Panu Rajala

Häitä ympäri Suomen, minä lämmitän savusaunaa. Autoja menee Myllykoluun, viimeinen esitys. Vahinko että Kuukausiliitteen ansiokas juttu Tulilahden murhista tuli vasta nyt elokuussa ja muutenkin tapahtuman 50-vuotismuisto jäi Runarissa ja Kyllikissä käyttämättä hyväksi. Näytelmä olikin ikään kuin sattumalta tulollaan sopivaan saumaan, mutta mistään Kylätaskun uudesta tulemisesta ei sentään kannata puhua niin kuin Hämeenkyrön Sanomissa yritetään uskotella.

Aivan tyyni satumainen ilta järvellä, kun ennen saunaa laskemme verkkoa.

Virolaisten Kangelane näyttää nousevan Teatterikesän tärkeäksi esitykseksi. Baltian kolmikosta se oli puhuttelevin. Se voitaisiin hyvin saada suomeksi johonkin teatteriin, miksei Kansalliseen sopivana vastapainona. Kirsikka rinnasti Hesarissa Soome poissien vaiheet veltosti Smedsin Tuntemattomaan huomaamatta, että esitysten tavoitteet ovat suorastaan vastakkaiset. Komissarov pystyttää muistomerkin virolaisille vapaustaistelijoille kaikkine ristiriitaisuuksineenkin, patrioottinen tyyli mahdollisimman kaukana Smedsin räyhäköivästä ranttalimeiningistä. Vain sota-aihe yhdistää.

Muistan yhä Nekrasovin Hamletin jostain kymmenen vuoden takaa: tulenlieskoja, murskattuja jääkimpaleita, sapeleita – mutta mikä yhteys kaikella oli Shakespearen draamaan? Silloin jo epäilin itsetarkoituksellista tempputeatteria. Nyt vaikutelma vahvistui Faustusta katsellessa. En oikein innostu hienoistakaan visuaalisista tehoista, elleivät ne jotenkin liity tekstiin ja tarinaan. Tällaista katsellessa jää auttamatta ulkopuoliseksi äimistelijäksi, sisin sisältö katoaa. Kvasitaidetta, uskaltaisin määritellä.

Olihan omalla tavallaan hupaisaa lukea korkealta palkilta Otto Mannisen vanhaa yli 70-vuotiasta runomittoihin ja loppusointuihin sovitettua suomennosta. Teksti tuntui liukuvan omia aikojaan ohi sen mitä Nekrasov näyttelijöineen askarteli näyttämöllä. Meidän oli siirryttävä katsomon takaosaan ensimmäisen väliajan jälkeen, jotta niska taipuisi paremmin tekstin äärelle. Totta on sekin mitä Hannu Marttila on huomauttanut: kas kun Faustista ei ole saatu sen ajanmukaisempaa käännöstä. Pidetäänkö itse runodraamaa niin pölyttyneenä, että se kelpaa vain oopperan tai teatteritemppujen kohteeksi. (Poistuimme toisella väliajalla laskemaan verkkoja, anteeksi vain Nekrasov..)

Madonnan konsertista ei tullutkaan riehujaista, meidänkin jälkipolvemme kuului nauttineen täysin siemauksin Jätkäsaaren tunnelmista. Vaaditaan hurja energialataus ennen kuin 100000 kaiketi täysipäistä suomalaista saadaan paikalle kuulemaan ja näkemään pienen naisen äänellis-liikunnallista akrobatiaa. Kuka muu vetäisi?

Onhan meiltäkin Madonnaan edustus, yksi Marjan ja yksi oma tytär seurueineen matkalla Jätkäsaareen jo neljän maissa iltapäivällä. Olisi toisaalta kiva olla Sepänkadulla ja kuunnella ikkunasta metakkaa saaren suunnasta. Kuullaan myöhemmin kuinka kaikki on megakonsertissa sujunut. Pohjoismaiden suurin yleisötapahtuma kautta aikojen?

Helle jatkuu täällä maaseudun rauhassa. Teemme verkalleen pihatöitä, savustelen lahnoja. Iltapäivällä keikkailen Kyrösradion studiossa äänittämässä Elämään ja aurinkoon liittyvää luentaa ja esittelyä. Käynnistävät suorastaan Sillanpää-viikkoa, hämmästyttävää sinänsä.

Kirsikka Siikalaan, jolla omakohtaisia kokemuksia itäisistä tarinoista, Latvian teatteri-istunto on tehnyt vaikutuksen Tampereella. Taustan tuntemus auttaa kriitikkoa, kiitos opastuksesta. Me monet olimme vähän ymmällämme Hermanisin tarinoiden äärellä.

Täysikuu nousee uhkean punervana Mahnalan kuusikkoreunan ylle, kun uistelen kuhaa, saamatta. Ainoa tulos tämä luonnonelämys. Parvekkeelta kuuta vielä yötä myöten ihailemme, mutta valtaisaksi kasvanut vaahtera on tiellä. Puita pitäisi kaataa. Töitä olisi kaikkea vaikka kuinka, mutta otettava nyt vaan rauhallisesti kuten lääkäri määrää.

Knut Hamsunin syntymästä 150 vuotta. Eipä näy suurta juhlintaa ainakaan Suomessa. Norjassakin vähän ristiriitaiset tunnelmat, vieläkin: natsisympatiat painavat. Mutta Hamsun on loistava, luen junassa Syystähden alla, kerrannut myös Haaveilijoita. Oikullinen, herkkä, hullun hauska kertoja.

Juna vie Helsinkiin, missä tapaan Vesan vanhassa kunnon Kosmoksessa. Nautimme paistettua ahventa ja kantarellikastiketta ja palaveroimme Jylhä-kirjasta, joka alkaa olla koossa. Vesa on päässyt kunniakkaasti maaliin. Kansikuva näyttää iskevältä. Nyt vain toimittaja kehään.

Palaan samana päivänä Tampereelle, Marja on vastassa ja istahdamme Pakkahuoneelle katsomaan latvialaista teatteria. Alvis Hermanisin ohjaama Sinivaaran Martta on vähän hämmentävä kokemus, istuvaa lukuteatteria, jossa kerrotaan ihmeparantajan teoista sekä ihannoivasti että piilokriittisesti. Mihin uskoa? Olisiko luonnonihmeistä apua lamaan ja valtion konkurssiin? Esitys jättää jälkeensä rivin kysymysmerkkejä. Sitä paitsi Pakkahuoneen tuoleilla on koettelevaa istua puolitoista tuntia yhteen menoon.

Virolaisen Teater Endlan esityksessä on toimintaa senkin edestä. Mart Kivastikin Sankari (Kangelane) kertoo vähän tunnetusta aiheesta, Soome poissien vaiheista meidän sodissamme. Virolaisten vapaaehtoisten kokemukset kiinnostivat, varsin selkokielisesti ne esitettiin. Virolaisten on varmaankin hyvä nähdä, kuinka koviin paikkoihin heidän poikansa sentään sodassa joutuivat. Meillehän tämä on aika tuttua, mutta sympaattisesti esitettyä. Kalju Komissarovin ohjaus ei keikaile modernismeilla, mennään suoraan asiaan. Tämä on osa historiallista arvonpalautusta. Esitys päättyi Suomen poikien kunniamarssiin, ihan tosissaan. Harvahko yleisö palkitsi aidon paatoksen.

Jotenkin tuli ajatus, että näin suora ja rehdin realistinen esitys tekee sittenkin yleisölle suuremman palveluksen kuin vaikkapa puhkikalutun Tuntemattoman uusin pesukoneversio. Monelle Sankari avaa uuden näkymän elettyyn historiaan.

Rattoisaa viettää pitkästä aikaa iltaa Teatterikesässä, paljon näkyy edelleen tuttuja ja entisiä oppilaita, draamatyön tuiskinassa.

Kesän ainoa pieni matka takana. Tutustuimme Keski-Suomeen.

Martin Kievarissa Saarijärven tien varrella toimii Eurooppa 4, innokas kesäteatteri. Oli katseltava Waltarin komedia Omena putoaa, jälleen kerran. Melko kuinka sanoisi irrotteleva versio. Ensin en tunnistanut koko näytelmää, sitten tuli tuttuakin aineistoa. Olisihan Kuikkaniemi voinut laittaa itsensä reilusti sovittajaksi, niin paljon tekstiä oli muuteltu, karsittu ja toisaalla lisätty.

Ennen muuta oli koottu kamaa Ritva Oksaselle, joka kasvatettiin Anderssonskan sivuroolista päätähdeksi lauluin ja Filosofin repliikein. Tämä Tarmo Mannin taannoinen rooli oli poistettu kokonaan. Ja tehty muitakin hilpeitä omavaltaisuuksia. Mutta olihan siellä hauskatkin hetkensä, joista vastasivat lähinnä sirkeä Sipriina Kauranen Ilonana, hämmästyttävä Esko Salmis -klooni Erkki Teittinen Perämies-Jaskana ja Jussi Rekonen Murto-Kallena. Olisihan jälkipuoliskolla vähempikin kohellus riittänyt, mutta hyvä edes, että Waltarista taas pyyhittiin ronskilla kädellä pölyjä. Näytelmät kyllä senkin kestävät.

Huvittavaa, että mikään näytelmä ei enää elä ilman väliin ympättyjä lauluja, ja että yleisöä naurattaa edelleen eniten supisuomalainen viinahuumori.

Tämä oli torstaita, jolloin kova ralli oli päällä Jyväskylän maastossa. Niinpä viikkoja sitten varaamamme majoitus Kievarista oli kadonnut kirjoista ralliautojen pölyyn ja saimme etsiä toisen majan äänekoskelta Hotelli Hirvestä. Varmaan oli parempikin vaihtoehto. Kun vielä löysimme viime minuuteilla pizzeriasta iltapalaa ja hotellista pullon viiniä, olikin loppuilta uhkaavasta tilanteesta huolimatta pelastettu.

Äänekoskelta löytyi muuten seuraavana aamuna Mikon raitti ja Mikko Niskasen muistokivi hänen syntymäkotinsa paikalta. Näin kunnon elokuvamiestä sentään kotipaikalla muistetaan.

Jatkoimme Karstulaan, minne Jaska Tahkolahti ja Pirjo ovat muuttaneet pohjoisen majansa. Siellä koivukujan päässä herrastelevat pappilan mailla urheilukentän laidalla laajahkon Mustalammen rannalla kuin herran kukkarossa. Eloisalta paikkaseudulta vaikutti Karstula, kun sitä ympäriinsä katsastimme. Nätti-Jussi on seudun suuruuksia, nimeään kantavassa kapakassa kumosimme oluet. Kalahousut ostin paikallisesta vaatekaapista. Ja iltasella tarjottiin Pirjon ja Jaskan kyökistä aitokreikkalainen ateria kaikkine tykötarpeineen, musiikkia myöten. Mölkkyäkin pelattiin pihamaalla. Joten Karstula näytti parhaat puolensa, olkoon että aamulla jo satoi kun jatkoimme matkaa.

Mennään lauantaissa, jolloin määränpäänä Konginkangas ja Caritan muistorikas mökki Keiteleen rannalla. Sininen tie on kaunis kulkea, Juhani Ahon Huopanankoski kiintoisa tutkia.

Täällä oli matkan pääkohteena Riihilahden kyläyhdistyksen kyläjuhla illalla, ja siellä oli pidettävänä pieni muistelo Mikko Niskasesta ja vaiheistani hänen käsikirjoittajanaan varhain 70-luvun alkuvuosina. Väkeä tulvi lähes parisataa henkeä Kautan pihanurmelle pystytettyyn telttaan ja sen äärille, pelimannit soittelivat ja tarjottavaa piisasi.

Hauska oli tavata Mikon vanhempaa veljeä Sakari Niskasta vielä virkeissä voimissa. Muistan kuinka Sakarin taloon poikettiin tukea saamaan kun Tulipunakukkaa suunniteltiin ja filmattiin kiihkeänä kesänä 1971. Asuin Käpykolossa ja taoin käsikirjoitusta Mikon hyvin suuripiirteisten ohjeiden mukaisesti. Eihän siitä mestariteosta tullut, mutta tulipahan ikimuistoinen filmikesä. Mikon poika Jorma esitteli valokuvia ja isänsä ohjaajanlätsää, jota ilman Mikko ei osannut ohjata.

Loppuaika oljenneltiin Caritan saunassa ja mustikkamailla. Innostuin lukemaan taas vähän Hamsunia, Haaveilijaa, Matin tänne siirtelemästä mökkikirjastosta. Hyvin rentouttavaa oli levätä aitassa ja katsella Keiteleen kirkasta pintaa, muistella ja mutustella. Kaikesta alkaa olla niin pitkä aika, ensimmäisestä Konginkankaan kesästäkin 38 vuotta!

Niinpä oli lähtiessä pakko käydä vielä kerran Käpykolossa ja naapurissa Käpylinnassa, joka näytti siirtyneen yksityiseen omistukseen. Alkuperäisen Käpykolon rakennukset kyyhöttävät rempallaan omassa rauhassaan, mutta saattoihan siellä vielä muistutella mieliin, kuinka Mikko asui Niskavillaa, minä vanhaa savuntuoksuista riihtä, Mikon vaihtuvat tyttöystävät Karakoloa, ja illaksi lämpesi savusauna. Kun sauna kerran syttyi tuleen, Mikolle tärkeintä ei ollut ryhtyä sammutustöihin vaan saada kamera heti käyntiin! Näin toimii täysiverinen elokuvamies.

Vaan paras hetki oli taas kotiinpaluun hetki sunnuntai-iltana. Wallanderin vaiheitakin vilkaisimme ja viikonlopun lehtiä selasimme. Nurmi kaipaa leikkaamista. Tytöt ovat vallanneet Taatan pirtin, vadelmat mehevän kypsiä ja kaikki kohdallaan.

Kun ns. Panun paperia Myllykolun kunnostuksesta on kyselty, pantakoon se vielä tuohon liitteeksi. Toimikoon ainakin keskustelun pohjana.

Ollin päivänä 1975 käytiin Saavutuksessa pyytämässä lupa F.E. Sillanpään Seuran perustamiseen. Saarahan antoi luvan helposti. Hänen kanssaan tultiin aina hyvin toimeen. Sittemmin perikunnan kanssa ollut ajoittain ihmeellisiä vaikeuksia, kunnes Saku otti asiallisesti ohjat käsiinsä.

Tulipa tämäkin mieleen, kun toissailtana pohdittiin muun ohessa seuran historiikin kirjoittamista, sellainen tarvittaisiin tässä viimeistään kohta. Väinö Linnan seura jo tekaisi näyttävän opuksen omista vaiheistaan, seurat perustettiin samaan aikaan.

Eilen poliisiromaaneja koskevassa keskustelussa tuli miettineeksi sitäkin, miksi ruotsalaiset ovat tässä lajissa niin ylivoimaisia. Joensuu on taitava, pehmeä psykologisoija, mutta monet kolisevia koheltajia. Silti laji kiinnostaa. Jim Thompson on uusi kiintoisa tekijä, tuntee Lähi-idän kiemurat ja käsittelee jopa Waltarin haaveeksi jäänyttä aihetta, temppeliherrain ritarikunnan salaisuutta romaanissa Jerusalemin veri. Suomalaistuneelle jenkille näyttävät markkinat avautuvat entisessä kotimaassa.

Jens Lapidus ei lähtenyt vetämään, kyynisen kovaotteista huumetaistoa Tukholmassa. Kyllä Henning Mankellin ote on sittenkin humaanimpi, ihmisläheisempi. Mankell näkyi insertissä kehuneen lujasti tätä Henrikssonia, toista Wallanderia, vaikka pidän Lassanderia paljon verevämpänä ja aidompana. Kohta tulee jo kolmas tv-Wallander BBC:ltä.

Mikä lienee megamenestyksen salaisuus. Radiossa naiskriitikko lynttäsi ylimieliseen tapaan Mankellin kirjat avuttomiksi tai tylsiksi, kuinka se nyt oli. Näinhän on tapana, jos joku liikaa alkaa menestyä. Ja vielä ruotsalainen. Stieg Larsson on tietysti omaa luokkaansa, mutta tajuttoman pitkäveteinen, jos koko trilogian on jaksanut kahlata. Elokuvien jatkoa odottakaamme.

Alma tuli Myllykolusta saunalle, ja pohdittiin siinä puolelta ja toiselta näkemäänsä esitystä. Hyvin tehty, nuoret asialla, mutta silti vanhan tuntuinen. Perimmäinen syy taitaa olla itse näytelmässä, joka on jäänyt omaan aikaansa. Sitä paitsi Runar ja Kyllikki on kirjoitettu sisänäyttämölle, eikä se saa oikein ilmaa ympärilleen ulkona. Valinta on puhdistanut teatterin yleisöstä, laskusuunta jatkunut kuutisen vuotta. Voi kun Myllykolua voitaisiin taas suunnitella kunnolla ja yhdessä, ilman sattumanvaraista sooloilua.

Radioteatterille tiedoksi: ei se Pohjantähti kuunnelmasarjana sittenkään ole kaikkien aikojen ensimmäinen dramatisointi (kuten puffi toitottaa) kaikista kolmesta osasta. Sellainen tehtiin jo Pyynikin Kesäteatterissa 90-luvulla ja heitettiin vielä Tuntematonkin päälle. Taisin itse sovittaa ja Kalle Holmberg ohjata. Ja eikös se Raija-Sinikka Rantalankin sovitus Lahdessa kattanut koko teoksen, kuinkahan oli. Ainakin se kesti 7 tai 9 tuntia.

Korvaan osui sellainenkin kohta radiosta, missä Hannu Salama luetteli vainottuja kirjailijoita Suomessa. Pitkä rivi niitä oli, ihan Mukkaan ja Haavikkoon saakka. Mitähän silloin tarkoitetaan vainolla? Tuskin ihan sitä mitä naapurimaassa, esim. Pasternakin, Brodskyn ja Solzhenitsynin kohdalla tapahtui. Puhumatta nyt näiden nykyisten aktivistijournalistien murhista Venäjällä. Sitä voisi jo sanoa vainoksi. Täällä ”vainoksi” riittää joku ymmärtämätön arvostelu, vähän pilkkaa tai se että joutuu kirjoittamaan muutaman teoksen pöytälaatikkoon. Harva kirjailija on vangittu, harvempi karkotettu maasta tai ammuttu. Salamakin lopulta armahdettiin. Turtiaisella, Sinervolla ja Wuolijoella oli vallan muut syyt istua vankilassa kuin kirjallinen toiminta, paremminkin poliittinen toiminta, käpykaartilaisuus, sekaantuminen vakoiluun, vieraan vallan avustaminen tms.

Uskon enemmän Matti Kuusta, joka sanoi vainoharhaisuutta yleiseksi piirteeksi meillä, reaalista vainoa sen sijaan harvinaiseksi.

Looming-lehti (7/09) tuli postissa ja siinä onkin Sirje Oleskin hyvä arvio Waltari-kirjasta, se on ”menukas mammutmonograafia” ynnä muuta ystävällistä. Ihmeen asiantuntevasti Olesk osaa sijoittaa elämäkerran jopa suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun ja taustaan. Mainio juttu pienine kriittisine pistoineen. Mutta tuskin kirjaa ainakaan pian vironnetaan, nythän siellä juhlitaan Salokanteleen Jussin Kross-kirjaa ja aivan aiheesta. Waltaria pitäisi lyhentää ja muuta vaivalloista, eipä ole kuulunut ruotsinnoksestakaan muuta kuin alustavia tunnusteluja. Mårten Westö jo ilmoittautui kääntäjäksi ja Virossa olisi Piret Saluri itseoikeutettu. Ei muuta kuin joku kustantaja panisi toimeksi.

Kyllä Hämeenkyrössä käydään ihan hyvää ja ravistavaa keskusteluakin, näin tänä iltana F.E. Sillanpään Seuran johtokunnan kokouksessa. No siellä nyt onkin tasokas joukkue, kulttuurikunnan henkistä kärkeä.

Mietimme jälleen kerran Myllykolun museon ja kesäteatterin tulevaisuutta, ja varsin yksimielinen kanta oli, että perusteellinen remontti on nyt edessä. Muutenkin eletään murroskohdassa, kunnan johto vaihtuu, sivistystoimen johtajakin on haussa. Nyt tai ei koskaan. Vanhat luutuneet asenteet on viimein syytä purkaa ja romuttaa. Niitten varassa on saamattomasti kolkuteltu parikymmentä vuotta.

Siis kaikki kolme museota – Myllykolu, Töllinmäki ja kotiseutumuseo – yhteisen johdon alaisuuteen ja museot kerta kaikkiaan perussyyniin, elvytykseen ja priimakuntoon. Samoin kesäteatterille viimein oma johtokunta ja toiminnanjohtaja, ehkä taiteellinenkin johtaja. Nämä uudistukset eivät suuria kuluja vaadi, kunhan tahtoa toimia viimeinkin alkaisi löytyä. Ja sitä kateissa ollutta yhteistyöhenkeä. Jos jokainen poppoo vetää edelleen omaan pussiinsa, ei näistäkään tarpeellisista ajatuksista mitään käytännön toimia sikiä.

Näistä virkistyneenä laadin pienen muistion tai luonnoksen, jota johtokunta kommentoi, ja pannaan sitten eteenpäin, ainakin tiedoksi. Siellähän on Hämeenkyrö-seura tiemmä käynnistämässä jonkinlaista selvitystä, joten lisäviitteet eivät liene pahitteeksi.

Elämä on muuten solahtanut mallilleen, kun Sydämen asialla palasi ruutuun. Nostalgian tippa silmäkulmassa ihastelimme Marjan kanssa Yorkshiren maisemia ja Aidensfield Armsia ja mainiota asemaa höyryvetureineen, missä kulmin pyörähtelimme viime huhtikuussa. Loistavaa seutua.

Kun Francon aika pitelee pihdeissään rakennusfirman huijauksen jälkeenkin ja poliittinen lataus sarjassa tihenee, uhkaavat iltapäivän loput kulua tv:n äärellä, mikä kesällä tuntuu tuhlaukselta.

Christian ja Veronica ovat konsertoineet kahtena iltana Maisemakahvilassa. He ovat Kierikkalan kesäasukkaita toisinaan, talvisin he laulavat Café Pietkowskassa Tukholmassa. Heillä on ohjelmistossa Bellmania, Leinoa, Gripenbergiä sekä omia lauluja. He ovat tuollainen lyyrinen trubaduuriduo, joka luo oman virityksensä jopa kalseaan ritariholviin, missä toisaalta akustiikka toimii salskeasti.

Mutta arvatkaa oliko yleisöä. Joo, kumpanakin iltana kuutisen henkeä. Nekin etupäässä muualta tulleita. Siinä ei juuri duo palkoille päässyt, mutta intiimi tunnelma olikin tärkeämpi. Mitä on sanottava ’kulttuurikunnasta’, jota tällainen ei tippaakaan kiinnosta. Pitkokin näkyi saapuneen omia taulujaan katsomaan, mutta kiersi poika kaukaa konserttipaikan.

Me sitten saunotimme kunnon duon konserttien päälle ja puhelimme yötä myöten niitä näitä kynttiläin valossa. Marja sanoi hyväksi kieliharjoitukseksi. Lupasimme tulla Café Pietkowskaan joskus talvella istumaan, ja varmasti myös Gyldene Fredeniin, missä Christian toisinaan tulkitsee Bellmania ja Evert Taubea.

Lauantaina saunottiin Marjan suvun voimin, kun veljensä Kari tuli Tampereelle jousiammuntakisoihin ja pääsikin kahdeksan parhaan joukkoon sarjassaan. Jousiammunta voisi olla herrasmiehen laji, mutta vaatii liikaa hermojen hallintaa ja itsekuria levottomalle luonteelleni. Muisteltiin siinä muun ohessa Tapio Rautavaaraa, tämänkin lajin sankaria.

Maarianhaminassa muuten menee kiinnostava oopperauutuus Joel Pettersonin elämästä, libretto Lars Huldénin. Hbl arvioi varsin kriittisesti, Timo Hämäläinen referoi neutraalisti Hesarissa. Tuskin tulee tästä sentään sinne saakka lähdetyksi.

Eilen rovasti Ari Suutarla kunnioitti savusaunaa vierailullaan ja siunasi saunan. Joten se on nyt kaikin puolin hengellisestikin käyttökunnossa. Nautittiin saunomisen päälle strutsin lihaa ja saaristolaisleipää, jota toin Pälkäneeltä, herkullista. Lisäksi makkaraa, nisua ja kahvia kaminan kulmalta.

Tänään ajelimme Virroille tutkimaan I.K. Inhan valokuvanäyttelyitä ja kotimaisemia Jäähdyspohjassa. Ihmeen vähän siellä Inhasta mynttiä lyödään, varsinkin nyt olisi aihetta kun Helsingissäkin vallitsee varsinainen Inha-buumi. Emme meinanneet löytää koko näyttelyitä, ei mitään viittoja eikä info-pisteen poika ollut kuullutkaan asiasta.

Mutta löytyihän ja antoisaa olikin, varsinkin Torisevan rotkojärvien reunamilla. Komeita näkymiä, tuttuja Inhan kuvista. Jäähdyspohjan Jukolan talossa katselimme kuvia asiaan vihkiytyneen oppaan johdolla, mutta mitään tungosta ei tosiaan ilmennyt, ei muita kuin me. Killinkoskellekin ajelimme, siellä Inhan Vienan kuvia ja vilkkaat markkinat, mistä keksimme yhtä ja toista. Kirjojen kirppis runsas, hyvätasoinen ja hienosti hyllyt järjestyksessä!

Poikkesimme Visuvedelle Kontron Markun kesäpaikkaan, missä Tintu loihti aivan ihanan kalapäivällisen. Muistoja sielläkin: olin ensimmäistä kertaa paikalla 1962, niin Markun kanssa muistelimme; silloin opiskelimme Tampereella kesäyliopistossa latinaa. Jumatsukka kun aika vierii.

Täällä putosi vettä kun palasimme, Helsingissä kuulemma vielä enemmän. Luin yhtä Sariolan Susikoskea, kovin osoittelevaa ja asenteellista, ja rinnalla Seppo Saraspään poliisiromaania, huomattavasti rennompaa ja modernimpaa, pohjoisen oloista. Sepon kanssa joskus kierreltiin bussin takapenkillä maakuntia kirjallisilla retkillä, kiva kaveri.