Kyllähän Jim Thompsonia täytyisi markkinoida vähän reippaammin Suomessa, kun hän ulkomaalaislähtöisenä sai ulkomaillakin muhkeita sopimuksia. Luin Thompsonin poliittista jännäriä lähi-idästä kesällä, kovaa viihdettä. Mutta eikö tällainen markkinoi meillä aika hyvin itse itseään? Remes on samassa sarjassa kotikutoista tekoa, ei vielä valloita maailmaa.

Mitä sanovat vähälevikkiset kirjailijat. Tuskin yhtyvät tähän markkinointihuumaan. On muitakin tavoitteita kuin ruhtinaalliset myyntitulot.

Markkinoinnista hauska esimerkki. Aila Meriluodon esikoisrunokokoelma Lasimaalaus sai 1946 unelmalähdön V.A. Koskenniemen ylistävän arvostelun ansiosta. Tällöin ystävät ihmettelivät runoilijalle, miksi kustantaja ei laita yhtään ilmoitusta kirjasta. WSOY:n käytävällä tuli Jalmari Jäntti vastaan, ja tällöin Inka Makkonen rohkeni ujon runoilijan puolesta kysyä asiaa. – No pannaan sitten yksi ilmoitus, Jäntti ynähti. Esikoisen myynti, viisi painosta ja 27000, ei ollut ainakaan tuon yhden markkinointitoimen tulosta.

Eipä Waltariakaan kotimaassa erityisesti markkinoitu silloin, kun painokset johtivat maailmalla myyntitilastoja. Ei ehdittykään, kun romaanit ilmestyivät joulukuun alussa. Itse ne markkinoivat itseään. Linnan Tuntemattoman markkinoi Toini Havun kielteinen arvostelu Hesarissa. Parhaiten markkinoitiin elokuvaa Sinuhesta Amerikassa, rekka kiersi ympäri mannerta esitellen elokuvan egyptiläistä rekvisiittaa, jopa eläimiä. Sellaiseen ei ole Suomessa eikä paljon muualla vieläkään ylletty. Tulos oli silti tappiollinen. Niin että markkinointia on monenlaista, eikä aina kustantajasta kiinni.

Puhelen Aila Meriluodon kanssa niitä näitä Arkadiankadulla, kuvat kulkevat. Luen hänelle otteita vanhoista arvosteluista, kyllä runoilijaa naurattaa. Ei hän juuri seurannut kirjojensa vaiheita tai vastaanottoa, elämä oli niin täynnä muuta. Vanhemmiten alkoi seurata, kun tuli vastatuulia. Nekin enää naurattavat. Kun tiukkaan, muistaa kyllä runonsa ja mitä hän siinä silloin ajatteli. Lukijoilla on vapaa valta ajatella mitä itse haluavat.