Ailan luona pengottiin valokuvia ja kansioita, runsaudenpulaa ilmenee. Mukana WSOY:n Tuula, jonka kanssa kannoimme muhkean pinon kopioitavaksi kustannusyhtiöön. Tästähän alkaa tulla aikamoinen kuvakirja.

Saman tien jatkettiin yhtiön kerroksiin valkeille glögeille. Olihan kirjallista kansaa. Kiva oli tavata helakasti naurava Tuula Sandström pitkästä aikaa, takitkin meni samalle lapulle. Toivottavasti Tuula sai sitten omansa. Ailan kirjaan tuntuvat talossa uskovan, täytyy vaan pusertaa se loppuun. Häikiö on viimeisen pisteen pistänyt nootteihinsa: tammikuussa jysähtää muhkea opus Koskenniemestä. Tulee hauska jatkumo VAK:n vaiheista Ailan elämään, yhdistäviä säikeitä totisesti löytyy. Nyt kun luin Ailan myöhemmät kirjeet akateemikolle, yllätyin suhteen pituudesta ja syvyydestä.

Alan uskoa, että Jylhä-kirja onkin aika hyvä, koska siitä tulee niin vilpittömän tuntuisia kiitoksia, niin täälläkin. Eilisestä litaniasta unohdin Kansan Uutiset, jossa oli pari viikkoa sitten Jukka Parkkarin mukava juttu kirjan vaiheilta. Kiitin myös Pekka Tarkkaa, joka käsitteli lämpimästi Aarne Laurilan Helsinki-kirjaa Hesarissa itsenäisyyspäivänä. Sillanpääkin siinä välähti. – Sehän on ollut Aarnen rasite, Pekka tokaisi. Minä siihen: – Ei vaan tukipilari.

Kuinka hienosti ja lämpimästi Vesa kirjoittikaan tässä taannoin Arto Paasilinnan (ilmeisen heikosta) kirjasta. Jos se jää Arton viimeiseksi, ikävä alkaa jo nyt tulla. Niin poskettomia kehittelyjä mies harrastaa. Södikan glögeiltä puuttui ikään kuin jotain, kun Arto ei möyrähdellyt nurkissa. Samalla kulttuurin sivulla käsiteltiin myös viimeinen Wallander, syksyn suosikkejani, siinäkin haikeutta tuntuvilla,

Kaupunginteatterin kivojen naisten kanssa puheltiin yhden suunnitelman etenemisestä, jossa ei nyt näytä olevan esteitä. Pientä viimeistelyä harjoitettava. Muitakin viehkeitä naisia vilisi, iltapäivälehtiin puhelin luultavasti glögin lämmittämänä vähän sivu suuni, mutta menköön. Painosten valtiaat Sofi Oksanen ja Jari Tervo hallitsivat kirjallista haastelutannerta. Jukka Parkkinen ja palkittu tyttärensäkin siellä myhäilivät.

Kun olin jo lähdössä, törmäsikin Paavo Lipposen kokoinen vuori vastaani, ja saatoimme pohtia Paasion antikommunismia ja Sorsan tupsahdusta puoluesihteeriksi vain näin päällisin puolin. Paavo ihmetteli olenko jaksanut muistelmia jo niin pitkälle. Max Jakobsonia pääsin kiittämään näinkin myöhään Diplomaattien talvisodasta, joka on edelleen tuoretta ja maittavaa luettavaa.

Virkistävää ja väsyttävää samalla kertaa, hyvissä ajoin pääsin kuitenkin kotiin ihailemaan uusia nojatuoleja, jotka Marja oli sillä välin ottanut vastaan. Torkahdin toiseen uutisten jälkeen. Kaikesta päättäen hauska ilta.