Kaverien kirjoja putoilee; eilen julkistettiin Juha Vakkurin matkakirja Afrikan poikki ja Pultsi Karilan toimittama Villa Karon 10-vuotishistoriikki, komeita opuksia molemmat. Tytär kyllä vei Juhan kirjan heti käsistä, mutta ehdinpä siihen vielä perehtyä. Villa Karoa muistelen, vietin siellä hektisiä viikkoja kuusi vuotta sitten, ja kannattaisi vielä palatakin, mutta antaa näiden juhlien nyt mennä ensin ohi.

Ja luukusta kolahti myös Matti Pitkon siivuja kovakantinen teos, tekijän oma kuva kannessa, sisäsivulla ja takakannessa kuten pitääkin. Olisi tilaisuus naureskella seitsemän vuotta takaperin kaikelle päättäjätahon typeryydelle, jos tällainen nostalgia sattuu sytyttämään. Pitko on tehnyt mittavan päivätyön kanssaihmisten pilkkaamisessa ja kansanvallan edushahmojen murentamisessa ja naurettavaksi tekemisessä, ja saavathan osansa tämmöiset pienemmätkin taapertajat kuten minä (viisi iskua, veistän ne aseeni kahvaan). Paavo Lipponen esittää kirjassa valtiovallan tervehdyksen pakinoitsijalle ja Vepan baarille. Häntä on erityisesti lämmittänyt baarin hidas replikointi, joka mykistyisi kokonaan, jos Lipponen joskus baariin astelisi.

Sen sijaan on yhä vaikeampi käsittää WSOY:n muutamien kirjailijoiden (kaksi suostui keskustelemaan) aktiota yhtiön johtoa vastaan. Syyt näyttävät lievästi sanoen pikkumaisilta, ainakin ulospäin. Jos tähtikirjailija ei ehdi kirjamessuilla piipille haastattelujen välillä, vaikuttaa se pikemmin tehokkaalta markkinoinnilta kuin järjestelyjen tyrimiseltä.

Kirjoitan lausuntoa väitöskirjasta, siinä menee päivä, mutta hyvä on verrytellä välillä akateemisia askeleitakin. Ulkona on tuulista ja koleaa, mutta posti tuo lämmittäviä tervehdyksiä. Marja tarjoaa päivällisen uuden kaluston äärellä tyttärelleen ja minulle. Juuri nyt ei valittamista.