Panu Rajala

Vähiin käy ennen kuin vallan loppuu. Komea pakkaspäivä, kuin lapsena vuonna 56. Kinosten lomitse tallailin Yliopiston kirjastoon ja muualle. Mieli ylenee.

Aleksi vilisee vauraita venäläisiä. Tuokoot vaan rahoja tänne. Vilkaisin alennusmyyntiä, hei hulinaa. Kun kaikkea on jo kylliksi.

Salovaara ilmoitti, että Uutispäivä Demarissa on tänään laaja ja kriittinen arvostelu Jylhästä. No sehän piti hankkia ja tutkia. Kunnon kritiikki on aina paikallaan. Koko sivun juttu on huomionosoitus sentään. Mutta huomautukset jäävät kovin pieniksi, Veikko Lindroos. Varmaankin Tulenkantajien kautta voisi käsitellä syvällisemminkin, mutta kun olen sen jo käynyt kohtuullisesti läpi Waltarin kohdalta ja toiseksi: Jylhä ei todellakaan hillunut Minna Craucherin salongissa, se ei ollut hänen juttunsa. Tämän voi tarkistaa vaikka Kari Selénin Madame-teoksesta: siinä Jylhä mainitaan yhden kerran, runoilijain luettelossa. Joten Minnaa ei ole syytä mielestäni enempää käsitellä kuin mikä merkitys hänellä Jylhälle oli. Paavolaisen ja Waltarin, Viljasen ja Vaarankin laita oli toisin.

Toiseksi: Hiiskun tytöt vilahtivat Jylhän opiskelutovereina parin kuukauden ajan Turussa. Joten eipä heitäkään kannata tässä tuon enempää esitellä. Lindroos muutenkin pitää kirjaa mammuttimaisena (!), joten miksi lisätä sen kokoa ylimääräisillä henkilötiedoilla. Niin ja Jylhän perheessä kyllä käytiin vapaussotaa, valkoisia kannatettiin ja pari Yrjön veljeä osallistui Tampereen valtaukseen valkoisten joukoissa. Minkäs sille voi. Sisällissota toki objektiivisesti todetaan.

Joka tapauksessa oli virkistävää lukea tämä Lindroosin seikkaperäinen yritys hiukan horjuttaa teostamme. Onneksi Vesan perusteellinen sotaosuus jää koskematta Veikolta; vaikea sitä olisikin kritisoida, niin täyttä asiaa kirjan sotakuvaukset ovat, samoin Kiirastulen käsittely. Muistakaamme kuinka Markku Envall vertasi Vesan kerrontaa vaatimattomasti Tolstoihin.

Illalla tulivat Artsi ja Saara vastaanottamaan uutta vuotta ja ihastelemaan kotimme uusittua ilmettä. Ei tässä olekaan ehditty juuri sosialiseerata, joten pidettiin peli-ilta ja soiteltiin fonografin sulosäveliä. Rakettejakin huimapäät kävivät kattoterassilla katsastamassa.

Mitä kulunut vuosi sitten on tuonut, sitä on erikseen pohdittava. Tänään jysäytti tieto Sellon ampumakohtauksista. Niissä riittää vielä jälkipeliä, mutta heti voi huomata, että ei ne pelkät suomalaismiehet mielettömiä veritekoja tee. Vai onko Kosovon poika jo näin suomettunut? Mitä mieltä lienee Sofi Oksanen? No aiheesta riittää varmasti pomiloimista. Järkyttävä juttu joka tapauksessa, heittää varjonsa juhlimiseen.

Matti Vanhasen tilannetaito alkaa muistuttaa Mauno Koiviston vastaavaa. Kun luen Seppo Lindblomin Manun matkassa, vastaan tulee kiintoisia yhteyksiä. Koivisto ei tosin väistynyt, vaikka painostus oli kova, vaan päinvastoin jatkoi peliä uusin kuvioin. Mattikin pani pelin uusiksi, päinvastaisella päätöksellä. Hesarin otsikko osunee oikeaan: Matti väistyy, mutta ei poistu.

Kumpikin pitkä valtiomies tietää, että motiiveista ja tavoitteista tulee paljastaa vain tarkoituksenmukainen osa. Media janoaa täyttä tunnustusta päästäkseen sitä palastelemaan ja pilkkaamaan. Hbl:n naispuolinen pääkirjoittaja on aivan vimmoissaan, kun pääministeri ei kerro kaikkea. Radion Karemokin uskoi, että ”kokonaisarviosta” tehdään vielä monta satiiria. Tokkopa vain, sillä juuri näin kattavilla pseudoilmaisuilla taitava toimija voi suojautua ja suo itselleen omaa pelitilaa. Silloin satiirikaan ei osu eikä ainakaan satu: Matti on taitava väistelijä kuten oli Maunokin. Ilmaisussa pitää olla ilmaa ja tulkinnanvaraa.

Toimittaja ei koskaan voi myöntää olleensa väärässä. Hänellä on kasvot kolumnin yllä, eikä niitä voi menettää. Muuan nimeltä mainitsematon pakinoitsija totesi taannoin Aamulehdessä, että Vanhanen tarvitsisi henkilökohtaisen neuvonantajan jotta ei ryhtyisi niin säälittäviin yrityksiin kuin julkisiin katselmuksiin talossaan lautasyytöksen jälkeen. Nyt voidaan todeta Martti Häikiön tavoin, että siinäkin hankalassa tilanteessa Vanhanen tempaisi aloitteen käsiinsä ja sai kirkkaan torjuntavoiton.

Mutta leima ei lähde. Eilen vielä Tampereen Mikko totesi radiossa yllättyneensä lähinnä siitä, että Vanhanen ei eronnut jo ”lahjusskandaalin” yhteydessä. Siis skandaali? Kenen, Ylen vai pääministerin kontolleko se kaatui?

No tässä on paljon kiintoisaa seurattavaa jatkossa. Me olemme palanneet onnellisesti Helsinkiin ja Sepänkadulle ja elämä loksahtaa taas täkäläisiin uomiin. Täälläkin on lunta ja loskaa kadunvieret täynnä.

Historian siipi viuhahti. Hain Aulikin huoneesta kirjastosta Sillanpään Seuran arkiston ja siirsin tänne Kierikkalan kotikylille. Yksi autokuormallinen. Aulikin kunniakas kausi päättyy, mitä tulee hänen jälkeensä? Kirjaston alasajo?

Luen Aila Meriluodon uusia päiväkirjoja, varsin järkyttäviä.

Tutunomainen tuska on kirjailijalla se, jos kirjaa ei arvostella tai mainosteta. Aila on ollut monenlaisessa paitsiossa kirjallisuuspoliittisesti, vaikka taso on säilynyt kirkkaana. Vanhenevaa naislyyrikkoa oli helppo syrjiä.

Tunnenpa tunteen vaikka paljon lievemmin. Viimeksi Antsu Raevuori kyselee, onko Aamulehti jo reagoinut Jylhään. No eipä ole. Ei voi ymmärtää sitä. Joko henkilökohtaista tai aitoa välinpitämättömyyttä tai osaamattomuutta.

Illalla kotikatsomon paikalla hieno dokumentti Jurkan teatteriperheestä. Jarmo Heikkinen tekee nämä aina luotettavasti, asiantuntemuksella ja lämpimästi.

Muistin Jussi Jurkan vaikuttavan Salierin. Näimme sen Elinan kanssa kohta TT:n ensi-illan ja Tapani Pertun huiman suorituksen jälkeen. Kirjoitin silloin teatteriesseitä Parnassoon. Vaikea oli verrata kahta korkeimman tason näyttelijää. Silloin en tiennyt Jurkan sairaudesta kuten ei moni muukaan, niinhän dokumentista ilmeni. Koskettavia muistoja.

Rientomarssittiin vastarannalle Suutarlan majaan päiväsaunaan ja aterioimaan. Hieno runollinen talvi jatkuu! Onniteltiin Aria eläkkeelle jäämisen johdosta. Hesari juuri kuvasi artikkelissaan suurten ikäluokkien eläköitymysjuhlia. Arin juhlaseminaariin emme ehtineet, mutta nyt otettiin vahinko kaksin verroin takaisin.

Kirsti emännöi ilakoivaan tyyliinsä, joululaulujakin laulettiin ja ihailtiin kelmeän auringon vaipumista järventakaisen metsänreunan taa. Marja teki saunasta enkelin hankeen, minä tyydyin peseytymään puhtaalla lumella.

Puheissa vilahti Maisematien tuotteistamisyritys, mitä hivenen purevasti rohkenimme ironisoida. Hotakainen kuvaa nautittavasti tätä markkinavoimien ja konsulttien kielenkäyttöä, joka on siis ulottanut lonkeronsa jo tänne sillanpääläisen maailman ytimeen. Lyhtykirkkoakin kritisoimme suorasukaisemmin kuin eilen tohdin juttuuni merkitä. Ohjelma kaipaisi muuntelua.

Ehdin katsoa Zinnemannin Täältä ikuisuuteen melkein alusta. Vaikutti patrioottiselta eepokselta, missä rakastettiin US-armeijaa olkoon sen upseerit millaisia kusipäitä ja sadisteja hyvänsä. Miksi Petteri ei mainitse tätä leffaa suuressa elokuvahistoriassaan? Jerker A. Erikssonin esseestä tavoitin hyvän vertailun Jonesin alkuperäiseen romaaniin ja selvisi, mikä elokuvassa vähän mätti, vaikutti epäaidolta. Romaania oli melko vapaasti muodosteltu, sen kriittisyyttä miedonnettu.

Joulun toinen kirja Hotakaisen ohessa on Seppo Lindblomin Manun matkassa: yllätys sikäli, että sehän on tiheää poliittis-ideahistoriallista linjanvalaisua eikä suinkaan pelkkää muistelmaa ja tarinointia kunnian päiviltä. Vasta etenen puoleenväliin, monet muistot kulkevat, menneet tapahtumat saavat syvempää merkitystä. Hauska tajuta edes jälkikäteen, missä nuoruuden päivinä meillä mentiin.

Sepä vain humahti. Jälkensä jättäen.

Aattoaamu on aina tunnelmallinen. Ajelin viimeisillä asioilla, hitaasti valkeni. Poikkesin Esson baariin ja kehen törmäsinkään, no tietysti Matti Pitkoon.

Kerroin hänelle, että tämä on haikea aamu: viimeisen kerran tulee Aamulehti laatikkoon. Pienin keskeytyksin se on tullut 32 vuotta. Mutta nyt sitä ei voi enää tilata, kun kulttuuriosasto on käytännössä kadonnut siitä.

Mattihan myönsi tämän heti, sanoi muidenkin lehden sisällä valittavan samaa. Kehotti minua osoittamaan suuruuteni ja kohoamaan tämän yläpuolelle.

Kuinka voi kohota semmoisen yläpuolelle, jota ei ole, ihmettelin.

Tähän tapaan kulki aattoaamuinen keskustelu. Matti oli muuten hyvällä tuulella. Paitsi hivenen ärtynyt Esan kantapöydästä, joka möyrysi hyvässä vauhdissa ikkunan ääressä. Sieltä on noussut vaarallinen kilpailija Pitkolle, terävä pakinoitsija paikallislehteen.

Kehotin Mattia pitämään varansa ja tarttumaan oikeisiin asioihin, muuten kantapöytä kaataa hänet. Matti lohduttautui sillä, että hänen vanhoja siivujaan on myyty tuhansia. Tuolla ilmoituskampanjalla pitäisi pyöriä jo kymmenissä tuhansissa, huomautin.

Toivotimme lopuksi toisillemme hyvää joulua.

Onhan noteerattava myös aatonaaton lyhtykirkko Sikomäen laella, missä rovasti Anneli Hokkanen-Lehtipuu piti hyvän ja ajankohtaisen saarnan ja varataata Eero imitoi oikeata Taataa ja muukin meno oli entisenkaltaista. Toisaalta, kyllähän Sillanpää olisi riemuissan jos aavistaisi ja ehkä aavistaakin, että hänen tekstejään luetaan jouluna taivasalla Kierikkalan kylän keskuspaikalla, josta Hurskas kurjuuskin alkaa. Kirjallisuudella on ihmeellinen kantovoima.

Tytöt Aino ja Heidi tulivat vähän myöhästyneellä junalla parahiksi ja ehtivät kirkkoon hekin. Pyry oli mahtava, mutta hellitti illaksi. Joulu aukeni sadunomaisen täydellisenä. Kävimme asianmukaisilla tervehdyksillä naapureissa, Ylivakerilla (vanhalla ja uudella) sekä Tyynellä, missä kissamme Sima oljenteli rennossa joulunirvanassa.

Saimme myös yhteyden Almaan sinne Poznaniin, missä hän valmisteli puolalaista joulua isäntäperheensä ahkerana apulaisena. Smetanaa pantiin kuulemma joka paikkaan.

Ilahduttavia lähetyksiä tuli jos menikin. Tervehdysten lomassa soitin Reino Braggelle ja onnittelin Tampereen Teatterin uutta johtajaa. Meillä on sama tausta yliopiston draamalta ja yksi yhteinen työkin takana Joensuussa (Maiju Lassila). TT:n vähän kulahtanut kulttuurinen kutyymi arvatenkin Reiskan johdolla kohoaa.

Taunon katkaiseman vahvaoksaisen latvakuusen tytöt ja Marja koristelivat ihmeellisen kauniisti, niin että kuusen pienet puutokset peittyivät.

Savusaunaa en lupauksistani huolimatta ryhtynyt lämmittämään näillä keleillä, rajansa kaikella. Jotakin jää tulevaisuuden nautintokeskukseen. Muuten vietimme onnellisen jouluillan, johon kotoisa kellarisauna, takkatulen loimu, leivinuunin kuumuutta hohkava kita, kinkun kypsä kylki, sahdin viileä hulahdus ja ryypyn tuima sivallus loivat oman ikuistettavan hohtonsa. Marja ja tytöt kunnostautuivat odotusten mukaisesti ja vähän ylikin keittiössä.

Joulupukilla oli päässään turkkilainen fetsi, mitä hiukan kummastelimme, mutta näinä globalisaation aikana saa tottua kaikenlaiseen. Lahjoissa ei ollut mitään valittamisen sijaa, päinvastoin kookas kori näytti yltäkylläisyytensä. Sain todella pätevän tuntuiset kalastajan käsineet! Jo lakkasi palelu verkoilla.

Kuku Koistisen rintakuvaus egyptiläisestä Mika Waltarista toi jouluiltaan eksoottis-taiteellisen värisuihkun. Muutenkin pukki vaikutti kirjallisesti varsin valistuneelta, mistä sitten johtuneekin.

Luin huonekunnallemme Waltarin joulukertomuksen, kuulimme tyttöjen matkakertomuksia Malista ja lauloimme tuttuja joululauluja, katselimme kynttiläin liekkejä taivaan tummuutta vasten, kunnes vaivuimme upottavaan joulu-uneen.

Jouluaamuna tuomiorovasti Matti Pikkarainen pudotteli Oulun tuomiokirkosta radioidussa saarnassaan koko Yrjö Jylhän runon ’Pyhä yö’. Saatoimme todeta, että Oulun tuomiokirkossakin tunnetaan Jylhä paremmin kuin hänen syntymäkaupungissaan Tampereella ja sen uinuvassa sanomalehdessä.

Tuomiorovasti ei sentään maininnut mitään meidän kirjastamme, silloinhan saarna vasta olisi saavuttanut täydellisyytensä, kuten Vesan kanssa totesimme.

Joulupäivän kohokohtia oli uljaassa säässä tehty reipas talonpojan lenkki Marjan kanssa, loistokas ateria sekä joulukirja, Kari Hotakaisen Ihmisen osa. Olen sitä varta vasten säästänyt enkä suotta. Erinomainen kirja ihmisten traagisesta elämästä terävän lämpimällä huumorilla kuvattuna. Hotakaisen vahvuus on siinä, että hän tuntee tavallisten ihmisten elämän ja aivoitukset, mutta näkee myös rakenteet ja kielen, jolla heitä hallitaan.

Illalla nautimme vielä paitsi sydämen asioista myös Strindbergin raivokkaasta nuoruudesta. Tuttu juttu, mutta aina tehoaa: niin loistavasti näytelty, niin hienoa ajankuvaa.

Tapaninpäivän pääohjelma oli virallinen vierailu Tampereelta ja Kemin suunnalta. Poikani Vilhon appivanhemmat in spe kunnioittivat nuorenparin ohella villaamme leppoisalla visiitillä. Siinähän päivä vierähtikin niitä näitä puhellen ja jouluruokia pureskellen, taloa ja vanhoja valokuvia katsastellen. Ilokseni Veikko Kemistä ymmärsi hyvän sahdin päälle ja vaikutti muutenkin kelpo veikolta.

Sahdin valmistajaa en tässä ryhdy mainostamaan, sillä muuten asiakaskunta räjähtää käsiin ja jäämme pian ilman iloista punakylkistä pänikkäämme.

Tytötkin lähtivät Helsingin junalle, ja niin meille jäi Marjan kanssa rauhaisa ehtoo. Täytimme sen Strindbergin jatkoseikkailuilla ja manailimme päällekkäistä tv- tarjontaa, joka tuhlasi Molièren vaiheet ja Casablancan suurvaltapoliittisen taustakuvioinnin, jota vain lopusta ennätin tarkastelemaan.

Niin vain pyhistä selvittiin, eivätkä ne niin kovia koettelemuksia ole kuin Tauno etukäteen postilaatikolla maalaili. Ihminen tarvitsee välillä suloista joutilaisuutta latautuakseen taas uusin viritelmiin.

Kiitos kaikista kiitoksista, tervehdyksistä ja toivotuksista tällekin palstalle; niiden voimalla taas porskutellaan eteenpäin.

Lumimyräkkä, tästä ikkunasta katsoen läpitunkematon. Marja kaupoilla, minä leivinuunia haloilla lämmittelen, kinkun kohtapuoliin sisään työntäisen. Siitä se alkaa. Sahdin tuojaa vielä odottelen, kuusi on jo pirtissä, tällä kertaa Taunon katkaisema latvakuusi, vahvaoksainen. Mutta savusaunaa, mahdanko jaksaa lämmittää? Naisväki preferoi alakerran saunaa lämpimine takkahuoneineen. On siinä puolensa. Naapuri sanoi että järvessä on 20 cm teräsjäätä, avantokin tuottaisi ponnistusta. Olkoon joulu rauhan ja levon aikaa.

Vesalle oli tiedotettava, että Jylhä sai mainintoja sekä eilen että tänään aamu- lähetyksissä, Kaisa Neimala sen listasi eilen kirjojen kärkikymmenikköön ja Nalle Nyberg kehui tänään Maikkarilla loistavaksi elämäkerraksi, missä hän tietysti oli aivan oikeassa.

Kontron Markkua ja Tintua ajelimme eilen Tampereelle tervehtimään, Suomi- Puola yhdistyksen lehdenkin näin ja sain kerrata viimetalvista kiertuetta siellä. Poikani Vilho kävi pussinsa tuomassa, toimittajan kiireitä kertomassa. Tapanina tavataan sitten paremmin. Almalta on tullut kiva paketti Puolasta.

Katselin illalla hartaana taas Rautatietä, toiveuusintaa, kieltämättä sykähdyttävä juttu sekä aitouden että hienojen näyttelijöiden puolesta. Juhani Ahon juhlavuosi koittaa jo runsaan vuoden päästä.

Näin on hiljalleen valmistauduttu ja kallistutaan joulun viettoon. Ihmeelliseltä tuntuu kunnon talvi. Matti Vanhasen taitavasti ajoitettu luopumisilmoitus virkisti aamulla, postilaatikolla sitä puitiin Taunon kanssa. ”Se on joutunu niin huonoon haminaan”, Tauno päätteli, ytimekkäämmin kuin monet kommentaattorit.

Eipä muuta enää kuin Marjaa kyliltä odotellessa, Ainoa kavereineen iltajunalta varrotessa, sitten lyhtykirkkoon kilkaten ja kinkkua maistellen kulkee aatonaatto. Toivotamme sillanpääläisistä maisemista kaikille myötäkulkijoille, lukijoille, viestintuojille, ystäville ja muutamille vihollisille oikein

HYVÄÄ JOULUA

Näin ajeltiin keikkuen Hämeenkyröön ja heilahdettiin onnellisesti halki tuiskujen Villa Viehätykseen.

Saman tien painelin Myllykoluun, missä pidettiin paikan ennallistamiskatselumusta sekä ehtoolla aiheesta kokousta Heiskalla. Järki alkaa pikkuhiljaa voittaa toimikunnassa. Suurisuuntaisten alkukaavailujen jälkeen päästäneen kohtuulliseen näkemykseen. Mahtava kahvila/keittiö oli alun alkaen paikan henkeen sopimaton. Juoksevan veden vessoja ei mäkituvan maastossa todellakaan tarvita, sanokoon terveystarkastaja mitä hyvänsä. Uskon että maailmassa on harvoja yhtä terveellisiä paikkoja kuin luonnonmukainen Sillanpään Myllykolu, ellei sitä nyt mennä korskeilla lisärakennuksilla pilaamaan.

Matti Huusarin mukaantulo toimikuntaan on tuonut aimo annoksen kohtuullistuvaa, järjenmukaista ajattelua. Puheenjohtaja Koivunenkin alkoi jo aprikoida, olisiko hänen muistomerkkinsä todella 15-metrinen liki vanhan miljoonan maksava loistopytinki siinä idyllisessä niityn laidassa. Kuten Taunokin lausahti postilaatikolla: ei ihmiset mitään mukavuuksia sieltä tule hakemaan, ihan muista syistä ne sinne tulee. Jos meinaan on mitä näyttää, museossa ja näyttämöllä.

Illalla iloinen yllätys: kerrankin hyvä kotimainen kotikatsomossa! Joulukuusivarkaat oli erinomainen tv-elokuva, kertoi yhteiskunnasta ja ihmisistä enemmän kuin kaikki mukaluontevat nuorisosekoilut, joista tässä on nähty väläyksiä. Pekka Autiovuori ja Aarno Sulkanen tekivät jykevät roolityöt, ilo nähdä vaihteeksi kunnon näyttelijöitä ruudussa. Humaani hyvän mielen draama murheellisesta lopustaan huolimatta.

Hirmuisessa viimassa tallusteltiin loppuostoksille Tuomaan kojuihin ja Akateemiseen, sen jälkeen Taidehalliin katsomaan se Nuorten näyttely, jonka avajaiset jäivät taannoin väliin. Ja katso: siellä se oli, sukulaistytön Liisa Hietasen hieno virkkuutyö ’Pirkko Niittynen’, ilmielävä opettaja nurkassaan karttakeppi selän takana. Hauska hahmo! Liisa on taiteilija. Riemastuimme kovasti, varsinkin ex-opettaja Marja, joka tunnisti hahmon takavuosilta ellei nyt suorastaan omiltaan.

Lounastimme pitkästä aikaa Sea Horsessa, jossa on rento tunnelma ja hyvä ruoka, sipulipihvi kuuluisa ja Marjan pariloitu maksa kuulemma herkullista.

Loppupäivä hurahti kuunnelleen joulukonsertteja eri puolilta maailmaa, kietoen muutamia lahjoja paketteihin ja yleensä vain tunnelmoiden. Lähetin toisen satsin Meriluotoa toimitettavaksi. Olo on keventynyt.

Kööpenhaminan kokousta on puntaroitu ja pettymystä ilmituotu, mutta positiivisesti ajatellen: eikö ollut kuitenkin hyvä, että koko se kokousmassa joutui edes pohtimaan näitä kysymyksiä monta päivää itsensä uuvuksiin. Kai siitä jotain jäi heidän mieleensä jyskyttämään, jollei nyt sopimus tai julkilausuma ketään suuremmin hetkautakaan.

Tulimme samalla raitsikalla keskustaan Paavo Lipposen kanssa, ja siinä tuli mieleen, että eiköhän sekin jotakin auta, kun kaksi näin rankkaa ritaria kuin Lipponen ja Niinistö ryhtyvät presidentin asemaa puolustamaan. Mitähän kokoomuskin oikein ajattelee? Kun heillä vihdoin on mahdollisuus saada oma presidentti Paasikiven jälkeen, niin kiireesti ryhtyvät riisumaan instituutiolta valtaa. Pelkäävätkö jotenkin Niinistöä? Vai ajattelevatko muka ylevän kansanvaltaisesti? Tosiasiassa kansa on eri mieltä kuin sen edun ajajat. Tässä on vanha valtiosuhde, jo Välskärin kertomuksissa kuvattu: kansa haluaa olla suoraan yhteydessä kuninkaaseen, ei se pidä väliportaista, vaikka ne korotettaisiin kuninkaan asemaan, nämä rälssiherrat.

Luen loppuun Max Jakobsonin Diplomaattien talvisotaa. Miten opettavainen opus. Kuinka monimutkaisia ovatkaan valtioiden väliset sopimukset ja diplomaattiset kuviot, varsinkin pelon ilmapiirissä. Kuinka hitaasti hyvätkään hankkeet etenevät jos ollenkaan: esimerkkinä Suomen avustaminen talvisodassa. Tragikoomisia näytöksiä, hurskaita lupauksia. Loistava kuvaus Hella Wuolijoen tunnetusta välitystyöstä madame Kollontayn kanssa, joka Jakobsonin mukaan ”ansaitsee pysyvän sijan diplomatian kirjavan historian kuriositeettikokoelmassa”. Tukholmassa Wuolijoki esitti tammikuussa 1940 ”todellisuuden palkeilla uransa jännittävimmän näytelmäkappaleen”.

Tannerilta ja kumppaneilta vaadittiin kylmiä hermoja, ja onneksi ne pitivät. Sotaveteraani-lehdessä Raili Malmberg kiittää meitä Vesan kanssa laajasti Jylhä-kirjasta. Kiitos kuuluu veteraaneille, joille Raili suurimman suuntaakin.

Tieto kertoo, että kunnanjohtaja Kari Häkämies julkaisee keväällä rikosromaanin. Aivan loistavaa. Hämeenkyrö kirjallisena pitäjänä ansaitsee juuri tällaisen johtajan. Myös edellinen kirkkoherra Hannu Lehtipuu (Lehtinen) tunnettiin menestyksellisenä nuortenkirjailijana. Viimeksi on Pitko liian pitkään ja näkyvästi hallinnut veistelyllään kirjallista forumia.

Häkämiehen romaani näyttää johtavan valtakunnallisen politiikan ja ihmissuhteiden syövereihin. Kun on kuultu, kuinka raivoisasti kuntalaiset ovat viime aikoina hyökkäilleet reipasotteisen kunnanjohtajan kimppuun, tapahtuu kukaties seuraavan romaanin rikos erään pirkanmaalaisen kunnan päättävissä elimissä. Kunhan nyt ensin saadaan tämä esikoinen luettavaksi. Myyntimenestys lienee varma.

Kuinka rattoisasti sujuukaan lauantai-ilta Sepänkadun paksujen seinien sisällä tuiman vihurin viheltäessä ikkunoiden takana. Luimme kumpikin Meriluotoa, Marja kirjoittamiani liuskoja ja minä runoilijan uudempaa päiväkirjaa. Ylen ykkönen soitteli toivottuja joulusävelmiä ja runoja koko illan. Lopulta nauroimme Tv1:n Ihmisten puolueelle aivan vääränä.

Ei muuta kuin iltakävelylle tuiskua pelkäämättä. Suunnistimme Johanneksen kirkkoon, muistorikkaaseen rippikirkkooni, missä YL antoi perinteisen joulukonserttinsa kolmannen erän kellon lähetessä kymmentä. Hieno konsertti, aivan ylentävä. Hyvin koottu tutusta ja tuntemattomammasta, Kaisa Ranta ihastuttavana solistina. Ei voinut parempaa joulumieltä mistään käydä noutamassa. Onnellisina tästä kaikesta talsimme kotiin – sekin etu, että matkaa kertyy noin viisi minuuttia. Ja kallistimme lasilliset kauniiden unien vakuudeksi.

Hbl:ssä Folke Pettersson kirjoittaa asiallisesti siitä, että meidän tiedotusvälineemme ignoreeraavat melko täysin Nobel-juhlan Tukholmassa. Maikkarilla on joku kooste tapahtumasta, uutisissa puoli minuuttia siinä sikatalouden ja lautakasan puristuksessa. Silti näissä juhlissa pidetään loisteliaita puheita muusta hohdosta puhumatta, toisin kuin esim. Linnan juhlissa, joista kyllä tulee suoraa tungosta tuntitolkulla. Mikähän siinä on? Matti Klinge on monesti päiväkirjoissaan valittanut yleensä seremonioiden, esim. promootioiden, poissaoloa tv:n todellisuudesta ikään kuin toimittajat vihaisivat tällaista. Björn Wahlroos puolusti seremoniallisuutta Tieto-Finlandian jaossa hyvin perustein. Voisikohan meidän tv armollisesti ensi vuonna lähettää Nobel-juhlat koteihin, vaikka kukaan suomalainen ei palkintoa saisikaan ja tuskin saa. Ainakaan kirjallisuudesta, mutta eikö täällä ole myös hyviä tiedemiehiä.

Pyörähtelyä kustantamoissa, eilen Otavassa, tänään Siltalassa ja WSOY:llä, Toukolta hain tiettyä materiaalia, Södikalla sain kirjojen saatteeksi vähän kostukettakin. Ja illan suussa Ailaa tervehtimään kukkasen ja lahjapakkauksen kanssa. Eiköhän tämä tästä kehity, vaikka joulu tulee väliin.

Sydämen asialla näyttää huipentavan sarjan pian Ginan lapsen saantiin, missä riittää jännitettävää. Samoja tunnelmia Marjan tyttären perheessä tässä joulun tietämiin. Pikkuhiljaa pakataan maalle lähtöä varten.

Siellä muuten kuohuu, Hämeenkyrössä meinaan. Kunnanjohtaja Kari Häkämies on laukonut varsin suoria sanoja valtuustosta, joka meni säästämään kaksi kyläkoulua ja lopetti vain yhden. Edestään kuulemma vielä löytävät. Ja totta onkin, todistaa Marja pitkäaikaisena valtuutettuna Tarvasjoella, että valtuustoissa on vahva taipumus välttää ikäviä päätöksiä, varsinkin jos ne koskevat tuttuja ja kyläläisiä. Realiteetit eivät hevin mene perille ennen kuin on äärimmäinen pakko. Häkämiehen tehtävänä on takoa taloudellisia tilannetietoja visaisiin kalloihin.

Mutta minä kyllä iloitsen Jumesniemen historiallisen koulun säilymisestä, toistaiseksi. Sehän on Adam Sasslinin perustama joskus 1800-luvun puolivälissä, jolloin siihen kuului myös kirkko. Vieläkin se siellä törröttää. Muistorikkaita paikkoja, kirjallisuus- ja teatterikurssiakin siellä on pidetty Anno dazumal. Voisihan siitäkin kokonaisuudesta tehdä jotakin muuta, uudenlaista, mitä? Pankaa ideakilpailu pystyyn.