Meni hiukan hulinaksi, ensin juhlittiin Lailan luona Tuusulassa ja sitten Janen ja Vesan hoivissa Tapanilassa. Kirjallista väkeä, paljon puhetta, oivallista ruokaa ja viinejä ja riehakasta menoa suorastaan. Vielä jaksetaan, mutta veronsa valvominen vaatii. Emme ole enää ihan nuoria.

Jylhästä tietysti puhuttiin ja kirjallemme kilistettiin, ja Marja oli lukenut Lailan Pihkovan kellot, joten jyvällä oltiin. Kustannusmaailmassa kuohuu, mutta emme tulleet paljonkaan viisaammiksi siitä, mitä Otavassa on meneillään. Eivät johtajat niistä vapaalla juttele. Johto vaihtuu myös Kansallisteatterissa, ilmankos Maria-Liisa oli iloisempi ja vapautuneempi kuin koskaan. Kirjallisuuden laitoksen remmakoita muisteltiin kummassakin paikassa, olihan ne hauskoja aikoja.

Parasta oli kuitenkin tänään, jolloin kaikki lapseni tulivat isää tervehtimään ja Marjan antimia nauttimaan. Sinänsä harvinainen osuma, sillä Alma oli käymässä Poznanista, Aino lähtee parin päivän päästä Maliin ja Vilhokin siis junaili tänne Tampereelta saakka. Ja toi eilisen Aamulehden, jossa oli suopea arvio Marssilaulun esityksestä Parkanossa. Väkeä nelisensataa! Siitähän kasvaa kansanliike, kuten Aulis Alatalo jutussaan toteaa.

Berliinin muuria tässä muistellaan, minäkin toin pari lohkaretta siitä matkallani 1990, eiköhän se heti silloin ollut. Puna-armeijan krääsää myytiin pilkkahintaan muurin kupeella. Nyt ei huvita matkustaa mihinkään, antaa sikaviruksen riehua, me lepäillään täällä pirtissä vaan viikonlopun rasituksista. On sentään hienoa olla isä noinkin iloisille ja terveille lapsosille.