Panu Rajala

Talvisota alkoi kuten radiouutiset kertoivat, onneksi 70 vuotta sitten.

Aloitin muistopäivän Tampereen radion studiossa Vuolteenkadulla. Vesa istui Pasilassa, ja mehän puhelimme Yrjö Jylhästä ja talvisodasta vähän kuin olisimme olleet samassa huoneessa. Tuomas Karemo juonsi ja oli hyvin perehtynyt aiheeseen. Oli mukava kuulla runoja Jylhän itsensä lausumana. Kiitostakin saimme juttelustamme.

Kiertelin vähän Akateemisessa kirjakaupassa ja huomasin, että siellä olivat arvot hyvässä kaupallisessa järjestyksessä. Pitkon siivuja oli massiivinen patteri heti kassan vieressä, kun taas Jylhän elämäkertaa sai hakemalla hakea. Lopulta löytyi myyjän avulla erään pöydän sivuhyllyltä kasan alta pari kappaletta.

Poikkesin tervehtimään Kontron Markkua ja luinkin hänen äitinsä järkyttävän kuvauksen sisarensa kuolemasta talvisodan ensimmäisen päivän pommituksessa.

Sitten Arja Arohonka tarjosi lounaan Knossoksessa, koska oli siepannut minut puhumaan Mummon kammariin samaisesta Jylhästä. Siellä oli lämpöinen tunnelma ja paljon kuulin liää omakohtaisia tarinoita talvisodan alkamisesta. Arja sanoi lopettaneensa Aamulehden tilauksen, koska ”siinä ei ole mitään, ei varsinkaan kulttuuria enää”. Väitti monen toimineen samoin. No minä vielä sitä aviisia seurailen josko se siitä paranisi.

Mutta alakerraksi lähettämääni juttua Sillanpään Marssilaulun taustasta, rauhan miehen sotamarssista, eivät ole julkaisseet eivätkä edes vastaa mitään. Onkohan se hyvää lehtimies- tapaa, mene tiedä.

Varsinainen Marssilaulu pamahti soimaan kaksi kertaa tänään Tampere-talossa. Päivällä kohtasin sukulaisia, oikein liikuttuneinakin olivat seuranneet kansanoopperaa. Jokin tunnelataus siinä epäilemättä tehoaa. Illalla menimme sitten Marjan kanssa kolmannen kerran todistamaan tätä ihmettä. Sali oli jälleen täpötäynnä ja tunnelma voimallinen. Kun niinkin kokenut teatterin katsoja kuin Kirsti Mäkinen esitystä ylisti, täytyy siinä jotakin olla. Se koskettaa ihmisten omaa tunnemuistia, ja omat ja suvun kokemukset yhdistyvät lauluihin ja kohtauksiin. Sina on ohjaajana tehnyt suuren työn esityksen sujuvoittamiseksi. Taisto Polvea pidän muhkeana Sillanpäänä, parhaana tähän asti.

Kyllä elämä on yllättävää, en mitenkään olisi odottanut tälle teokselle näin jyrisevää menestystä ja kiitollista vastakaikua. Orkesterille, laulajille, solisteille, koko joukkueelle on elämys esiintyä näissä tiloissa ja tällaisille yleisöille. Seisaallaan yhtyvät marssiin ja loppu- kiitoksiin.

Huomenna on vielä kaksi esitystä, ja kevääksikin väsymätön promoottori Kauno punoo uusia suunnitelmia. Katsotaanpa kuinka laajalle rajat vielä vedetään.

Eräs kaari on vedetty. Kesällä 1972 kantaesitettiin lapsuutta kuvaileva Myllykolun Eemeli aidolla tapahtumapaikalla ja nyt siis Marssilaulu. Siihen väliin mahtuu miltei neljä vuosikymmentä monenkirjavaa tulkintaa sillanpääläisestä maailmasta.

Ihmettelemme maalla pimeyttä ja hiljaisuutta. Sen keskeytti Marssilaulun esitys Ikaalisten kylpylässä. Sali melkein täynnä, tunnelma tiivis, koskettunut. Esitys on edelleen kohentunut, kuorot ja solistit kovassa vedossa. Odotamme huomsta esitystä Tampere-talossa jännittyneinä.

Illan tv-dokumentti talvisodasta yllätys! Mainio ohjelma, kertojat Ville Haapasalo ja Sergei Shnurov erinomainen oivallus. Hehän olivat kuin Jylhä ja Dolmatovski eri puolilta rintamaa. Venäläisten tutkijoiden suusta kuului kommentteja, joita ei olisi voinut kuvitellakaan vielä parikymmentä vuotta sitten.

Huomenna kova talvisodan alkamispäivä, tuottaa yhtä ja toista tekemistä. Radiota aletaan.

Jaettiin Tieto-Finlandia Fennian Casinossa.

Mainio tilaisuus, Björn Wahlroos piti kerrassaan hienon puheen, jollaisia kuulee harvoin näissä yhteyksissä. Paitsi olihan Veikko Sonnisen puhekin varsin jämerä viime vuonna. Silloin tilaisuuden latisti palkinnonsaajan poissaolo, nyt Henrika Tandefelt vastaili ja kiitteli kauniisti.

Wahlroos kaipasi – viitaten palkitun teoksen aihepiiriin – komeampaa seremoniallisuutta myös Suomen nykypäivän valtiolliseen elämään. Seremonialla vahvistetaan instituutioiden asemaa kuten vaikkapa presidentin virkaanastujaisissa. Tästä jatkoimme pöydässämme, varsinkin kun Matti Klinge liittyi joukkoon. Miten kohentaa seremonioita? Klingen vastaus kuului: osanottajien täytyy osata ja haluta näytellä roolinsa seremonioissa. Nyt meillä on valitettavan epäseremoniallinen presidentti. Vielä kaksi vuotta, on kuulemma siellä täällä huokailtu.

Muuten sain seurata jännittävää duellia Matiaksen ja Katarina Eskolan välillä, aiheena muuan vanhempi tietokirja eli Isän huone. Matiaksen mielestä tyttäret eivät yllä isiensä elämäntyön kuvaajiksi, mutta Katarinan mukaan juuri intiimi perheensisäinen näkökulma on kirjassa tavoitteenakin, ei isän tieteellisen työn arviointi.

Myös sivusimme Klingen päiväkirjoissa esiintyvää minun Waltari-kirjani kritiikkiä, jota Matias väitti miltei ylistäväksi, jaa-a. Kenties hänen skaalassaan. Sonnisen antama tuki tässä tilaisuudessa viime vuonna oli omaa luokkaansa ja on kantanut näihin päiviin saakka. Hauska oli puhella niitä sekä näitä lounaan ja viinin äärellä. Anna Kuismin on jo aikaa irtisanoutunut kirjallisuusarkiston johdosta! Senkin vasta kuulin. Kiintoisia projekteja hänellä tuntuu riittävän.

Itse Tieto-Finlandiasta olimme kaiketi yksimielisiä siitä, että valinta oli hyvä ja oikea, vaikka emme kaikkia kirveitä ja majakoita ole ehtineet tässä lukeakaan. Hauskasti Wahlroos kehui hopealle jäänyttä huumeita käsittelevää kirjaa muistelemalla ikäpolvensa kokeiluja 60-luvulla; ehdokaskirjasta ilmeni, että kemialliset tajunnanlaajentamiset ovat jopa sitäkin aikakautta vanhempaa perua. Mutta todellisuus suo sittenkin parhaan huumauksen sille, joka sen tajuaa.

Varsinainen Meriluoto-päivä.

Porvooseen ajelin aamuhämärissä Werner Söderströmin historialliseen toimitaloon, missä vielä pidetään kirjailija-arkistoa. Paikalla kuulin, että koko kiinteistö on myyty ja Sanoma on siellä enää vuokralaisena. Näin katoaa kaikki vanha, mutta arkistoissa on tiedot tallessa. Työrauha täydellinen, palvelu hyvä, sain voileipäkakkuakin. Eipä näy muita tutkijoita.

Hieno hetki oli muuten harmaassa aamusumussa ylittää Porvoonjoki jouluvalojen loistaessa sillan kaiteissa.

Sitten kuusituntinen päivä vanhoja leikkeitä ja papereita raplaten. Paljon tuli muistoja mieleen. 70-luvulla Aila oli varsinainen julkkis, lehtijuttuja mittava läjä. Yhtä ja toista hauskaa niistä löytyy, vaikkapa Peter-Peterin värikkäitä vaiheita kirjaksi ja elokuvaksi. Itsekin olin niissä käänteissä vähäiseltä osaltani mukana. Näin ajan päästä monet asiat täsmentyvät.

Ja illalla jatkoin aihetta Ailan luona kuohuviiniä kumoillen ja kymmeniä valokuvakansioita selaillen. Yhden ihmisen elämä kaikkineen kulkee silmien editse ja siirtyy toivon mukaan eläväksi kirjaksi. Aila haukkui vanhoissa lehtijutuissa kriitikot ja Suomen henkisen ahtauden railakkaasti pystyyn kuin Sofi Oksanen konsanaan, mutta miehiä ei Aila hauku, meitä hän rakastaa.

Kun haastattelua kesti kolmisen tuntia, työpäivän pituutta kertyi kaikkiaan yhdeksän tuntia, matkat ja tauot päälle lukien aamukahdeksasta iltakymmeneen Vähän ehdin välissä kirjoitellakin. Sehän on vasta kunnon rekkakuskin keskiverto rupeama, mutta kuka kirjallisuudentutkija viitsii näin rehkiä, kysyin itseltäni.

Jylhä-kirjasta ripottelee hiljalleen palautteita. Niemen Jussi lähetti Aikalaisen, missä asiallinen juttunsa. Tampereella ilmestyy siis yksi kulttuurilehti. Antsu Raevuori lähetti Seuran talvisota-numeron, mainiota. Kansan Uutisissakin on Jylhästä kirjoitettu myönteisesti, kertoi Vesa. Näin vähin erin edetään kohti eneneviä kritiikkejä.

Runollinen sadepäivä. Waltarin runoista tehty cd-levy julkistettiin Elitessä aamukahvilla. Sävelet laittoi Antero Priha, Harri Saksala laulaa ja Henrik Otto Donner puheli muuten mukavia. Hän kertoi asuneensa Tunturikadulla kolmannessa kerroksessa, kun Waltarit olivat siinä pohjakerroksessa. Joskus saatiin Mika houkutelluksi nuorten radikaalien jatkoille, hän halusi tunnetusti tietää mitä nuorten päissä liikkui. Mutta rouva Marjatta nouti hänet yleensä hyvissä ajoin kotiin.

Yhden lauseen olisin saanut tästä lisää elämäkertaani, mutta viittasin kyllä Waltarin kontakteihin Aimo Kanervan kautta radikalismin kärkijoukkoihin. Tulihan paksuutta riittämiin nytkin. Saksala oli oikein jaksanut kantaa kirjani Eliten pöytään nimikirjoitusta varten.

Illalla kuultiin sitten lauluista live-esityksiä samassa paikassa. Muutamat hitaan mietteliäät sävellykset tekevät oikeutta Waltarin herkille runoille, joukossa pari mieleen jäävää: ’Viimeinen kevätyö’ ja ’Kenraali kuolee aamunkoitteessa’. Hienoa että peräti 14 runoa on sävelletty, aiemmista muistamme Petri Petterssonin ’Nuoruuden’ ja Ilkka Kuusiston ’Oi Natsarealaisen’ (Sinun ristisi juureen) ja Jorma Panulakin sävelsi sen ’Dinahin’, joka esitettiin kantaatin tapaan viime syksyn Waltari-juhlissa.

Prihan sävellystyö on kattavin ja paneutunein. Saksala tulkitsee karhealla koristelemattomalla tunteella. Donner luonnehti, että runot ovat täyttä tätä päivää, ja nyt kuullun perusteella on myönnettävä, että tekijät ovat iskeneet otolliseen suoneen.

’Lauluja Saatanalle’ jäi aikanaan 1926 julkaisematta ja piilee kätkössä edelleen, esitelty sentään elämäkerrassani ja laajemmin Ritva Haavikon kirjassa. Joku nekin hurjat runot vielä sävelittää, kukaties lauluyhtye Loordi.

Julkistamistilaisuudessa esittelin pyynnöstä vähän taustaa näille runoille. Waltarihan suunnitteli ensin runoilijan uraa, mutta luopui ajoissa, eikä koskaan itse oikein arvostanut runojaan, kirjoitti niitä sitten pöytälaatikkoon, mutta viisi kokoelmaa on sentään elinaikana julkaistu ja kuudes kuoleman jälkeen. Hänen tunnetun ohjeensa mukaan runoilija voi elää Suomessa, mutta parempi hänen sittenkin olisi kuolla. Moni on noudattanut ohjetta.

Marja käymässä Tarvasjoella, joten nautimme lauluja Tiian kanssa Elitessä ja meillä oli oikein mukavaa. Oli vähän muutakin puheltavaa, lähinnä Jylhästä, jota Tiia on tulkinnut hienosti radioon; kuullaan taas itsenäisyyspäivänä.

Kuuntelin tuossa Juha Laaksosen ja Pirkka-Pekka Peteliuksen vaeltelua Pallastunturin tuntumassa. Viisaasti pojat puolustivat Pallaksen ainutlaatuista hiljaisuutta ja luonnonrauhaa mahdollista lainmuutosta ja lisärakentamista vastaan. Miksi kaikista tuntureista pitäisi tehdä meluisia turistisrysiä?

Tulipa mieleeni, että meillä on Hämeenkyrön Myllykolussa pienoiskoossa rinnakkainen tapaus meneillään. Senkin paikan ainutlaatuisuus sisältyy vaatimattomaan luonnonrauhaan. Mutta nyt museoalueen kunnostussuunnitelma on alkanut väärästä päästä ja menossa vauhdikkaasti hakoteille. Kovasti puuhataan vesipisteitä ja lämpöpattereita ja keittiötä ja uutta lisärakennusta, kun itse harmaan mäkituvan tarvitsema kunnostus on jäänyt lapsipuolen asemaan. Eikä kaikkiin kesäteattereihin sentään tarvita katosta. Ajatellaan enemmän nykyihmisen muka tarvitsemaa mukavuutta kuin alkuperäisen paikan ominaisluonnetta. Monitahoisen suunnittelun nielaisemalla rahasummalla olisi itse museo jo aikaa sitten saatu korjatuksi asianmukaiseen kuntoon.

Anneli Anttonen ja Jorma Sipilä antavat Hesarin pääsivulla vastauksen kysymykseen, miksi meillä ei ole kovatasoista tutkimusta ja myös miksi minä iloisesti karistin yliopiston tomut niskastani. Professorista on tehty toimitusjohtaja tosin ilman sihteeriä, ja pääasiassa hänen tulisi keskittyä talouteen ja hallintoon. Tähän pakottaa myös tutkintokeskeinen kilpailuttaminen. Totta joka sana, tällainen ei siellä enää innostanut. Vapaalla jalalla saa sentään tutkia oman mielensä halusta.

Kimmo Pietiläinen lataa vielä kovemmin suomalaisen tietokirjan asemasta, joka ei hänen mukaansa voi kilpailla kansainvälisesti, kun sitä painetaan alas ihan kansallisin menetelmin. Taitaa sekin pitää paikkansa. Osmo Pekosen hieno aloite tietokirjojen viennistä lepää valitettavasti tyhjän päällä. Tietokirja on nurkansuussa kun tukea jaetaan. Tieto-Finlandian ehdokasasettelu tänä vuonna siirsi tietokirjaa yhä kauemmas yleisen kiinnostuksen piiristä.

Ai että se perjantain Kanavalla-kolumni olisikin käänteistä ironiaa? Enpä äkkiä huomannut. Olikohan vika lukutaidossani vaiko kirjoittajan muotoilussa, mene ja tiedä. Mutta enin osa lehden ahmaisijoista luki luultavasti niin kuin oli kirjoitettu.

Televisiosta puheen ollen Ihmisten puolue hakkaa kirkkaasti muut viihdepläjäykset, koska juuri noin meillä menotaan. Tosin Uutisvuotokin oli eilen tavallista vireämpi. Miitta-tädistä riitti noin neljä minuuttia. Maailman paras Western jaksoi sen sijaan pidellä pihdeissään puoleenyöhön saakka.

Tänään on mentävä Martin markkinoille, mutta hanhen jätämme väliin.

Hesarin runsailla mielipidesivuilla pöyristyttää ehdotus, että tänne Eiran rannikolle ja Hernesaareen pitäisi rakentaa lisää ja tiheästi korkeita kerrostaloja, jotta ihmisiä mahtuisi enemmän ja kaupunki saisi rahaa Töölön metroon. Vai opettajille ja kouluihinko ne rahat muka menisivät? Uskomatonta. Kun katselee nykyistä autoruuhkaa täällä etelän kaduilla, ei kyllä kaipaa yhtään lisää näitten kulmien rasittajia. Sitä paitsi mitä vikaa on vapaassa merinäköalassa?

Mutta eilen vasta tyhmä kolumni oli Kanavalla-palstalla, luultavasti provokaatioksi tarkoitettu, ja kirjoittaja odottelee nyt hykerrellen chattipärinöitä. Pannaan mieleen nimi Sanna Kangasniemi, joka halveksi urhean epä-älyllisesti kirjojen lukemista. Siinä aihe alakerran Enbuskelle.

Minähän uskon, että Lipponen otti euroseikkailunsa Indiana Jonesin tapaan ja myhäilee tyytyväisenä, kun ei joutunut noin hikisiin hommiin. Olisihan siinä lapsetkin jääneet vaille puuronkeittäjää. Samoin uskon kommentaattoreita, jotka tähdentävät etteivät Euroopan suuret valtiaat halunneet uusia vahvoja tyyppejä omia tonttejaan häiritsemään. Hyvä kun on joitain symbolisia hahmoja vastailemassa puhelimiin.

Ja olihan Jari Sarasvuokin Pressiklubilla ihan oikealla asialla ja sai varsinkin kyynisen naistoimittajan hekottelemaan sydämensä halusta vilpittömille ajatuksilleen. Ei tv-keskustelussa saa läpi mitään hyvää tarkoittavaa, ei mitään puhdistavaa tai rehellisyyteen tähtäävää. Kaiken takanahan on aina kätketty kataluus, eikö totta.

Siksi tekikin hyvää katsoa nauhalta Rudyard Kiplingistä ja hänen pojastaan kertova elokuva, missä tunteet, patrioottisuus, uhrimieli kuvattiin ilman kyynistä matonvetoa henkilöiden alta. Olisiko jokin samansuuntainen häivähdys päässyt Jylhä-kirjaammekin, josta Niemen Jussin arvostelu on siis ilmestynyt Aikalaisessa eikä Aviisissa, kuten toissapäivänä väärin väitin. En ole sitä vielä nähnyt, mutta Juhani on sotiemme kirjojen asiantuntija, luotamme häneen.

Pari seminaaria päällekkäin. Kuuntelin ensin Jouni Yrjänän jutun Alexander Järnefeltistä SKS:n Fennomania, tolstoilaisuus ja kansa -seminaarissa. Pujahdin välillä kulman taakse Tieteiden taloon kuuntelemaan Ohto Mannisen tietoja talvisodasta venäläisten silmin Bibliofiilien seuran seminaarissa ja taas takaisin SKS:n juhlasaliin.

Manninen luetteli koko joukon Venäjällä ilmestynyttä tutkimusta talvisodasta, joka kuulemma alkaa taas olla sota eikä ”aseellinen konflikti”, Mainilan laukaukset he tunnustavat ampuneensa ja Kuusisen hallituskin oli siis Terijoella olemassa. Mutta takapakkia voi tulla, jos Stalinin kunniaa edelleen siellä kirkastetaan.

Järnefeltin perhettä valotettiin monelta kannalta SKS:n uusituissa (kalseissa mutta niihin tottuu) tiloissa. Tieteelliset esitelmät tietysti vähän kireitä ja vakavia, kommenttipuheenvuoroista löytyi joitakin virkeitä kulmia. Kukku Melkaksen esittelemä teos Läpikulkuihmisiä alkoi kyllä kiinnostaa, varsinkin nousukas-teeman osalta, sehän on Sillanpäälläkin kovasti esillä varsinkin nuoruudentuotannossa. Kirjasta löytyy häneen lukuisia viitteitä, mutta keskusteluissa Sillanpää vilahti kai vain kerran Jotunin rinnalla. Kenties tutustuttava teokseen lähemmin.

Hieman kummastelin Irma Sulkusen ajatusta siitä, että nousukas-teemaa tai modernimmin luokkaretki-teemaa nostamalla pyrittäisiin jotenkin säätelemään nykyistä yhteiskunnallista kahtiajakoa jos oikein ymmärsin. Millähän tavoin tämmöinen kirjallistieteellinen tai sosiologinenkaan keskustelu voisi yhteiskunnan reaalitasolle ylettyä?

Kuulin että Eero Saarenheimo on tutkimuksissaan päätynyt siihen lopputulemaan, että Juhani Aho ja Elisabeth Järnefelt päätyivät sittenkin lakanoiden väliin. Sehän toteutettiin jo aikanaan todella kömpelösti tv-sarjassa Venny Soldanista. Mutta että sittenkin? No sitten illan paneelissa sekä SuviSirkku Talas että Juhani Niemi päätyivät platonisen suhteen kannalle, jossa tietty väreili voimallisesti eroottinen jännite. Ota nyt sitten selvää tästä tärkeästä kysymyksestä.

Elävin osuus oli lopulta Helka-Maria Kinnusen lukemat katkelmat Järnefeltin perheen kirjeenvaihdosta. Tuli heti halu lukea lisää.

Juhani Niemeltä kuulin vähän eräästä väitöslausuntovaiheesta Tampereella, minähän olen oman lausuntoni jo lähettänyt. Samoin siellä kuuluu olevan Jussin virka haettavana ja lausuntoja sen tiimoilta availlaan. Kaiken lisäksi Jussi ilmoitti kirjoittaneensa arvostelun Jylhä-kirjastamme Aviisiin, ilmestynee piakkoin. Toinen juttu tulossa Kanavaan, kertoi Lea Toivola. Pikkuhiljaa alkaa kirja keriytyä auki.

Hesari jakoi esikoispalkintonsa, naulan kantaan: Leena Parkkinen on sen ansainnut. Hieno kirja on Sinun jälkeesi, Max, harvinainen taidonnäyte nuorelta naiselta. Tosin ihan hiukan keinotekoinen, mutta niinhän on Peltirumpukin, johon Antti Majander sitä vertasi.

Sanomatalossa kuhisi taas paljon väkeä, juhlan henki oli tuntuvilla. Valokuvanäyttely avattiin aulassa ja sitten syöksyttiin pöytien äärelle alakertaan.

Onnittelin palkinnonsaajaa ja myös hänen äitiään, lämmintä ja viisasta Tiina Parkkista. Jukkaa ei sattuneesta syystä näkynyt. Jorma Kaimio kertoi Rantasalmen kuulumisia: eipä lepää laakereilla poika, vaan julkaisee kohta suuren Tarquinia-tutkimuksen. Tutustuin myös kriitikko Kristiina Malmioon, joka lienee jotain sukua luokkatoverillemme Jyki Malmiolle.

Eri ryhmissä puhuttiin tietysti lehden uudistuneesta ilmeestä: jotensakin maakuntalehtimäiseksi tämä virtaviivaistaminen tuomittiin, isot kuvat iskevät silmille, linja on vaakasuora ja mielipiteitä julkaistaan solkenaan. Lieneekö verkkoutumisen seurausta. Myös surimme Minne mennä tänään -palstan näivettymistä alaviitteiksi ja sitä, että kuolinilmoitusten kylkeen tupataan hauska pakina, mutta näihin Reetta Meriläinen lupailikin pientä tarkennusta.

Mutta kyllä siitä vielä Hesarin tuntee. Kulttuurin painottumista popmusiikin ja kuvataiteen puolelle paheksuttiin, kirjallisessa tilaisuudessa kun oltiin. Anna Baijars kertoi että Södikalla on tilanne rauhoittumassa. Touko Siltalan kanssa puhuttiin vähän Aila Meriluodon päiväkirjoista. Matti Klinge saapui Ranskan lähetystöstä tuttuun arroganttiin tyyliinsä. Pekka Tarkka antoi hyvän tunnustuksen Jylhä-kirjallemme. Vesan ja Janen kanssa vaihdoimme viime viikonlopun jälkeiset kuulumiset.

Kun Janne Virkkunen seisoi samassa ryhmässä, pantiinkin Tieto-Finlandian ehdokkaat taas aivan matalaksi. Virkkusen mielestä Henrik Meinanderin hieno kirja vuodesta 1944 olisi ehdottomasti kuulunut ehdolle. Nyt raati valitsi kirjoja, joilla taatusti olisi mahdollisimman vähän markkina-arvoa. Muistuipa mieleen viimevuotinenkin jako, jossa Virkkusen mielestä muuan elämäkerta epäoikeudenmukaisesti sivuutettiin. Entäs tänä vuonna, Tarkka puuskahti: ilmestyi kovat elämäkerrat Haavikosta ja Herlinistä, eikä edes ehdolle! Koko palkinto on tätä menoa kriisissä.

Hannu Kankaanpään kanssa kertasimme Viljo Kajavan ja Mika Waltarin kuulua Weimarin matkaa 1943. Hannu on jonkun uudelleen ponnahtaneen syytöksen jälkeen tarkentanut asiaa kirjani pohjalta Suomen Kuvalehdessä.

Ilta-Sanomien kiva toimittajapari kaappasi kuvaan ja kiristi viisi kirjasuositusta; juuri onnistuin sen verran muistista puristamaan.

Oikein virkistävä tilaisuus, näissä tapaa taas kaikki seuraavan vuoden varoiksi. Lähdin kahdeksan jälkeen ja saatoin Lailan parkkihallin ovelle, tyytyväinen oli hänkin sekä illan että aamun tilaisuuteen, missä hurmasi yleisöä ja kehui kriitikoita. Hesarin suuri juhlaviikko kallistuu loppua kohti, arki alkaa.

Poikani täyttää sitä paitsi vuosia virkeänä toimittajana Pirkanmaalla. Lähetin planeettamme tilaa ja tulevaisuutta käsittelevän kirjan. Ehkä nuori polvi voi vielä tulevaisuuteensa vaikuttaa.

Kakkosen keskustelu mediasta ja vallasta yksi parhaita tällaisia joukkomittelöitä, jotka yleensä ovat menneet päällehuutamiseksi. Pysyi hyvin asiassa, eteni ja säilytti kiinnostavuutensa. Puheenjohtajat erinomaisia, eivät hyökänneet tai liikaa hallinneet. Jäi monipuolinen kuva, fiksua maltillista väkeä puhumassa, veteraanit Uimonen ja Ervasti selkeyttivät parhaiten, Norrback oli hauskan kärkäs median haastaja, Arja Alho kummassakin leirissä kovin eloisa. Mikään mielipide ei yltynyt ylivertaiseksi. Katsojien viestit tavanomaisen aggressiivisia, useammin sittenkin mediaa kuin poliitikkoja kohtaan.

Onhan tämä jo vanhan jauhamista, mutta aihe ei jätä meitä rauhaan, se ainakin on varmaa. Minuakin kohteliaasti kysyttiin mukaan, kiitän kun en mennyt, nämä olivat parempia. Finlandia-ehdokkaista on kyselty radioon ja lehteen mielipidettä, keskustelu kiehuu, vakavasti tämä karuselli edelleen meillä otetaan. Annas nyt kun mä ehdin vähän enemmän lukeakin näitä…

Päivällä istuttiin Valtioneuvoston linnassa valtiosihteeri Risto Volasen huoneessa kiintoisassa palaverissa, jonka tuloksista aikanaan sitten enemmän.