen sijaan toisen kirjailijan kontribuutio ei paljon naurattanut, kun luin katkelmia Antti Tuurin Paasilinnasta Akateemisessa. Minua koskevassa hyökkäyksessään Tuuri onnistuu mahduttamaan parin sivun matkalle kymmenkunta virhettä ja pari tietoista valhetta. Aika hyvä saavutus fantasiaa käyttävältä ammattikirjailijalta.
Muuten harmitonta, mutta moni kirjan lukija varmaankin uskoo nämä halvennukset. Olisimmepa Amerikassa, voisin periä satoja tuhansia taaloja oikeudessa näistä ”loukkauksista”. Esimerkki koomisista tulkinnoista: kun kirjailijaveljet öykkäröivät ja toikkaroivat Töllinmäessä, Tuuri uskoo että museon opas hälytti minut paikalle Saavutuksesta (missä kuulemma asuin museon intendenttinä!) – siis ennen kännyköiden aikaa. Tällaista. Töllinmäen kotimuseon luonteesta kirjailijat eivät mitään ymmärtäneet, vaan pilkkasivat syytöntä opastyttöä ja haukkuivat museon huonoa hoitoa. Jaa-a, kuinkahan moneen museoon on uhrattu sellainen tuntimäärä talkootyötä kuin tähän. Vain nimellistä tukea oli saatavilla.
Selvästi ilman dokumentteja Tuuri menee väittämään, että kirjoitin monia asiattomia ja halventavia juttuja Paasilinnasta. Kirjoitin tasan yhden kolumnin, missä tarkastelin useita Finlandia-palkittuja. Aika normaalia kirjallista keskustelua ymmärtääkseni. Kaiken lisäksi Tuuri sotkee tapaukseen kaksi entistä vaimoani, joilla ei ollut mitään tekemistä solvauksissa, joita Erno minuun sitten kohdisti. Ei ihme että jutun otsikonkin Tuuri muistaa väärin. Ensimmäisen vaimoni kuvia julkaisivat arvostetut amerikkalaiset julkaisut, kirjassani niistä oli pieni näyte, ja toisen vaimoni intiimejä seikkoja en ole tietääkseni koskaan paljastellut iltapäivälehdissä. Tällaisia väitteitä.
Kaiken kukkuraksi Tuuri haukkui kirjani, myös Waltari-elämäkerran, Iltalehdessä ilmoittaen samalla vain selailleensa niitä. Kuinka halveksittinkaan poliitikkoja, jotka arvostelivat jotakin näytelmää näkemättä sitä. Kirjailijalla on siinäkin suhteessa eri vapauksia.
