Panu Rajala

Ida Aalberg -säätiö jakoi palkintonsa Kansallisen pienellä.

Viime kerralla olin juhlapuhujana; nyt kuuntelimme tuoreen professorin Hanna Korsbergin tieteellistä esitelmää esitysten tallentamisesta, joka on yksi teatteritieteen tehtävistä, sekin monitahoinen.

Martti Suosalo sai ansaitusti näyttelijäpalkinnon ja esiintyi hauskasti. Hänen maineikas roolinsa Akaki Akakievitsh on vielä näkemättä! Nuoren näyttelijän kannustusapurahan sai iloinen Joanna Haartti, jota en ollut tuntea samaksi joka esiintyi reippaasti äsken ”ihmisen asussa” Zodiakissa kun hänellä nyt olikin vaatteet päällä.

Kuulimme kertauksena myös Kulkurin lauluja, hyvin sovitettuja, reippaasti esitettyjä, ja päätteeksi eroava pääjohtaja Maria-Liisa Nevala kävi noutamassa Ida Aalberg mitalin. Hänen kautensa jää uuden kotimaisen dramatiikan korkeasuhdanteena historiaan, totesi toi puheenjohtaja Sipari.

Kilistimme aulassa ja muistelimme Maria-Liisan kanssa kuinka hauskaa meillä olikaan tässä taannoin Lailan luona. Miehensä emeritusprof. Pauli, kouluneuvos Kirsti ja lehtori Tuula pitivät meille hyvää seuraa. Marjakin viihtyy loistavasti henkevissä tilaisuuksissa.

Elokuva Georg Otsista oli aika jähmeä ja kankea, ei oikein meitä innostanut, vaikka jotakin kiintoisaa vilahti laulajan puoluesuhteista ja tiedustelutaustoista. Toinen avioliittonsa alkoi näyttää jo Yrjö Jylhän vastaavalta kurimukselta.

Syksyn tärkein sessio on täytetty.

Eilen hurautimme Tapanilaan ja sieppasimme Vesan kyytiin ja ajelimme Kyröön. Säteilevä pilvetön pakkaspäivä. Ehdimme juuri vaihtamaan talvirenkaat ja tutustuimme Vepan baariin (Vesalle uusi tuttavuus), tapasimme itsensä Vepankin ja palasimme omille maille.

Sitten: ne suuret laiturinvetotalkoot. Tähän on keskitytty. Kuinka saadaan savusaunan 25-metrinen lip-lap-laituri ehjänä maihin? Tauno oli varustautunut traktorilla ja vinssillä sekä köysillä ja teknisellä välineistöllä. Vesalla oli hurtti henki päällä. Ensin tehtävä tuntui mahdottomalta, koska kuinkas ”nyppäiset” syvälle pohjaliejuun juntatut metallipylväät ylös? Et kuinkaan. Piti ruveta irrottelemaan laiturin osia pylväistä, osin irrottaa laudoitustakin ja sitten vain vinssillä rantaa kohti yksitellen. Pahaksi onneksi jääriite oli jo ehtinyt aika vahvaksi ja senkin rikkomisessa meni aikaa ja voimia.

Mutta äärimmäisin ponnistuksin hanke lopulta onnistui. Vesa ei siekaile mitään, vaan seikkaili laiturilautoilla hyistä vettä säikkymättä ja Tauno ohjasi toimia terävillä käskyillä. Ihmeellistä että siinä ne nyt lojuvat päällekkäin laiturin palat rantapiitassa.

Voisiko tämä onnistua jotenkin helpomminkin? Ensi syksynä suunnittelemme uuden tekniikan. Mutta Vesa, joka rakastaa erityisesti vaikeita talkoita, oli hieman pettynyt näinkin nopeaan lopputulokseen. Ja Tauno sanoi, että ”Mä olen niin paljo joutunu elämäsäni vaikeita hommia tekeen…” Joten me pojat saunoimme riemurinnoin onnistuneen koitoksen päätteeksi Marjan emännöidessä ja kehuessa meitä. Tulosen sahti maistui!

Mutta tänään oltiin kuin oltiinkin hyvässä vedossa esiintymään kirjakahvilassa.

Kirjamme Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija oli aiheena, ja yllättävänkin paljon veti yleisöä. Siellä oli suunnilleen koko Hämeenkyrön kirjallisesti sivistynyt älymystö. Jota sentään on parhaimmillaan puolisensataa.

Johdattelin aiheeseen ja kirjan taustaan sekä tekovaiheisiin, ja sitten Vesa piti pääpuheenvuoron talvisodasta Yrjö Jylhän kokemana. Erinomaisesti pitikin, havainnollisesti ja puhuttelevasti. Siinä Taipaleen taistelut tulivat todella eläviksi. Yleisö kuunteli hiiskumatta, ja keskustelu virisi juttujemme jälkeen. Talvisota on edelleen monelle läheinen aihe, myös omin perhemuistoin kuten Jarmo Puntalolle juuri Taipaleen taistelut. Mehän vastailimme risteileviin kysymyksiin parhaamme mukaan. Meillä olisi nyt hyvä paketti koossa, sen kun tilaatte muuallekin.

Ihmeeksemme pitkä jono kertyi myös kirjan ostajia ja nimikirjoitusten pyytäjiä. Olimme aivan polleita Vesan kanssa. Tilaisuuden lopuksi kukitimme Aulikki Plihtarin, ihanan kirjastonjohtajan, jonka viimeinen kirjakahvila tämä oli. Mahtaneeko jatkua ollenkaan kun Aulikki jää kohta eläkkeelle. Sopii epäillä. Hänelle ei kai valita lainkaan seuraajaa! Kuulimme muutenkin Hämeenkyrön hyvin heikosta taloustilanteesta. Siinä on Kari Häkämiehellä hikinen homma nostaa vanha ökypitäjä taas jaloilleen.

Nämä synkkenevät näkymät eivät kuitenkaan himmentäneet suuremmin iloista mieltämme, kun tuuppasimme mustassa illassa takaisin Tapanilaan ja Helsinkiin. Tehokas ja monipuolinen syyskeikka oli onnellisesti takana.

Eilen oli mukava päivä, kaikenlaisia lämmittäviä tervehdyksiä sateli. Mutta en lakkaa muistelemasta, että nimipäiväni oli ennen vanhaan tuoksuvana toukokuuna, kesän kynnyksellä. Kustaa Vilkunan rötöksiä heittää se synkkään syksyyn, vaan onpa lähellä isänpäivää. Minne sopisi tulenjumaluus? Olkoon nyt tässä.

Poikkesin pankkimatkalla Casinon saliin kuuntelemaan Finlandian kirjallisuusehdokkuuksia. Raadin puheenjohtajan Liisa Steinbyn puhe ravisteli nykykirjallisuuden kyynisyyttä ja väkivaltaa, mistä arvatenkin alan toimijat eivät pitäneet. Väärin ravisteltu! Minusta puhe oli sympaattisen suorasukainen, valtavirtaa vastaan. Ehdokkaatkin ovat enimmältä raikkaita, yllättäviä kuten hyvin sopiikin. Muutama ”varma” putosi pois. Siihen kaikki raadit pyrkivät. Luen juuri Melenderin Ranskalaista ystävää (Marjan kehumaa) ja toivoinkin sitä ehdokkaaksi: pätevää tekoa. Myös Salon kaupunkia kuvaava esikoinen kiinnostaa. (Marja aloitti sitä eikä heti innostunut.)

Sain alta pois luetuksi Lehtisen romaanin, vaikka sitkasta oli välillä. Siivetönnä en voi lentää ottaa ison lohkareen ja näyttää kuinka maata on rakennettu, sanoilla ja töillä. Mutta yhä ohenevampaa kronikkaa se on loppupuolella, osuvia havaintoja, uusia ja vanhoja vitsejä, joskus hauskoja. Kylmää ihmiskuvausta, ikään kuin loitolta nähtyä. Kertojan ääni on vahva, ihmiset litteitä, tyypillisiä. Alhaalta ponnistavan suomenkielisen yrittäjän täydellinen kosto on odotusten mukainen. Mutta olivatko kaikki kelmejä ja syntisiä? Kulttuurielämää sivutessaan Lehtinen karrikoi aina hiukan vinosti. Politiikka on likaista peliä alusta loppuun, tosin tuloksellista.

Illalla poikkesimme Kaapelitehtaalle katsomaan ”tanssiesitystä” Ihmisen asussa: neljä naista otti erilaisia asentoja ja osoitti erilaisia tunteita paljaaltaan, hauskasti häpeilemättä, tunnin verran. Yksi oli Niina Hosiaisluoma, joka esitti paksua perhosta aikanaan Ikaalisissa varsin valloittavasti. Hurja oli heittäytymisensä tässäkin. Eeva Muilu ja entinen oppilaani Milja Sarkola suunnittelivat. Tukea oli saatu neljältä rikkaalta mesenaatilta! Hyviä hakemuksenkirjoittajia.

Alma palasi Poznaniin ja Aino lähti Dodon lähettiläänä Maliin, siellä seikkailevat maailmalla pelottomat tyttäreni. Vilho sentään puurtaa Pirkanmaalla ja tekee rokkarien pikahaastattelukeikkoja eri puolille Eurooppaa. Näkemisiin jouluksi.

Olipa Berliinin ihme (Das Wunder von Berlin) kerrassaan hieno elokuva illalla, näytti fiktiivisen kerronnan voiman, vaikka tässä on aiheesta nähty myös vaikuttavia dokumentteja. Elokuva kykeni elävöittämään ja tehoamaan tunteiden kautta, samalla oli kiintoisaa katsella kaihtelematonta kuvausta ddr:läisestä ihannevaltiosta ja sen sotilaallisesta meiningistä. Armoton yhteiskunta, ja sitäkin meillä kovin ihannoitiin, teatteripiireissä ainakin.

Litsyn lätsyn räntäputouksessa tallasin kaupungilla ja kelasin taas vanhoja mikrofilmejä yliopiston kirjastossa, jota pitäisi sanoa Kansalliskirjastoksi. Kuinka Aila Meriluodon maine nopeasti alkoikin pudota kun tultiin 60-luvulle ja uusi yhteiskunnallisesti suuntautunut kriitikkopolvi astui remmiin. Siinähän oli varttuva runotyttö helisemässä, mutta kaukaa katseli Ruotsin puolelta näitä muutoksia. Ateljee Katariina on hyvä ja eloisa nuortenromaani.

Marja toi Matkalehden R-kioskilta, siinähän on mainio juttumme Yorkshirestä, virheenä vain se että hienot kuvat otti Marja enkä minä. Mikä näin tiedoksi.

Kuka olisi ansioitunein Berliinin muurin kaataja: Ronald Reagan, Lech Walesa vai Mihail Gorbatshov? Historia ratkaiskoon. Saksalaisia ei mahdu kolmen kärkeen. Harvoin hyvä uutinen on ollut näin suuri uutinen. Vieläkin sitä juhlitaan.

Päivälehden museossa avattiin tulevaisuuden sanomalehden näyttely ja julkistettiin kirjoituskilpailun palkinnot, joita tuomaroitiin viikko sitten. Jari Tervo ei päässyt paikalle, loikkii Ranskassa. Reetta Meriläinen jakoi palkinnot, kaikki saajat paikalla. Voittaja Unto Hämäläinen alkoi näyttää lehden tulevalta päätoimittajalta. Hänen juttunsa ’Sinä yönä Kekkonen kuoli’ on mainio kuvaus sanomalehden paniikista ison ja odotetun uutisen jysähtäessä niskaan pahimpaan aikaan keskiyöllä. Onnittelin muitakin palkinnonsaajia.

Vilkaisin samalla matkalla Ailan ja kustantajan kirjeenvaihtoa ylhäällä arkistossa. Kirjailijaparka on yleensä alakynnessä ja tappelee oikeuksiensa puolesta. Ei mitään uutta siis auringon alla. Illalla Francon ajan jälkeen luin vielä Lehtisen romaania Siivetönnä en voi lentää, lupaavan alun jälkeen tahti hidastuu, kerronta ohenee entisestä. Tuntuu kuin tekijä olisi puolenvälin jälkeen työlästynyt henkilögalleriansa kuljetteluun ja alkaa tappaa niitä. Jutut ja miehiset elämänviisaudet sentään jatkuvat. Grynderien maailma politiikalla höystettynä edelleen asiantuntevaa tekoa.

Sillanpään Marssilaulusta kuuluu peräti kummia: Nokialla oli yleisöä käännytettävä ovelta! Jyrisevä menestys jatkuu, vain tekniikka tuottaa ongelmia. Liian monivaiheiset tietokoneet eivät tottele isoissa saleissa. Mutta kuorot ja solistit ovat kuulemma iskussa.

Meni hiukan hulinaksi, ensin juhlittiin Lailan luona Tuusulassa ja sitten Janen ja Vesan hoivissa Tapanilassa. Kirjallista väkeä, paljon puhetta, oivallista ruokaa ja viinejä ja riehakasta menoa suorastaan. Vielä jaksetaan, mutta veronsa valvominen vaatii. Emme ole enää ihan nuoria.

Jylhästä tietysti puhuttiin ja kirjallemme kilistettiin, ja Marja oli lukenut Lailan Pihkovan kellot, joten jyvällä oltiin. Kustannusmaailmassa kuohuu, mutta emme tulleet paljonkaan viisaammiksi siitä, mitä Otavassa on meneillään. Eivät johtajat niistä vapaalla juttele. Johto vaihtuu myös Kansallisteatterissa, ilmankos Maria-Liisa oli iloisempi ja vapautuneempi kuin koskaan. Kirjallisuuden laitoksen remmakoita muisteltiin kummassakin paikassa, olihan ne hauskoja aikoja.

Parasta oli kuitenkin tänään, jolloin kaikki lapseni tulivat isää tervehtimään ja Marjan antimia nauttimaan. Sinänsä harvinainen osuma, sillä Alma oli käymässä Poznanista, Aino lähtee parin päivän päästä Maliin ja Vilhokin siis junaili tänne Tampereelta saakka. Ja toi eilisen Aamulehden, jossa oli suopea arvio Marssilaulun esityksestä Parkanossa. Väkeä nelisensataa! Siitähän kasvaa kansanliike, kuten Aulis Alatalo jutussaan toteaa.

Berliinin muuria tässä muistellaan, minäkin toin pari lohkaretta siitä matkallani 1990, eiköhän se heti silloin ollut. Puna-armeijan krääsää myytiin pilkkahintaan muurin kupeella. Nyt ei huvita matkustaa mihinkään, antaa sikaviruksen riehua, me lepäillään täällä pirtissä vaan viikonlopun rasituksista. On sentään hienoa olla isä noinkin iloisille ja terveille lapsosille.

Serkkuni Jukan luona Soukassa tuli iltapäivällä Ullan kanssa puhe tyttärestään joka on Italiassa naimisissa: voisiko Tuula tempaista ja keksiä jotain maan perinteiden vastaista niin kuin tämä Soile Lautsi. Tuskinpa vain. Krusifiksien poistamista kouluista pidimme epätodennäköisenä. Taitaa Apunen olla Aamulehdessä oikeassa kun arvelee, että nyt nekin koulut, jotka ovat tulleet poistaneeksi tunnukset, palauttavat ne kiireen vilkkaa seinälle. Sitä paitsi monen koulun pihaan näkyy kirkko, piru vieköön.

Sananlasku antaisi ohjeen tällekin ateistin operaatiolle: Maassa maan tavalla tai maasta pois.

Toden totta koulujen pitäisi meillä vastaavasti poistaa presidentin kuvat luokkien seiniltä. Halosen kuva saattaa loukata niiden lasten vanhempia, jotka äänestivät ja kampanjoivat Niinistöä. Vai mitä.

On rattoisaa silloin tällöin kahvitella sukulaisten kanssa. Kamala keli vain yllätti kuten aina, kiva luistella kesärenkailla jarrut jäässä Espoon perillä.

Kyrön Sanomissa on komea kuva meistä Vesan kanssa Jylhän muistomerkin edessä Tampereella. Kuten Jukka totesi, kirjasta ei olekaan muualla juuri näkynyt ilmoituksia saati arvosteluja. Pidän silmällä Aamulehteä, onhan Jylhä sentään Tampereen poikia, jos sellainen nyt enää mitään painaa. Kun muistomerkki 1961 siihen Sepänkadun ja Satakunnankadun kulmaan pysytettiin, paljastus oli suuren luokan kansanjuhla. Moni kaupunkilainenkaan ei enää tunnista sitä.

Litteratursällskapetissa tapasin eilen suomenruotsalaisen eturivin kirjailijan, joka ei ollut koskaan kuullutkaan Jylhästä!

Lueskelen paitsi Meriluodon päiväkirjoja, välillä Lehtisen paksua romaania sodanjälkeiseltä ajalta. Vahvasti etenee edelleen, vaikka välillä ohenee kronikoinniksi. Jälleenrakennuksen ajan kirjoittaja tuntee, politiikan samoin, tendenssiksi saakka: sosialidemokraattien taistelu kommunisteja vastaan kulkee pohjateemana, kapitalistien huvittunut kuvaus hyväntahtoisena pintateemana.

Tieto-Finlandian valinnat sujuivat nyt tiukan tiedon piirissä, elämäkerrat ovat edelleen näiden valintojen ulkopuolella, noin pääsääntöisesti. Liian suosittuja ei pidä suosia.

Muistetaanpa sittenkin Knut Hamsunia myös Suomessa. Ainakin Vaasan yliopistossa ja Turun kirjamessuilla on aihetta käsitelty, ja tänään oli Hamsunista hyvä seminaari myös Svenska Litteratursällskapetissa, kauniissa salissa, paikalla sentään viitisenkymmentä harrastajaa. Kaksi mainiota norjalaista esitelmöitsijää, Nils Magne Knutsen ja Inge Fagerbakk, molemmilla epätavallisen eloisa tyyli puhua näin akateemisessa kontekstissa.

Kun minulta jäi Hamsunin kertaaminen kesällä vähän kesken, otin täältä lisää vauhtia. Knutsen puhui kauniisti Hamsunin kielestä ja pohjoisesta maisemasta, hänen modernista ihmiskuvauksestaan, Fagerbakk puolestaan Hamsunin käynnistä Helsingissä 1899 ja suhteesta ruokaan ja juomiin, sinänsä hupaisaa kun kirjailijan pääteoksia on Sult, Nälkä. Lopuksi arvokkaan näköinen yleisön edustaja nousi katederille tiukkaamaan, onko Hamsun jo rehabilitoitu ja hänen tuomionsa purettu Norjassa. Ellei, ei puhujan mielestä ole mitään syytä viettää tätä juhlavuotta (150 vuotta kirjailijan syntymästä). Taisi jäädä nytkin tyhjentävää vastausta vaille tämä kysymys.

Norjassa siitä on paljonkin kiistelty, ja kesällä oli jopa Helsingin Sanomissa asiasta pääkirjoitus: siis siitä että Norja tilittää samalla omaa menneisyyttään ja joutuu tutkimaan nerokasta kirjailijaansa melko kaksijakoisessa valaistuksessa. Seminaarissa keskityttiin sanataiteilijaan ja tahdottiin sivuuttaa vähin äänin hänen poliittinen aktiivisuutensa.

Muistan kuinka torjuvan vastaanoton sain Oslossa nuorena stipendiaattina 1974, kun halusin kulkea Hamsunin jäljillä ja keskustelin kirjailijasta Teatercaféssa. Hamsunin natsimenneisyys oli vielä silloin kotimaassa täysin ylittämätön este hänen arvostukselleen. Runoilija Knut Ødegård oli oppaani, ja kaikenlaista seikkailtiin ja kävi hän sitten Helsingissäkin, missä häntä vuorostani SARV:in sihteerinä isännöin. Näitä muistelimme tänään jälkiviinillä Kaarina Salan kanssa, joka on kulkenut samoja stipendipolkuja vähän minua ennen.

Mutta Hamsunista voisi kirjoittaa pitkäänkin, myös hänen saksalaismielisyytensä taustoista, jotka liittyvät vitalismiin ja industrialismin vastustukseen, kahteen Hamsunin pääteemaan. Hän uskoi että Hitler nujertaisi Englannin ja uusi vapaa luonnonläheinen elämä alkaisi kukoistaa Euroopassa. Väärässä hän tietysti lopulta oli, mutta ei koskaan, ei edes oikeudenkäynnissä luopunut ideoistaan. Thorkild Hansen on aiheesta kirjoittanut erinomaisen kaksiosaisen teoksen Processen mot Hamsun. Ja tv on meilläkin näyttänyt Troellin loistavan elokuvan samasta aiheesta, Max von Sydow muistettavassa pääroolissa.

Vielä tulen ilahduttamaan itseäni ja vaivaamaan mahdollisia lukijoita Hamsunilla. Mikään muotikirjailija tämä Nobel-palkittu ei totisesti ole. Palatessani poikkesin Akateemiseen, huvikseni kysäisin: ei yhtään Hamsunin teosta millään kielellä!

Jäi vähän myöhäiseen, mutta tulipa onneksi käydyksi Kulkurin lauluissa Kansallisteatterissa. Waltari-kohina ilmeisesti peittosi kohdaltamme Tauno Palon juhlintaa viime syksynä, ja sitten juttu tuntui vain unohtuneen. Sitä paitsi saimme ristiriitaisia arvioita lauluillasta.

Mutta hyvinhän se kulki, oikein nautittavasti, väkeäkin oli katsomossa sentään kohtuullisesti, vaikka loppu häämöttää. Sovitukset tutuista lauluista olivat tuoreita ja orkesteri erinomainen, irrotteli välillä jazzahtavasti. Marja totesi kuinka miellyttävää oli kuunnella luonnollista musiikkia ilman jylisevää vahvistusta. Ja lauloivatkin taitavasti, ihanat Kristiina Halttu ja Katariina Kaitue etunenässä, vaikka Marja ihaili yhtä lailla myös nuorimman polven kirkkaita solisteja. Yllättäjät kuten Soila Komi ja Karin Pacius väläyttivät, mitä laulureservejä teatterilla on jemmassa, vaikka ei ole liiemmälti ollut lauluvuoroja. Jukka-Pekka Palo veti reippaasti miessakkia ja kunnianosoituksia isälleen.

Olin kerran naimisissa erään laulutähden kanssa, jolla oli oma käsityksensä laulavista näyttelijöistä; hänenkin sopisi tämä esitys nyt nähdä. Me tapasimme aktiiviset serkkuni Ullan ja Kaijan aulassa, kertoivat illan erikoistarjouksesta. Kohta siis loppuu; käykää nyt ihmeessä vielä kuulemassa ja näkemässä viihdyttävää kavalkadia kautta elokuvien ja muistojen.

Käytiin Turussa ja illastettiin Marjan sisarusten ja heidän puolisoidensa kanssa veljensä luona Kristiinankadulla. Maittava hilpeä ilta. He ovat ”onnellisia orpoja” sen jälkeen kun vanhempansa kymmenen vuotta sitten kuolivat. Isäni kuolemasta tulee pian kolme vuotta. Aika onnellinen olen minäkin. Ajeltiin perjantaina Malmin hautausmaalla, kaunista, surumielistä.

Katsastin Turussa uusin silmin sitä taloa Aurakadun ja Yliopistokadun kulmassa, missä Yrjö Jylhä ampui itsensä uudenvuoden aatonaattona 1956. Marjan tytär Kaisa on töissä talon alakerran suositussa Rento-ravintolassa. Jylhä-kirjaa ei vielä arvioitu Turun Sanomissakaan.

Luin junassa mennen tullen Lasse Lehtisen päiväkirjaa Viiden vuoden kakku. On ihailtava Lassen kosketuspintoja, kontakteja, laajaa kokemusta ja tietämystä. Sitä paitsi hän kirjoittaa hyvin ja hauskasti, määrittelee terävästi. Poliittiset linjaukset ovat mielestäni terveellisiä, kyllähän pistää entisiä Neuvostoliiton ja nykyisiä Venäjän myötäjuoksijoita kohdilleen. Lännettäjien eturintamassa ajaa tietysti edelleen Suomea Natoon. Mutta sarkasminsa ovat viihdyttäviä, havaintonsa osuvia, vaikka name dropping ja runsaat lounaat välillä vähän huvittavat. Mutta kenellä on kanttia, kertokoon kaikista nautinnoistaan. Lasse paljastuu haltiokkaaksi oopperan ja jalkapallon harrastajaksi.

Mukavaa oli huomata sekin, että meppi viihtyi niin hyvin taannoisissa Waltarin 100-vuotisjuhlissa ja muistaa kehaista puhettani, joka olikin mieluisia kohokohtiani sen vuoden mittaan. Sen sijaan Lasse näyttää nielaisseen Tuurin väitteen, että olisin erityisesti parjannut Erno Paasilinnaa – ystävällishenkisesti toki kirjoittaa, mutta osoittaa vain kuinka perusteeton herja kirjan kansissa elää ikuista elämäänsä.

Onhan kulunut 23 vuotta siitä, kun lounastimme lehdistöneuvos Lehtisen kanssa Lontoossa simpukoita siinä lähetystön viereisessä ravintolassa, missä hän tuntui olevan arvostettu kantakundi. Hoidin silloin apulaisprofessuuria Lontoon yliopistossa, huoletonta aikaa kunnes kaikki muuttui. Nyt tapasinkin silloiset työtoverini Hannele ja Michael Branchin kirjamessuilla ja kuulin, että Michaelin suuri tutkimus A.J. Sjögrenistä on jo korrehtuurikalaista vastaanottoa, joka kuitenkin oli merkittävin. Sitä ei ole meillä ennen käyty läpi, mutta mikään Amerikassa ei tietenkään ole Klingen mieleen, ei edes Waltarin jättimenestys. Hän on havainnoissaan omien odotustensa ja mieltymystensä vanki.

Kun Klinge pitää sekä minun että Ritva Haavikon näkökulmia liian suomalaisina, ei häntä itseään näytä kiinnostavan Waltarin patrioottinen kausi, 30-luku ja sotavuodet. No eihän päiväkirjaan kaikkia puolia saa mahtumaan kuten ei elämäkertaankaan. Kun Klinge ottaa lukeakseen yhden Waltarin teoksen, Ihmiskunnan viholliset, on hänen oma reflektionsa siihen yllättävän vaatimaton. Jäädäänpä odottamaan kuinka hänen tutkimuksensa aiheesta karttuu…

Olenko väärässä, kun havaitsen päiväkirjoista lievää väsähdystä. Entinen sarkastinen terä on jokseenkin piilossa, ja tulee pitkiä jaksoja, jotka ovat niin omista maailmoista kirjoitettuja, ettei niitä ole kai ajateltukaan jonkun luettaviksi. Tallella ovat entiset asenteet: ylhäinen opetus virolaisille ja suuri ymmärrys isovenäläisiä kohtaan. Jotain häneltä puuttuu: itseironia, huumori, elämänläheisyys. Hän ei epäonnistu koskaan eikä ole koskaan väärässä.