Kylläpä Hesari hämmästytti julkaisemalla hyvän jutun Sillanpään Nobel-palkinnon taustapelistä. Alan Asaid on sen julkaissut Svenska Dagbladetissa ja Saska Saarikoski saksinut ja kääntänyt. Erinomaista. Samaa aihetta taoin osaltani jo 70-luvulla muutamassakin jutussa Hesarissa ja laajemmin kirjassani Korkea päivä ja ehtoo, mutta tänä syksynä on kertaus erityisesti paikallaan. Alan Asaidilla näkyi olleen asiasta oikeat tiedot.
Olennaista on jälleen todistaa, että Sillanpään palkinto ei tullut apteekin hyllyltä lohdutuksena sotaan suistuneelle Suomelle, vaan sillä oli juuri nämä Asaidin kuvaamat pitkät kirjallisuuspoliittiset juurensa. Mutta myyttiä lohdutuspalkinnosta ei hevin murreta.
(Pieni vertaus jälleen kertauksen vuoksi: Aamulehti ei näköjään viitsi julkaista lähettämääni juttua, joka sivuaisi samaa ajankohtaista aihetta sekä Marssilaulua. Olkoon.)
Päivällä suunniteltiin Valtioneuvostossa talvisodan päättymisen juhlaa, jossa Yrjö Jylhä pääsee ansaitusti esiin ja muutakin juhlavaa on tiedossa.
Illalla meitä ramppasi kirjailijoita satakunta Villa Kiveen kuulemaan, mitä kustannuyhtiöissä nyt todella tapahtuu. Kirjailijaliiton yleiskokous oli perin kiinnostavasti viritetty, osanotto sen mukainen. Keskeiset kustantajat olivat vaivautuneet paikalle: Anna Baijars, Leena Majander, Touko Siltala ja Niklas Herlin. Niinpä kuultiin sekä rauhoittavaa että murheellista sanomaa. Leenan katsaus kirjakaupan kiristyneeseen politiikkaan kyllä pysäytti. Kirjakauppaketju suorastaan kieltää kauppoja ottamasta liian laajaa valikoimaa kirjoja myytäväksi. Muutenkin kirjakaupan, varsinkin ylätason valta korostui. Asiakkaita ei liiku tarpeeksi. Marketit myyvät pian enemmän kirjoja kuin erikoisliikkeet. Ostajia johdatellaan hyvin menevien kirjojen halkomoteilla, ja vähälevikkistä laatukirjallisuutta saa kaivaa esiin jostakin nurkasta jos löytyy sieltäkään.
Tästähän taannoin kerroinkin aika kammottavan esimerkin Tampereen Akateemisesta, joka on sentään laatukaupan maineessa ollut.
Sitä vanhaa pörssin ja katedraalin tasapainoa keskustelussa tietysti etsittiin. Pörssi taitaa nyt olla niskan päällä, taloudellinen laskenta hallitsee myös kirjamarkkinoita. Matti Rönkä väitti suorastaan, että muun yhteiskunnan rakennemuutos on kustantamoiden osalta myöhässä. Toivottavasti pysyykin myöhässä mahdollisimman pitkään. Olisi edes yksi rauhoitettu tiedon ja taiteen saareke kaiken kaupallisen hulinan keskellä. Vaan se lienee turha toivo, kyllä ne rakenteet vielä rusahtelevat lisää kustantamoissakin. Kirjakauppaketju näyttää suuntaa. Yhä pinnallistuvaa aikaa eletään. Toistaiseksi oikeat kirjat kuitenkin pitävät pintansa kohtalaisen hyvin.
Kiva oli tavata paitsi kustantajia monia kirjailijakavereita. Kari Hotakaisen ja Markku Envallin kanssa käytiin vilkasta keskustelua Hyryn Uunista, jota kukaan meistä ei ollut vielä lukenut. Hotakainen tunnustautui kuitenkin Hyry-faniksi. Sitähän on Salokanteleen Jussikin, jonka kanssa tultiin ovissa sisään. Inkeri Kilpisen kanssa puhuimme lotta-asiasta, josta eilen kirjoitin. Sitten oli pirkkalaiskirjailijoita tullut Tampereelta saakka, ja arvatkaa saiko Aamulehden kulttuuri heiltä kiitosta. Mutta mikään ei kuulemma auta, vaikka yhdistyskin on yrittänyt lehteä lähestyä. Olkoon.
Yksi oikaisu pitää tehdä. Kun Hannu Raittila ylisti Otavan ja modernismin kantoaaltoa 50-luvulta aina 80-luvulle saakka, niin hän kyllä unohti että yhtiö oli 60-luvulla konkurssin partaalla ja se johti jopa Kari Reenpään itsemurhaan. Vasta kun kylmä talousmies (myös runoilija) Paavo Haavikko pestattiin remmiin tekemään leikkauksia, yhtiö alkoi toipua ja nousta. Kantoaalto ei syntynyt pelkästään kirjallisilla suorituksilla, kyllä siinä laskutikkua ja veistäkin tarvittiin.
Kaikkiaan harvinaisen mielenkiintoinen kirjallinen iltama.