Panu Rajala

Jo kirkastui; eilen tarkkailivat lintuja sadesäällä tornissaan Sarkkilassa, Marja ja kaksi veljeään. Ei ihan heikko tulos: Törmäpääskyt voittivat taistossa Hämeenkyrön mestaruuden ja jättivät valtakunnassakin yli 70 tornia jälkeensä. Kävin joukkuetta tervehtimässä. Verraten staattista ja tarkkaavaisuutta kysyvää hommaa, johon minun häilyvillä hermoillani ei olisi asiaa.

Niinpä viimeistelin Jylhää (yhteistä kirjaamme) täällä lämpimässä työkamarissa, kun Vesa oli saanut ongituksi poliisintutkintapöytäkirjat haltuumme runoilijan kuolemasta. Vielä runoilijan ruumiinavausta odottelemme. Nekrofiilista tutkimusta?

Tänään pääsimme jo puutarhaan käsiksi, lannoitin kompostin mullalla omenapuita ja marjapensaita yms. Tuulinen kirkas päivä, lippu liehuu, äitejä muistamme. Marja saa huomioni, haudoillakin käyty. Illalla luojan kiitos loppuivat sekä tanssit tähtineen että lätkäkisat, elämä rauhoittuu niiltä osin.

Ajattelen Katria ja poikaansa Juhaa. Suuri myötätunto hyökyy äitiä kohti, poikaa harva muistaa tai tunsikaan. Mikä oli hänen elämäntarinansa, loppuvaiheita en tunne. Tuliko hänen elämänsä jo valmiiksi kuten äitinsä maailmankatsomus tahtoo vahvistaa: lähtö kohti kirkkautta, parempaa.

Norssin päivää kävin sentään viettämässä aamunavauksessa. Juhani Salonius veti viimeisen kerran vanhojen norssien komeaa rivistöä. Haukuimme matalamieliset ilmiantajat, jotka kampittavat Justusta uran viimemetreillä naurettavilla lahjussyytteillä. Onko jyrkempää oikeuden miestä kuin Salonius? Luokkakavereita oli paikalla ainakin Qv, maailmaa matkaava lääkärimme. Sitran yliasiamies Mikko Kosonen lakitettiin vuoden norssiksi, positiivinen tyyppi, piti hyvän puheen. Edustaa norssien dynastiaa kolmannessa polvessa. Nykynorssit voittivat vanhat norssit Helsinki-aiheisessa tietokilpailussa! Myös Norssin jääkärien muistotaulu paljastettiin.

Puolelta päivin ajelin Hämeenkyröön.

Ällistyttävä elämys: Ressussa tehtiin kaikkien aikojen ensimmäinen teatterisovitus Waltarin Suuresta illusionista! Elokuvahan on tehty, mutta tämä lukiolaisten itsensä toteuttama musikaali on kantaesitys, suurella innolla toteutettu. Totta kai yritys meni hiukan yli esittäjien kykyjen, mutta näin hullunrohkeita kannattaa kajauttaa. Esityksessä oli juuri sitä nuoruuden suloista kipeyttä, joka on Waltarin romaanin ydintä.

Topi Rannan ja Johannes Vartian tekemä sovitus kohteli romaani vapaasti, mutta raikkaasti ja railakkaasti. Ajankuvaan puvustusta ja lavastusta myöten oli paneuduttu, taustafondit, filminpätkät tukivat hienosti esitystä. Jopa musiikkinumeroista selvittiin, joukossa myös ilmeinen kyky, Caritasta esittänyt Natalie Jääskeläinen. Mikael Keski-Marttunen ja Sami Markkula eläytyivät vilpittömästi keskeisiin miesrooleihin. Traaginen triangeli oli hyvin ymmärretty.

Tästä oli viikolla vain muutama esitys, perjantai-iltapäivänä viimeinen. Koulun sisäinen ponnistus on maksuton, todellinen koulutusnäyte opettajiltakin. Täyden yleisön myötäeläminen kosketti. Voisiko nuoria paremmin Waltarin maailmaan johdattaa?

Esityksen jalkapallo-ottelussa Norssi voitti Ressun, mutta tämän teatterin ja juhlavuoden osalta Ressu pesi kirkkaasti vanhan kouluni. Haloo siellä Ratakadulla! No olihan sielläkin mittava Waltari-viikko syksyllä ja varmaan muutakin.

Omalta osaltani lopettelin Waltari-kiertuetta Lauttasaaren rotarien vieraana eilen. Luokkakaveri Antero Pajari johdatteli. Vanha ystävä Erkki Helamaakin paikalla. Innoittavaa kuulijakuntaa.

Juttutuvassa pohdittiin eilen illalla niitä näitä Pultsi Karilan ja Juha Vakkurin kanssa, muun muassa suomalaisen matkakirjallisuuden niukkuutta. Juha julkaisee Afrikan matkansa Likeltä. Sieltä tuli myös Roger Mooren muistelmat; aiheesta erinomainen Jussi-Pekka Rantasen haastattelu ykkösen aamu-tv:ssä. Kerrankin paneutuva, osuvin filminäyttein varustettu juttu eikä mikään pintahuitaisu. Myös kohde vaikutti viisaalta, sympaattiselta tyypiltä.

Kun Suomi putosi MM-kisoista, eikö vapautunutkin ihmeellisesti energiaa muihin asioihin? Eipä tarvitse enää olla huolissaan mitaliotteluista.

Ruusun ja kirjan päivää Helsingissä. Kunhan flaneerasin, ja heti törmäsin Narinkkatorin liepeillä Touko Siltalaan. Tyytyväisen oloinen mies eikä syyttä: Aulis Aarnion kirja sai hyvän vastaanoton, ja tänään Raimo Pesosen romaani nousee kahdenkin kritiikin kuninkaaksi Hesarissa. Syksyllä tulossa lisää menestysteoksia Siltalasta. Itsenäistä kustantajaa hymyilyttää.

Sivusimme myös Waltari-vuoden menestyksiä; Touko oli vielä silloin WSOY:llä panemassa liikkeelle elämäkertaa ja muitakin hankkeita, uusia painoksia. Hämmentävän hyvä sato näistäkin kaikista kertyi.

Kuuntelin Heidi Krohnin muistelmia muutaman tovin, ostin kirjankin; muistutin Heidiä, että hän sitten valitsi toisen kirjoittajan – kerran kauan sitten kaavailimme tällaista yhteistyötä, mutta kohde ymmärrettävästi perääntyi. Ehkä näin oli parempi.

Toinen hankinta: Kaarina Salan toimittama Isän huone SKS:n teltasta – kulttuurivaikuttajien tyttärien kertomaa. Komea opus, kiinnostava näkökulma kansalliseen: vihdoin perehdyttävä.

Talsin lopuksi Suomalaiselle Klubille, missä potkaistiin käyntiin Mikko Pohtolan nimissä perustettua suomalaista kirjoituskilpailua. Vanha RUK:n kaveri Pekka Rapila sinne raatiin houkutteli, kehittävää seuraa koululaitoksesta ja Opetushallituksesta paikalla, mikäs siinä. Katsotaan mitä lukiolaiset syksyllä suomalaisuudesta ja muista kulttuureista kirjoittelevat.

Ronaldon upeat maalit mestareiden liigan välierässä innostivat iltatoimien lomassa. Kuhkin yksin Sepänkadulla, Marja jäi jo maalle lintuja tiirailemaan ja puutarhapuuhiin. Mankellin teokseen perustuvaa sarjaakin tuli katselluksi, kun siinä oli tämä oikeampi Wallander roolissa.

Huumaava kevät maalla. Rakastun uudelleen Hämeenkyröön. Täällä on ihanaa.

Haravoimme pihaa kuin vimmatut, kuuntelemme lintuja, kohentelemme haljenneita rappusia, istutamme ja suunnittelemme. Vaihdamme kuulumisia talven jäljiltä naapureitten kanssa. Syksyisen viemärityömaan jälkeen piha on murheellisessa kunnossa, työtä riittää. Aurinko paistaa, ilma helisee.

Aamukahvilla hiljenin kerrankin kuuntelemaan radion kirjallisuusohjelmaa. Debytantti Raimo Pesonen puhui selkeästi järkeä, mikä ei ole ihan yleistä. Romaaninsa Erityisosaajia alkoi heti kiinnostaa. Harvoin kirjallisuus ottaa näin reippaasti, harkitusti ja kokemusperäisesti kantaa yhteiskunnan ilmiöihin.

Kun päivän riehumisesta raukeina istahdimme iltamyöhään vielä katsomaan dokumenttia prissi Charlesin toiminnasta 60-vuotispäivänsä tiimoilta, yllätyimme peräti. Miten viisas mies onkaan tämä naureskeltu prinssi. Toimii pontevasti ja intensiivisesti yhteiskunnan epäkohtien korjaamiseksi, jopa maailman pelastamiseksi. Omaa punnittuja arvokonservatiiveja mielipiteitä, joista lyhyt harppaus todelliseen radikalismiin. Osaa vaikuttavasti kommunikoida ihmisten kanssa. On selvästi löytänyt oman kutsumuksensa.

Voisiko meillä presidentti toimia samaan tapaan? Tuskin, ns. arvojohtaminen on jotakin yleistä puhelemista. Puuttuu konkreettisen toiminnan ulottuvuus. Entä Ahtisaari, voisiko hän valita myös kotimaisia kohteita suuren aktiivisuutensa ja kokemuksensa valaistukseen. Epäilenpä. Entäs Niinistö, hänessä voisi olla annos Charlesin rohkeutta ja potentiaalia. Jäädään odottelemaan.

pantiin koko programmi toimeen. Ystäviä keräiltiin aaton viettoon parikymmentä, ja hyvin riitti voimat ja tarjoilukin, Marja emännöi ansiokkaasti. Kiva tavata joskus väkeä vähän eri aloilta, dipolaattikunnasta kirjalliseen sakkiin ja teatterikin edustettuna. Ainokin poikkesi ystävineen, Janne Tarkka edusti nykynorsseja.

Olin näet aamulla tuomaroimassa Norssin ja Viikin normaalien välistä väittelykilpailua, kohtalaisella menestyksellä. Väittelijät etupäässä fiksua ja esiintymiskykyistä nuorta intellegentsiaa. Onko kirja parempi kuin elokuva? Onko tosi-tv parempi kuin dokumentti? Siinäpä aiheita. Norssi tosin hävisi, mikä tuntui oikeutetusti Jannea kaivelevan. Olkoon revanssin vuoro ensi vuonna.

Kun vieraista oli vähin vaurioin ja iloisin mielin selvitty, koittikin aamu Ullanlinnan kentällä hyvin perinteiseen tapaan. Merituuli ja Retuperä puhalsivat illan höyryt mennessään ja YL kajautteli komeasti jopa Finlandiaa. Sää säteilevintä laatua.

Jatkoimme Uunisaareen varhaiselle lounaalle, mikä olikin hyvä keksintö, mutta älkää nyt heti pöytää tilatko että mahduttaisiin ensi vuonnakin. Kolmen daamin seurassa viihdyin erinomaisesti, kunnes väsymys alkoi jo painaa ja toikkaroimme kotia kohti ehtiäksemme nähdä Lasse Pöystin henkevät muistelmat ja Suomen neljännen perättäisen lätkävoiton; niinköhän mennään kohti uutta mestaruutta?

Hiukan hemmottelua kevään lopuksi. Rav. Lyonissa nautimme illallisen, jonka keittiö sai itse sommitella omine yllätyksineen: tulos täydellinen. Näin sopisi vastakin menetellä. Loistavia pieniä ruokalajeja viineineen, suositeltava paikka!

Päälle olimme vielä jokseenkin vireessä nauttimaan myös oopperasta Gabriel, tule takaisin! Ilkka Kuusisto muisteli heti Almin salin kahvilassa, että olin aikoinani kirjoittanut rumasti varsinkin oopperan lopusta. Hitto soikoon, niinkö olikin. No alku oli ainakin aivan riemastuttavaa koomista oopperaa, joka ei ole meillä eikä varmaan muuallakaan yleinen laji. Vanhat koomiset klassikot kuten Figaron häät eivät juuri enää naurata, mutta tässä oli vetoa ja musiikillista kekseliäisyyttä ja kerrassaan ilmeikästä laulantaa ja näyttelemistä. Sauli Tiilikainen oli kovassa keväisessä vedossa Gabrielina, ruumiin kieltä myöten osuva hurmuri-huijari. Päivi Nisula valloitti meidät Ulriikana täydellisesti: mikä heittäytyminen ja pienten piirteiden vieteltävyys! Muutkin mainioita, Tapolan ohjaus notkeaa, Annan lavastus ja puvut somia, tyyliin sopivia. Paperikauppa verhon takana toimi hauskasti.

Esko Elstelän libretto käytti paljon loppusointuja ja vapauksia, yleensä näppärästi. Mutta sorry vaan, lopusta kaikkine pitkityksineen ja paisutuksineen en pitänyt nytkään. Huima koominen vire laskee vaikka sen pitäisi nousta tai vaipua sisarusten vihlovaan epätoivoiseen onnen odotukseen, kaikesta huolimatta. Ehkä ooppera lajina tarvitsee tämmöisen joukkokohotuksen, draama itsessään ei sitä tarvinnut, päinvastoin. Miksi ihmeessä Raili poikaystävineen tuo rahat takaisin? Miksi pojasta muovataan uutta Gabrielia? Jospa he olisivat vain Waltarin alkuperäisessä hengessä jääneet kahdestaan, Ulriika ja Kristiina, kaipaamaan Gabrielia, kaikesta huolimatta.

Joka tapauksessa, kaikkineen, riemukas ja nautinnollinen oopperailta. Paras vapun aloitus.

Sikainfluenssa jyllää pian täälläkin, uhkailevat. Silti sitä ei matkailurajoituksin edes pyritä estämään. Lienee mahdotonta vapaan vaihdon maailmassa? Kunpa ei Brittein saaren sympaattisiin sikoihin tarttuisi. Siellä kellivät privaattikabineissaan laajoilla niityillä, kullakin sialla oma telttansa minne painua röhöämään. Ihanteellista. Meillä tehosikaloiden betonilattiat ja kalterisellit. Miten lie Meksikossa. Sian pitää saada tonkia!

Nyt tarkkaan ottaen joku tähdentää, ettei mitään sikainfluenssaa olekaan, vaan muuntuneet viruksen aiheuttama sairaus, joka voi levitä pandemiaksi. Odotellaan siis tällaisia terveisiä suuresta maailmasta. Meksikossa kuollut 152, vielä pientä.

Entä influenssan aiheuttamat kustannukset? Vain pisara yleisen talouslaman valtamereen? Ehkä juuri siksi vältetään matkailurajoituksia, ettei talous kokonaan luhistuisi. Omaehtoinen matkaboikotti on mahdollinen. Ainakaan mitään hysteriaa ei tunnu nousevan.

Kari Häkämies poseeraa Kyrön Sanomissa muutaman viikon ikäinen poika sylissään. Hellyttävää. Jospa hän ottaakin kunnanjohtajan homman ihan tosissaan. Ennustellaan että hän tähtää vielä valtakunnalliseen politiikkaan, mutta siellä on vaikeampi ottaa isyyslomia. On hänellä ainakin vuosia aikaa näyttää uusia otteita, joita kunnassa kaivataan ja tarvitaan. Jotenkin tuntuu että railakas tuuli puhaltaa…

Kävelimme keväisenä iltana katsomaan elokuvaa Miehet, jotka vihaavat naisia, jonka Oplev on ohjannut Stieg Larssonin romaanisarjan ensimmäisestä osasta. Olemme kumpikin lukeneet talven mittaan näitä Larssonin paksuja jännäreitä, hyvin tehokkaita, joten vertailevaa pohjaa oli. Erinomaisesti on elokuvakin toteutettu. Larssonin sivujuonia on karsittu ja toimintaa kiinteytetty, silti mitään olennaista menettämättä. Noomi Rapace on loistava Lisbeth Salander ja vastaa täsmälleen kirjan antamaa mielikuvaa tästä vähintään omalaatuisesta sankarittaresta. Myös Michael Nyqvist luo hyvän mielikuvan tutkivasta journalisti Blomqvistista, vaikka esiintyy elokuvassa vähän myötäsukaisempana saamiinsa tehtäviin kuin kirjassa. Sven-Bertil Taube on juuri se Henrik Vanger, jonka muistin sukuhistorian syvänteiden tutkijana. Joitain mutkia oli pakko jättää pois, ja silti ihailin kuinka joustavasti dramaturgia jaksaa ottaa kyytiin vielä pitkittyvät loppuselvittelyt ilman että mittaa kertyy kohtuuttomiin. Suositeltavaa, joskin raa’anpuoleista viihdettä, hauska loppu jättää sentään hyvän mielen.

Nyt ajelimme nummiteitä samaan kohteeseen, vain eri suunnasta: tulimme uljaita nummia silmäillen suoraan Goathlandin kirkolle, missä kaikki Heartbeatin häät ja hautajaiset on kuvattu. Ihmeellistä tunnistamista, tv-sarjan muuttumista eläväksi.

Kävelimme lenkin laaksoon, mistä roomalaisten rakentama tie nousi edelleen vahvasti kivettynä. Pieni puro muodosti vesiputouksen, lampaita vapaina laitumella, määkinää, tuulen huminaa, auringon kiloa. Askel jonnekin kaukaiseen menneisyyteen.

Sitten kävi satumainen onni: se Hotel Goathland oli kauttaaltaan muutettu taas Aidensfield Armsin muotoon ja siellä filmattiin taas! Tosin ei Heartbeatia vaan jotakin Hobbitin osaa. Sekin osoitti, kuinka mittavaan suosioon alkuperäisen sarjan miljöö on noussut. Nautimme keittolounaan tutussa pubissa, takahuoneessa. Taianomaista.

Jatkoimme korkeita, jyrkkiä, putouksenomaisia teitä Whitbyyn, minne kunnon poliisimiehetkin välillä painuivat huvittelemaan. Todella kuvauksellinen satamakaupunki, missä selvitimme täkäläisen sankarin, kapteeni Cookin museon ja muistomerkin ja katsastimme rannan huimat laiturit ja aallonmurtajat, joissa niin monta henkeä salpaavaa jännitysmomenttia on sarjassa näytelty. Impressive.

Whitby on myos Draculan kaupunki, täällä kirjoittaja sai kuulemma innoituksensa. Niinpä kaupungissa vietettiin parhaillaan goottien suurta kokoontumista, mikä totisesti näkyi kaupunkikuvassa.

Jatkoimme Robin Hood Bayn partahille, kaunista, mutta eteenpäin. Lokoisasti laskettelemalla pääsimme illaksi Doncasterin kaupunkiin, missä majoituimme Danum-hotelliin, iha heitetty tuleen.

Hämeenkyröstä kuuluu muitakin uutisia: Kari Häkämies on yksimielisesti valittu uudeksi kunnanjohtajaksi. Uskalsivat ottaa räväkän, hyvä niin. Soitti poikani, Kyrön Sanomien lentävä reportteri. Tekee valinnasta juttua.

Kävin Södikalla yhtä ja toista hoitelemassa; siellä julkistettiin samaan aikaan Hannu Räisän nukketeatterikirjaa Johnny Knigalta, Saara Tiuraniemenkin tapasin lapsineen ja muita tuttuja.

Illalla katselen Suomen ja Tanskan lätkämatsia ja varsinkin Tamin ja Suhosen kommentteja. Ei mitään taidelajia, ei teatteria tai musiikkia saati kirjallisuutta koskaan analysoida niin tieteellisen vakavasti kuin jääkiekkoa. Suomi näyttää vaikeuksien jälkeen selvästi voittavan.

Nousimme oikean höyryveturin vetämään hauskan natisevaan junaan ja puuskutimme yhä jylhempien maisemien halki Pickeringista Goathlandin asemalle. Ja kas, olimme yhtäkkiä Aidensfieldissa!

Komeata oli muuten katsella höyryveturin valmistelua ja mahtavia valkoisia pilviä, joita se puuskautti taivaalle. Joskus tuntui, että Tampereen junassa on hauskoja runoilevia konduktööreja, mutta täkäläinen humoristi vei heistäkin voiton. Marja valokuvasi minkä kerkisi.

Asemalta nousimme vain mäen ylös ja jo näkyi tuttu Aidensfield Armsin päätyfasadi. Kuin olisimme nousseet suoraan Heartbeatiin (’Sydämen asialla’ sarjaan), odotimme vain koska Oscar tai Gina astuvat pubin ovesta. Vastapäätä oli Scrippsin korjaamo ja hautauspalvelu, mutta ei näkynyt omistajaa eikä edes Davidia. Ihmeen aidon näköisiä olivat paikat, pubissakin pistäydyimme tummalla oluella, ja totesimme että tv-sarjan pub on melko tarkalleen tämän mallista lavastettu studioon, vain puolta suurempana.

Vasta täällä käsitämme, kuinka mittavan suosion Heartbeat on kotimaassa saavuttanut. Se on suosituin sarja kautta aikojen. Tavattoman taitavasti on hyödynnetty nämä ainutlaatuiset maisemat ja kylämiljööt sekä tietysti junarata asemarakennuksineen. Näyttelijät ovat kaikkien tuttuja kansallissankareita. Niinpä lavea turistivirta vaelteli katkeamatta Goathlandin teillä toisiaan ja sarjan esineistöä, alkuperäisiä autoja ym. kuvaamassa. Monien mielestä koko idyllinen Goathland on sarjan takia mennyt piloille ja rauha kadonnut. Niin vain liityimme joukkoon aivan ujostelematta.

Palailimme pikkuhiljaa taas mahtavaa höyryä päästävällä junalla Pickeringiin perin onnellisina. Lienee vähän lapsellista, mutta suomme itsellemme tämän aidon innostuksen lempisarjamme tapahtumapaikoista. Fiktiolla on ihmeellinen voima, pieni Goathlandin kylä on ikuisesti muuttunut Aidensfieldiksi.

Illallinen Pickeringin Inn of White Swanissa maittoi totisesti, sipulikeittoa ja kevään lammasta. Majapaikkamme B&B Hawthorne niin mukava, että suositeltava kaikille kun poikkeatte Pickeringiin: ottakaa jo paikan turistipalvelun kautta yhteyttä. Täällä nukuimme kaksi lempeää yötä täydellisessä taivaan rauhassa.